Tiistai 9.

Rakas päiväkirjani,

stressaus alkoi heti aamusta. Heräsin jo kuudelta enkä saanut enää unta. Laskeskelin siinä sitten rahojani ja pohdiskelin, missä vaiheessa koulupäivää tulisi semmoinen sopiva rako missä pystyisin käydä ostamassa uuden skeitin.

Ainoana vaihtoehtona näyttäytyi ruokavälitunti, silloinkin pitäisi kysyä lupa. Ja koulun alueelta poistumiseen ei saisi lupaa niin idioottimasesta syystä kuin uuden skeittilaudan ostaminen. Pitäisi vain yrittää karata, mutta sekään ei tuntunut kovin mahdolliselta, pihavälituntivalvojat partioivat melkein jokaisessa paikassa josta pääsee poistumaan.

Seitsemältä aloin pakkailemaan koululaukkuani ja pukeutumaan, vaikka lähtisinkin vasta reilun tunnin kuluttua. Varmistin varmaan satoja kertoja lompakkoni olevan mukana, ja toistelin päässäni laatimaani strategiaa jonka avulla pääsisin livahtamaan koulun alueelta. Siis jos se toimisi.

Ja toivottavasti se toimisi. Vaikka minun ongelmiin joutumiseni ei haittaisikaan muita, niin minua itseäni se haittaisi. Ongelmiin ei ole kiva joutua. Varsinkin jos jää kiinni koulun alueelta poistumisesta, rangaistuksena on puhuttelu ja jälki-istunto. Ja kenen tahansa muun tapauksessa soitto vanhemmille.

Kello oli 08:24 kun Kiba tuli ryskäämään oveni taakse. Avasin oven ja tuijotin häntä kummastuneena; hän oli vartin etuajassa. Kyselin syytä, mutta tämä vain räkätti mielipuolisena ja selitti suu vaahdossa jotain sen kaltaista kuin: "Joinkuusikuppiakahviaeilenillallaenkänukkunutkokoyönä". Lopusta en saanut selvää.

Se oli ilmeisesti keittänyt kahvinsa siskonsa ohjeiden mukaisesti, silmät lähestulkoon pyörivät päässä ja jalat juoksuttivat häntä kohti koulua seinien kautta. Hienoa, toinen meistä oli ylipirteä ja toinen kuin haudasta noussut.

Ensimmäiset kolme tuntia ennen ruokavälituntia olivat yhtä tuskaa. Ensinnäkin, meillä oli aineina tuplatunti yhteiskuntaoppia ja ruotsia, ja Sasuke oli kanssani samassa ryhmässä molemmissa. En siis saanut piristyttyä nukkumalla, muuten olisin mitä luultavimmin saanut osakseni maailman nöyryyttävimmän ilkkujalauman. Enkä varmaan muutenkaan olisi saanut nukuttua, kun stressasin lauta-asiaani.

Vilkuilin Sasuken lautaa lähes koko ajan. Se oli todella hieno, ja viesti omistajansa ammattitaidosta. Ovela veto, vaikka Sasuke ei osaisi yhtään mitään, hän luotti siihen että ajaisi vastustajansa henkiseen häviöön heti kättelyssä asenteellaan ja lautansa ulkonäöllä, joka edusti hyvin pitkälti hänen omaa ulkonäköään: mustaa ja hemmetin coolia.

Olin jälleen unohtanut eväät kotiin, alitajuisen tahallisesti. Aivoni olivat varmaan rekisteröineet ennen tietoisuuttani sen, ettei minulla olisi aikaa syödä lauta-asian takia.

Mietin koko matkan urheilukauppaan rahatilannettani; paljonko tililläni on rahaa, entä käteisenä ja millaiseen lautaan rahat riittäisivät. Onnekseni huomasin, että kaupan ikkunassa komeili valtava, neonpinkki juliste jota koristi mustalla painettu teksti: Kaikki skeitti- ja lumilaudat -60%. Miten Onnetar saattoikaan olla niin puolellani!

Katselin lautoja onnesta soikeana. Yoo Zorkin dekki jossa tuli kaupan päälle sekä trukki että pyörät, vähän päälle 4000 jeniä! Se oli vielä lähes samanlainen kuin edelliseni, joten pakko se oli ostaa, hyvä ja halpa. Sen avulla saattaisin jopa päihittää Sasuken ja hänen himoskeittinsä.

Kävelin onnellisena ja itsevarmuutta pursuen kaupasta ulos kohti koulurakennusta. Tunnit olivat jo alkaneet, mutta myyjällä kesti hetken laittaa renkaat ja trukki kiinni. Edes Sasuken lauta ei pelottanut enää.

Koulupäivä päättyi, ja lähdin kävelemään kohti kukkulaa. Sen laella näkyi jo ihmisiä, sana kisastamme oli tainnut kiiriä ympäri koulua joten kaikki kynnelle kykenevät olivat paikalla katsomassa. Olinhan minä kuitenkin koulun vihatuin pelle ja Sasuke niitä feimeimpiä sisäpiirin cooliksia.

Kukkulan laella, keskellä tietä seisoi Sasuke, jalassaan mustat pillifarkut ja skeittarit, musta-harmaa-valkoruutuinen flanellikauluspaita auki valkoisen topin päällä ylävartaloa peittämässä. Hiukset sillä oli tavalliseen tapaansa kananpersekampauksella ja kaulasta roikkui omituisella amuletilla varustettu pitkä riipus. Se uhkui itsevarmuutta, mutta ei kaatanut minua.

"Tulithan sä", se tokaisi ja tiputti pystyssä olevan lautansa tiehen, laittaen jalan sen päälle. Nyökäytin ja kävelin hänen vierelleen kysyäkseni, mitä teemme. "Ei tartte kysyä. Me ajetaan kilpaa tämä mäki alas, ekana alhaalla voittaa. Matkan varrella on esteitä, jos kaatuu niin lentää kisasta ulos."

Tuijotin sitä puulla päähän lyötynä. Luulin, että se olisi keksinyt jotain haastavampaa! Mutta se ei tainnut tietää, että yleensä silloin kun käytän skeittilautaani, lautailen täysillä karkuun ketä kulloinkin ja mistä syystä milloinkin, yleensä täydessä väkijoukossa.

Pistin merkille, että Sasuke liikutteli lautaansa edes takaisin  jalallaan. Muistin lukeneeni jostain kirjasta, että semmoinen vihjaa hermostuneisuudesta. Sekin voi siis hermostua joskus! Ajattelin, että se olisi aina kylmän rauhallinen, mutta nyt, ennen itse asettamaansa haastetta, se on hermostunut. Hämmentävää.

Kysyin, että joko mennään ja laskin lautani maahan. Sasuke vain murahti ja teki jonkun sisäpiirin käsimerkin alhaallaa ja puskissa piileskeleville tyypeille, jotka olin huomannut jo kauan sitten.

"Mennään" se tuumasi ja laski jalkansa lautansa päälle. Kohautin kulmiani ja käänsin pääni kohti mäkeä. 'Mahtavaa, nuo tyypithän hyppii alle tuolta puskista! Mitä kamikazeja ne luulee olevansa, nehän voi oikeesti kuolla jos niitten pää vaikka osuu sopivassa kulmassa skeitin kärkeen. Dorkat.' oli ainoa mitä päässäni liikkui vilkuillessani alas mäkeä ja sieltä täältä bongaillessani huonosti piiloutuneita Sasuken ihailijoita.

Inoksi kutsuttu, itseään ilmeisesti hyvännäköiseksi luuleva blondi marssi letti heiluen eteemme keskelle mäkeä ja lähetti meidät matkaan kuin drifting-kilpailussa. Potkin, ja laskin asentoni mahdollisimman matalaksi taatakseni kovan vauhdin. Sasuke porhalsi silti edelle, olihan sillä enemmän massaa. Väistin, kun puskasta loikkasi tyyppi rinnakkaisluokaltani, jonka nimen tiesin olevan Kankurou. En olisi siitäkään uskonut.

Väistelin typeriä pensaiden takaa ja ojien pitkien ruohojen suojista eteeni loikkivia heppuja kiireellä, joita en ehtinyt kaikkia tunnistaa. Samalla huomasin, ettei Sasuken eteen juurikaan loikittu. Alkoi ottaa päähän. Mikä reilu kisa tämä tällainen on!

Kiihdutin vauhtia, ja kirin Sasuken. Sen kasvot olivat aika epävarman näköiset, ja se pureskeli huultaan. Se ei siis ollut kovin kokenut skeittaaja. Laskin mäkeä alas ihan sen vieressä, ettei ihmiset uskaltaneet loikkia pensaista. Sasuke alkoi näyttää kiukkuiselta.

Muutama metri ennen maalia, eteemme loikkasi joku valtava tien Sasuken puolelta.  Ehdin tunnistaa sen meidän luokan läskipunkeroksi, Chojiksi, ennenkuin lautani kärki pökkäsi hänen kylkeensä ja lennähdin mukavasti eteenpäin, naama edellä asfalttiin. Tuhahdin noustessani, mutta ilokseni huomasin Sasuken makaavan vähän matkan päässä edessäni. Hetken katsottuani iloni alkoi kaikota. Se ei noussut sieltä.

Konttasin ne muutamat metrit Sasuken vierelle ja käänsin sen ympäri. Joo, siltä oli mennyt taju, ja sen naama oli ihan asfaltti-ihottumalla ja verellä. Olkapäässä oli kämmenen kokoinen alue pelkkää vereslihaa ja vasemman käden etusormi vinksotti epänormaalisti.

"Tulkaa joku tänne, Sasuke pitää raahata jonnekki missä se voi saada hoitoo" huusin väkijoukolle mäen päällä. Pari tyyppiä oli jo tullut paikalle manaten. Kuulin jotain sellaista kuin "saatanan Choji" ja  "miksei toi urpo kuupannu mielummin". Eipä ollut järin lohdullisen kuuluista, sentään yritin auttaa ihmistä josta en pahemmin perusta. Olisin voinut lyödä vetoa vaikka koko omaisuudestani, että jos olisin itse tuossa tilassa, porukka lähtisi vain pois ja jättäisi minut tielle makaamaan.

Pinkkitukkainen pissiskingeydestä Inon kanssa kilpaileva Sakura piti vieläkin puolitajutonta Sasukea jonkinnäköisessä istuma-asennossa itkua pidätellen. Mikä naisia vaivaa? Eihän se siinä kipeää saanut. Minä kyykistyin Sasuken vierelle ja nostin sen vasemman käden olkani yli. Nousin ylös hitaasti, ettei se saisi enenpää kipeää, ja tuin sitä oikealla kädellä vyötäröltä ja vasemmalla otin kiinni sen ranteesta, joka oli olallani.

Katsoin ihmisiä. Osa näytti järkyttyneiltä, muutama näytti siltä kuin Sasuke olisi kuollut ja muutama oli Chojin kimpussa, mutta kukaan ei ollut valmis auttamaan minua puolitajuttoman Sasuken taluttamisessa. Sillä oli varmaan 20 kiloa enemmän massaa kuin minulla, mutta lähdin silti etenemään kohti koulua niin hitaasti, että sekavassa mielentilassa oleva Sasukekin pääsi askeleissa mukaan.

Se viisisataa metriä koulun oville tuntui kymmeneltä kilometriltä. Ensinnäkin, Sasuke painoi tolkuttoman paljon. Toisekseen, en itsekään ollut vahingoittumaton; polviani särki, oikeaa kyynärpäätäni ja vasenta rannettani jomotti pahaenteisesti ja tunsin kasvoillani sen ihanan vereslihan ja asfaltti-ihottuman joihin tuuli koski.

Perille päästyämme aloin tiirailla, olisiko terkkarieukon vanha Lada vielä pihassa. Olihan se. Sitten piti vain kävellä terkkarin vastaanotolle.. joka oli toisessa kerroksessa. Aivan kuin valtavan Sasuken taluttaminen ei olisi ollut muutenkin ihan tarpeeksi hankalaa!

Kun vihdoin olimme terkkarin oven toisella puolella, sisäänpäässeinä, Sasuke soi itsensä herätä. Mielentilani oli varmaan kovin sekava, sillä sain tolkutonta mielihyvää siitä tuskan ähkäisystä mikä sen suusta pääsi kun se heräsi. Ja se ilme oli näkemisen arvoinen, kun terkkari väänsi hänen sormensa paikoilleen, väkersi siihen lastan ja puhdisti käsien ja kasvojen haavat.

Ei desinfiointi mukavalta tuntunut, mutta siihen olin jo tottunut. Huomasin Sasuken katsovan reaktiotani, kun terkkarieukko kaatoi runsaanlaisesti desinfiointiainetta pumpulinpalaan ja alkoi taputella sillä kasvojani. Vähän se kirveli, mutta miehenä otin sen ilmeettä vastaan. On sitä pahempiakin koettu.

Ranteeni oli venähtänyt, siihen eukko laittoi kylmäpussin ideaalisiteellä kiinni. Sitten se vielä pyysi, että saattaisin Sasuken kotiin kun se oli niin sekaisin, ja antoi molemmille reseptit särkylääkkeisiin ja käski ostaa jotain hämärännimistä desinfiointiainetta jota pitäisi laittaa haavoihin aina yöksi.

Käveltiin Sasuken kanssa koulurakennuksesta ulos, kun se alkoi puhua. "Kiitti ku toit mut tänne, noi muut ei olis ikinä tehny sellasta" se sanoi katse maassa ja kaivoi kännykkänsä taskustaan. "Tarttetko kyydin kotiin?" Katsoin sitä puulla päähän lyötynä, kun se näppäili numeroa näytölle. Pudistelin vain päätäni ja sanoin asuvani eri suunnassa kuin hän, vaikka tosiasiassa kotiemme välillä ei ollut kuin pari kilometriä matkaa.

"Mä soitan mun broidille, se heittää sut kyllä, sillä on rahaa ni ei tarvi maksaa ees mitää" Sasuke tyrkytti. Kieltäydyin silti ja kävelin koulun taakse, että se uskoisi meidän asuvan eri suunnissa. Palasin takaisin juuri parahiksi nähdäkseni mustan, virtaviivaisen urheiluauton pysäköivän Sasuken eteen. Ikkuna aukesi, ja sieltä tuijotti kuin toinen Sasuke, mutta jos mahdollista, vieläkin karismaattisempi.

Kuulin etäisesti sen miehen puheen, matala, ystävällinen ääni kehotti Sasukea hyppäämään kyytiin. Katselin vain nurkalta lamaantuneena. Odotin, kunnes auto kaasutti pois, ja lähdin talsimaan kohti kotia.

Illalla Sasukelta tuli uusi blogimerkintä. Se kertoi, ettei voi julkaista hetkeen kuvia naamastaan haavojen takia, kertoi tapahtuman kulkua ja sanoipa lopuksi olevansa kiitollisuuden velassa nimettömälle henkilölle. Eipä kauaa tarvinnut miettiä herra Nimettömän henkilöllisyyttä, asunhan kyseisen kanssa samassa talossa.

Tänään oli siis varsin ihmeellinen päivä, ja sen kunniaksi kokkasinkin oikein kunnolla. Riisiä, pannussa paistettua kalaa ja wokattuja vihanneksia. Niitten kera sitten katselin illan ohjelmatarjonnan, laitoin desinfioinnit naamaan ja nyt sammutan valot. Nähdään huomenna!