Tunnelmamusiikkia:
Shiken ja muiden rintamalla: Within Temptation – What Have You Done?

*****

Luku kolmetoista
Metsästävät karkurit, karkaavat metsästäjät


”Shikamaru! Shikamaru! HERÄÄ, PAHVI!!”

Shikamaru heräsi säpsähtäen. Hänellä meni aikaa tajuta, missä hän oikeastaan oli, mutta tilanne valottui heti kun hän näki auringon valkaisemat hiekkadyynit. Tehtävä. Ichimaiiwa. Gaara sairaalakunnossa. Kaikki ne suunnitelmat Hinatan ja Gaaran evakuoinniksi sekä Nejin ja Temarin pelastamiseksi…

Whromps!
”Ugh!”

Joku tarrasi äkkiä Shikamarun ninjaliivinetumuksesta ja nosti hänet peiton alta ilmaan. Nostaja paljastui heti, kun Shikamaru erotti aamurähmäisillä silmillään violetit kasvomaalaukset, jotka olivat vääntyneet raivostuneeseen irveeseen.

’Kankurou?! Mutta… hänenhän ei pitänyt palata ennen minun vahtivuoroani! …mitä, on jo aamu! Minulla piti olla vahtivuoro aamuyöllä!’
Pidemmälle Shikamaru ei ehtinyt ihmettelemään, kun Kankurou ärjyi sylki roiskuen hänen kasvoilleen: ”Missä, Gaara, on?! Vastaa!”
”H-hei, rauha…”

TUM! Shikamaru lensi Kankuroun otteesta maahan ja sai osakseen murhaavan katseen. ”Ettekö te pennut kykene yhtä ikäistänne vahtimaan? HÄH? Luotin pikkuveljeni käsiinne, ja nyt hän on kadonnut, jaan! Selitystä pöytään, isoaivoinen rääpäle! MISSÄ GAARA ON?! Te tiesitte, ettei häntä saa päästää pois silmistä, kun hän on siinä tilassa, jaan!”

”Siis mitä – ?”
”Hei, hei, mitä siellä tapahtuu?” Muutkin konohalaiset olivat heränneet Kankuroun mekkalaan, ja pörröisiä ja hämmentyneitä päitä nousi hiekan tasolta.

Joku kiiruhti kohti Kankurouta ja Shikamarua, vilahti viime mainitun ohitse ja singahti kaksikon väliin. Se oli Lee. ”Kankurou-san!” hän huudahti. ”Meillä on varmasti parempaakin tekemistä kuin riidellä! Tässä on takuulla sattunut jokin väärinkäsitys! Ehkä Gaara-kun…”

Krunts. Kankurou rusautti rystysiään. ”Ehkä jonkun vahdin vireys on lopahtanut ja ehkä Gaara on livistänyt tiehensä sen turvin, jaan…?! Sitäkö tarkoitat?”
”Tuota…”
”Arvasin”, Kankurou murahti kitkerästi.
Shikamaru nousi kunnolla ylös ja pälyili ympärilleen.

Kankuroun ja Leen mukana oli tullut viitisen muuta ninjaa, jotka olivat liiveistä päätellen Hiekkakylästä. He kuitenkin pysyttelivät toistaiseksi sivummalla nuorisosta, joskin eräs oli napannut Inon hoteisiinsa ja näemmä kyseli tältä jotain. Tämän ninjan Shikamaru tunnistikin, kiitos puolet kasvoista peittävän kankaan: kyseessä oli Baki, Hiekkasisarusten opettaja.

Kankurou ja Lee olivat hoitaneet oman tehtävänsä asiallisesti… muut konohalaiset eivät.

Mitä oli tapahtunut? Missä kohtaa Gaara oli päässyt karkaamaan? Oliko joku vahti nukahtanut? Mutta konohalaisninjathan oli koulittu väsymättömiksi vahdeiksi…

”Hoi!” kajahti äkkiä Kiban haukahtava huuto. ”Hinatakin on tiessään! Häntä ei näy!” Automaattisesti kaikki silmäilivät ympärilleen ja huomasivat kauhukseen, että kadonneiden määrä olikin noussut kolmesta neljään.

Shikamaru kokosi itsensä ja kysyi muilta: ”Ketkä teistä olivat olleet vahtivuorossa tänä yönä?” Katseet risteilivät.
”Minä ja Akamaru emme”, Kiba sanoi. ”Ja meillä piti olla viimeinen vuoro.”
”Minä olin hakemassa apua”, Lee totesi.
”Nukuin koko yön kuin tukki”, Naruto kertoi.
Ino kalpeni samassa. ”Minun piti olla Hinatan jälkeen, mutta hän ei herättänyt minua! Gaara ja Hinata siis lähtivät Hinatan vahtivuoron aikana!”

Shikamarun otsa kostui kylmästä hiestä.

’Voi ei! …mutta miksi Hinatakin lähti? Gaaran olisi tajunnut muttei Hinataa, hänhän on alistuva käskyjä kohtaan… nappasiko Gaara hänet mukaansa? Minkä ihmeen takia? …vai olisiko Gaara lähtenyt liikkeelle ja Hinata yrittänyt pysäyttää hänet? Miksi Hinata sitten huutanut apua niin kuin neuvoin? …vai lähtivätkö he yhteistuumin jonnekin? Pelastamaan Temaria ja Nejiä… hitto. He molemmat ovat läheisiä jommallekummalle heistä… Mutta miksi silti Hinatakin? En tajua!’

”Kiba!” hän huudahti. ”Alkakaa sinä ja Akamaru etsiä hajujälkiä!”
”Ei ole iso vaiva! Täällä lemuaa oksennuslaatta…”


*****
Ei luku vielä tähän loppunut vaikka viisi tähteä tulikin! Nyt tuli vain kappaleiden vaihto Gaaran ja Hinatan rintamalle: Kill Bill Soundtrack – Battle without Honor or Humanity
*****


”G-Gaara-san, huoh, huoh, alkaa olla k-keskipäivä. E-eikö – ”
”Vaikene.”

Hinata ei ollut vieläkään oppinut, ettei Gaara suostunut kuuntelemaan hänen ehdotuksiaan tauoista tai vastaavista. Punaisen pään sisälle mahtui täsmälleen yksi ajatus: mennä Ichimaiiwan nykyiseen lymyilypaikkaan ja hakea siltä Temari turvaan. Sitä järkkymätöntä ajatusta eivät sekoittaneet mietteet tauoista, houkuttelevan varjoisesta kivenlohkareesta tai perässä kipittävästä ja pihisten huohottavasta tytöstä. Sitä ei sekoittanut mikään.

Paitsi…
Komps! Tump!
…jalat, jotka sanoivat itsensä irti samalla hetkellä, kun päässä keikahti taas pahasti.

Hinata sai viimeinkin kirittyä kiinni sen puuttuvan neljän metrin välimatkan. ”Gaara-san, t-teille ei tee hyvää v-viedä itseänne a-a-aina ääri-r-rajoillenne. L-lepo tekisi t-t-teillekin varmasti hyvää.”

Jos tuo tanukirenkainen katse olisi voinut tappaa…


***


Kuitenkin, hetkeä myöhemmin pienen ähkimisen ja puhkimisen jälkeen Hinata sai yksin pingotettua keppien ja suuren, varjostavan kivenlohkareen varaan valkean auringonsuojakankaan. Tämä kerta sujui tosin nopeammin kuin se edellinen, jossa Gaara oli lopulta äristen neuvonut, mikä naru piti laittaa mihinkin. Hiekkapoika oli itse ollut molemmilla kerroilla liian heikkona osallistuakseen pystytystöihin: hän saattoi vaan retkottaa maassa ja kirota voimattomuuttaan. Silloin kun Gaarassa oli puhtia, hän käytti sisunsa kävelemiseen eikä suinkaan taukopaikan pystyttämiseen.

Kun kangas oli pingotettu tukikeppien varaan, Hinata raahasi velton ja äreän Gaaran suojaan auringolta ja asettui itsekin varjoon. Onneksi Gaara oli kitukasvuisena varhaisteininä suunnilleen samanpainoinen kuin mitä Hinata itsekin, muuten siirtämisestä ei olisi tullut yhtikäs mitään. Oli todellakin paikka pitää tauko ja levätä: Gaara ei voisi tuossa loppuun kulututetussa tilassa jatkaa vielä hetkeen matkaa, ja Hinatan kitalaki oli kuiva kuin imupaperi.

Hyuuga avasi vesipullonsa ja otti kulauksen pahimpaan janoonsa. Shikamaru oli sanonut, ettei aavikolla kannattanut latkuttaa vettä desikaupalla yhteen menoon, vaan kulaus silloin, toinen tällöin piti nestetasapainon paremmin yllä. Liiasta vesimäärästä yhteen menoon tulisi vain huono olo ja mahdollisesti oksentelua, ja sitä kautta tulisi turhaan veden hukkaa.

Gaara mulkoili toimitusta omalta taholtaan. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, makasi vain kyljellään ja oli vaiti.
Hinata ojensi vesileiliään kohti Gaaraa. ”H-haluatteko tekin?”
Punapää oli hetken hiljaa, mutta sitten hän nyökkäsi tuskin huomattavasti. Oli hiekkapoika niin tuulimaalainen kuin oli, kärsi hänkin aavikolla janosta.
”A-autanko t-teitä juom – ”

”Minua ei tarvitse juottaa”, Gaara sihahti ärtyneenä ja lähti punnertamaan itseään ylös. Keho tärisi voimanponnistuksesta ja hampaan puremisesta. Poika sai lopulta tapeltua kehonsa nojaamaan vasten kivenlohkaretta. Hän ei jäänyt ihailemaan suoritustaan, vaan ojensi tuimasti kätensä kohti Hinataa, joka puolestaan antoi vesileilinsä. Gaara otti Hinatan tavoin pari pientä kulausta ja jätti leilin sitten nojaamaan kiveä vasten.

Seuraava puolikas tunti kului varjon alla värjötellessä ja aavikon ääniä kuulostellessa. Kumpikaan ei puhunut toisilleen mitään: Gaara siksi ettei häntä keskustelu kiinnostanut, Hinata siksi ettei hän uskaltanut puhua Gaaralle. Oli tulitauko.

Mitä tuli jäljittämiseen, sekä Gaaralla että Hinatalla kummallakin oli erinomaisen hyvät eväät Ichimaiiwan seuraamiseen: osittain kiveksi sulanut hiekkatunneli, jota pitkin Temari ja Neji oli viety pois, oli niin hiekkojen hallitsijalle kuin Hyuugien tyttärelle selkeä opaste. Sen saattoi tuntea hiekkavoimilla ja nähdä Byakuganilla. Yhtä hyvin Ichimaiiwa olisi voinut rullata heille pitkän punaisen maton Hevosenkenkäkallioilta hänen nykyiseen olinpaikkaansa.

…mutta saattoiko tähän jälkeen luottaa täysin? Entä jos Ichimaiiwa hämäisi jossain kohtaa?
Ei, ei, nyt ei saanut ajatella sellaisia asioita.

Hinata oli kuitenkin hieman huolissaan tilanteen etenemisestä. Hän itse tiesi, ettei hän olisi vahva, eikä Gaarakaan näyttänyt olevan hyvässä kunnossa vaikka tiukasti sinnittelikin. Olisiko Ichimaiiwa heille kahdelle liian paha vastus? Murskaisiko Ichimaiiwa heidät heti? Oliko sittenkin virhe mennä Gaaran mukaan?

Ei… siltä Hinatasta ei tuntunut. Jossain sisimmissään hän tunsi, että hän oli juuri astunut tukevalle parrulle. Niin. Hän otti askelia kohti ratkaisua.
Ehkä.
Mutta mikään epäilys ei pysäyttäisi Gaaran tahtoa, eikä Hinatakaan aikonut astua poikkiteloin tämän tielle. Asia oli siis jo siltä osin päätetty.


***


Gaaran ja Hinatan ensimmäinen vaelluspäivä oli takana. Oikeastaan oli vasta iltapäivä, mutta koska he olivat lähteneet liikkeelle yöllä, he olivat käytännössä vaeltaneet jo koko päivän edestä. Tapahtui jopa sen sorttinen ihme, että Gaara ehdotti lepotaukoa, vaikkei hän ollut edes saanut pahoinvointikohtausta. Sinä päivänä oli sitä paitsi pidetty monen monituista lepotaukoa aina, kun Gaara oli kuukahtanut huonovointisuuttaan hiekalle.

Ilma oli kuumaa ja kuivaa, ja sitä oli raskas hengittää. Hinata ihmetteli, miten Gaara edes pysyi jaloillaan siinä tukahduttavassa kuumuudessa vaikka voi jo valmiiksi huonosti. Selitys oli pakko pistää Gaaran karujen synnyinseutujen ja kuivien kasvuolojen piikkiin.

Tällä kertaa Hinata sai apua auringonsuojan pystyttämisessä, tai oikeastaan Gaara omi koko tehtävän itselleen ja laittoi hiekkansa tekemään työt. Ilmeisesti hän oli kyllästynyt Hinatan vetkutteluun ja tahtoi saada suojan ripeästi pystyyn. Kun kangas oli viritetty kuntoon, hiekkapoika asettui sanaakaan sanomatta istumaan sen suojiin. Hinata seurasi perässä Gaaran panematta asialle mitään vastaan.

Hyuuga haukotteli. ”Gaara-san… m-minä…”
”Jos lepäät niin lepää”, Gaara töksäytti takaisin. ”Emme me muuten olisi pysähtyneet.”
”A-ajattelin siis nuk-nukkua… eikö m-meidän siksi pitäisi p-puhua v-vahtivuoroista?”
Gaara puuskahti. ”Minä hoidan sen.”
”M-mutta eikö…”
”Minä en yksinkertaisesti kykene nukahtamaan vaikka haluaisinkin, kiitos Shukakun”, punapää täräytti. ”Eikö se ole jo tullut selville? Olen aina valveilla, siis vahdin nytkin. Tuliko selväksi?”
”…t-tuli.”
”Jos nukut niin mene nyt nukkumaan. Meillä ei ole koko viikkoa aikaa.”

Hinata totteli vastustelematta, laski reppunsa selästään ja laittoi sen päänsä alle. Hän otti sitä ennen repusta huopansa, asetti sen päälleen, sulki silmänsä ja yritti pakottaa ajatuksensa pois nykytilanteesta päästäkseen unten laitumille ja siten keräämään voimiansa. Tuntui kuitenkin hankalalta ajatukselta yrittää nukahtaa mahdollisimman nopeasti ja saada mahdollisimman nopeasti voimaa takaisin. Eikö uni ollut tarkoitettu nimenomaan rauhalliseksi rituaaliksi?

Hyuugalla oli kuitenkin nyt se apu, että hän oli rättiväsynyt kävelystä, ja hän sammui uneen nopeammin kuin kukaan ehti ”tuutilullaa” sanoa.


***


Hinatan lepo oli oikeastaan myös Gaaralle lepoa. Nyt hän sai käpertyä ajatuksiinsa ilman, että joku kitisisi hänen vierellään päävammoista ja rauhoittumisesta. Tuo Hyuuga oli ärsyttävän uskollinen seuraamaan, raivostuttavan änkyttävä ja ennen kaikkea rasittavan huolehtiva. Gaara kirosi sitä hellää hetkeään, jolloin hän oli sallinut Hyuugan liittyä seuraansa. Tyttö hidasti matkaa, ehdottomasti.

Nyt oli kuitenkin liian myöhäistä. Vaikka Gaaraa olikin monesti kutsuttu hirviöksi, hän ei niin hirviö ollut, että hän jättäisi kokemattoman kulkurin keskellä aavikkoa. Tyttö ei selviytyisi täällä ilman häntä, eikä häntä voinut yksinkään jättää. Gaara ei voinut toisaalta kääntyä takaisinkaan tyttöä palauttaakseen, sillä nopein tapa edetä oli vain ottaa tyttö raa’asti mukaan, hidasti tämä kuinka paljon hyvinsä. Oltiin jo liian kaukana muista. Olisipa Gaara tajunnut tytön hidastuksen ajoissa.

Niin siis Gaaran päänsärkyiset aivot päättelivät.

Gaara katsoi laajaa hiekkamerta. Näillä seuduilla hiekka oli pikemminkin punaista kuin mitä… noh, hiekanväristä. Tosin sitä, mitä konohalaiset ajattelivat hiekanvärisenä, oli Gaaran silmissä ”kellanruskeaa”: tuulimaalaisen silmissä hiekkaa oli useaa eri väriä. Gaara oli eläessään käsitellyt niin tiilenpunaista multaan sekoittunutta hiekkaa, häikäisevän valkeaa merenrantahiekkaa (joitain kertoja Tuulimaan etelärannikolla) kuin myös tätä tavallisinta keltaruskeaa kiviaineshiekkaa. Mutta ei, Gaara ei koskaan sanonut ”hiekanväristä”, koska se ei kertonut tarkalleen, mistä väristä todella oli kyse.

Aavikkokenttien punaisuutta lisäsi entisestään aurinko, joka laskeutui tunti tunnilta alemmas ja alemmas. Tuota pikaa se oli niin likellä taivaanrantaa, että se liikkui Gaaran silmissä taivaanrannan taakse. Yleensähän aurinko näytti taivaalla liikkumattomalta, taivaan järkkymättömältä hallitsijalta. Nyt, illan tultua, kuitenkin aurinko pakotettiin sukeltamaan maan syvyyksiin lepäämään ja antamaan vuoron kuulle.

Ja kahdelle kulkijalle.

Gaara nousi ylös, siirtyi yhä nukkuvan Hinatan luokse ja tuuppasi tätä reilusti muttei voimakkaasti mustalla shinobisandaalilla selkään. Tyttö heräsi säpsähtäen, pälyili hetken ympärilleen ja tajusi vasta Gaaran huomatessaan, mistä oli oikein kyse.

”Aika jatkaa matkaa”, punapää ilmoitti ykskantaan unirähmiä silmistään hierovalle tytölle ja antoi saman tien hiekkansa purkaa auringonsuojaa.



*****


Seuraava osa