Minun piti laittaa tämä jo perjantaina, mutta en ehtinyt.
Sitten suunnittelin laittaa tämän eilen, mutta unohdin.
No, nyt saatiin jatkoa improficille. Mitään ihmeellisyyksiä en tähän pystynyt vetämään.


Rayun näkökulmasta

Tämä ei voinut olla totta.
Kaikki kahdeksan jalkaani värähtelivät, kun yritin nousta tolkuilleni.
Kykenin hädin tuskin edes varaamaan painoa yhdellekään kintulleni, kun ne meinasivat jo antaa periksi. Lihaksiani jomotti ja oloni oli erittäin jäykkä. Aivan kuin minut olisi hakattu raskaasti maata vasten lukuisat kerrat, periksi antamattomasti.

Käytännössähän minut oli maahan lyötykin.
Siristelin tummia silmiäni ja koitin nähdä eloa ympärilläni, mutta yritys oli turha, sillä enhän minä nähnyt kuin muutamia metriä eteenpäin.
Muut aistini eivät tuntuneet edes toimivan.
"Kazekage.." sähisin ääneti ja pakotin jalkani toimimaan.
Hitaasti pääsin varaamaan painoa tasapuolisesti jokaiselle kahdeksalle tukipilarilleni ja aloin tunnustella paremmin pohjaa, jolla seisoin.

Gaara oli yhdellä ainoalla hiekka-aallolla kukistanut lukuisia hämähäkkejä.
Hän oli kukistanut minutkin siinä samalla, mutta en antanut sen lannistaa itseäni. Minulla ei ollut nyt vara luovuttaa ja antaa olla.
Sui oli vaarassa. Ties minne hän oli ehtinyt jo lähteä, jonnekin kauas toivottavasti.

He halusivat Suin. Minun täytyi estää heidät.

Vielä hetki sitten rakennuksien ja muurin läheisyydessä oleva aukio oli ollut täynnä elämää taistelunmerkeissä, mutta nyt aukiolla oli vain kuolleita kahdeksanjalkaisten raatoja ja minä.
Ravistutin itseäni ja jännitin lihaksiani.
Jos olin oikein kuullut, osa hiekkaninjoista oli suuntaamassa kohti Sademaata.
Ehkä jotkut Konohan ninjoista oli lähetetty sinne.

Lihakseni alkoivat toimia jo normaalisti. Olin yhä hiekanjyvien peitossa, mutta minulla ei ollut aikaa jäädä siistimään itseäni.
Kumarruin hieman alemmaksi ja loikkasin, ylittäen korkean Hiekkakylän muurin vaivatta.

Muurin toisella puolella sain paremman otteen ympäristöstäni. Kuuloni oli vahvimmillaan sillä hetkellä ja hahmotin kauempana kolme ninjaa, jotka suuntasivat poispäin Hiekkakylästä.

Korviini kantautui keskustelua ja kun ymmärsin, että juuri nämä ninjat yrittivät lähteä Suin perään, minä pinkaisin joustavaan juoksuun.
He eivät huomanneet minua.
Minulla oli etulyöntiasema ja tiesin tasan tarkkaan, mitä tekisin näille ihmisille.

Olin vain muutaman loikan perässä koko seurueesta, kun huomasin, että yksi näistä ninjoista oli Kyo.
Sähähdin aggressiivisesti ja yhtään empimättä hyökkäsin miehen kimppuun, kiroten koko ninjan olemassa oloa.
"Kyo!" kuulin terävän kiljaisun sivulta, kun painoin terävät torahampaani Kyon olkapäähän. Vaikka tämä kusipää olisikin ansainnut tuskallisen kuoleman, tiesin aivojeni sopukoissa, että minun täytyi pitää hänet elävänä.

Kyon vankka ja lihaksikas ruumiinrakenne valahti veltoksi.
Myrkky oli mitä ilmeisimmin levinnyt jo hänen kehoonsa ja lamauttanut miehen.

"Sui haluttiin elävänä, mutta tämän saa varmasti tappaa", kuulin sihahduksia ja käänsin huomiotani kahteen muuhun ninjaan, joista toinen suuntasi heittokädessään olleen kunain minua kohti.
Väistin teräaseen täpärästi ja kömpelösti.
Lihakseni alkoivat taas pettämään. Gaaran hiekkamyrsky ei ollut mikään helppo koetus.

Sähisin varoittavasti ja kumarruin alemmaksi, valmiina hyökkäämään.
Tämä oli epäreilu taistelu.
Heitä kohtaan.
Sillä hampaisiini kertyvä myrkky ei ollut yhtä lempeää kuin Kyolle antamani.

Nämä ninjat eivät tulisi enää näkemään uutta auringonnousua.
Yleensä en tappanut ihmisiä näin... harkitsemattomasti.
Mutta Sui oli ollut vaarassa heidän takia ja Suin turvallisuuden tähden tekisin mitä tahansa.



Suin näkökulma

Hengitykseni oli raskasta ja katkonaista.
Jokainen lihakseni oli väsynyt ja raukea, eivätkä ne enää halunneet tehdä yhteistyötä kanssani. Ne eivät enää halunneet liikkua metriäkään eteenpäin.
Olin polvillani likaisella maalla ja nojasin yläkehoni käsivarsieni varaan.
Puristin sormeni tiukasti multaan ja tunsin epätoivon sisälläni.

Aika makasi maassa muutaman metrin päässä ja häntä äsken kannateltu hämähäkki seisoi paikoillaan lähes jähmettyneenä.
Olimme juosseet jo pitkän matkan, ylipitkän matkan. Muistiini ei edes kantautunut ainuttakaan kertaa, jolloin olisin rehkinyt näin paljon päästäkseni karkuun.

Olimme keskellä korpea ja viileä metsätuuli tunnusteli ihoani hellästi.
Hetki sitten kehoani oli kuumottanut hien takia, mutta nyt minua alkoi palella.
"Ei ole totta.." mumisin hiljaa ja löin allani olevaa maata vasemmalla nyrkilläni niin kovaa kuin pystyin.
Lyönnistä aiheutunut kipu sai ähkäisyn karkaamaan vaaleiden huulieni välistä, mutta ei sen enempää.

Olin aivan eksyksissä ilman Rayua.
En voinut palata takaisin Konohaan.
Enkä ainakaan takaisin Hiekkakylään.
En tiennyt yhtään, minne minun pitäisi mennä. En edes tiennyt, minne muita Konohan ninjoja oli lähetetty.  Lisäksi minulla oli riesanani Aika.
Katsoin maassa makaavaa miestä kulmat kurtussa. Hän näytti niin levolliselta. Miehellä ei ollut mitään hajua, mitä kaikkea hän oli kokenut viimeisten tuntien aikana.
"Minä lähden, mutta tilalleni tulee toinen ", kuulin Sketran sanovan ja nyökkäsin tälle hiljaa ja sopersin vaisusti kiitoksen hämähäkille.
Otus ei reagoinut sanaani mitenkään vaan loikkasi hiljaisena metsän siimeksiin, kadoten kätevästi pimeyteen.

Oma katseeni nousi taivaalle, jota reunustivat korkean puut.
Yötaivas oli tumma. Hiekkakylän lähettyvillä oli vielä ollut valoisaa, sillä siellä oli näkynyt tähtiä ja puolikuu, mutta tämän metsän yllä oli pelkkiä tummia pilviä.
Sivulta kuului rapinaa ja silmieni katse valahti pusikkoihin. Kaiken varalta jännitin lihaksiani, jos siellä hyökkäisikin vihollinen, mutta lehtien siimeksistä laahusti vain uusi hämähäkki.
Tämäkään kahdeksanjalkainen ei ollut kooltaan lähellekään yhtä mahtava kuin Rayu, mutta se oli tarpeeksi suuri kannattelemaan Aikaa.

"Haluatko vielä levätä?" hämähäkki kysyi ja kyyristeli vieressäni uteliaana. Sen äänestä kuuli, että se oli miespuolinen ja luultavasti vielä nuori.
Pudistin päätäni.
"Jos Rayu... ei ole onnistunut pidättelemään hiekkaninjoja, niin peräämme on luultavimmin lähetetty joukkoja. Parempi vain, että jatkamme matkaamme", sanoin ja lauseen loputtua purin hampaani yhteen.

Jos Rayu ei ole selvinnyt.

Hengähdin raskaasti ja nielin kankean palan pois kurkustani. En halunnut edes ajatella sitä mahdollisuutta, että Rayu ei olisi selvinnyt.
En edes tiennyt, kuinka vahva Kyo. Ainakin mies vaikutti vahvalta.
Mutta ei Rayukaan heikko ollut.

Pyyhin likaista otsaani ja pakotin itseni seisaalleen.
Sillä aikaa uusi seuralaiseni nosti Aikan selkäänsä ja otti jo muutaman reippaan juoksuaskeleen eteenpäin, kokeillen pysyikö hänen matkustajansa kyydissä.
"Minne päin?" hämähäkki kysyi.

Minun teki mieli kiljua tuolle iljetykselle, että minulla ei ollut pienintäkään ideaa, minne päin minun pitäisi mennä, mutta katsahdus Aikaan sai minut hahmottamaan yhdenlaisen päämärän.
"Aika täytyy jättää jonnekin turvalliseen paikkaan", sain sanotuksi käheällä äänelläni.
Hämähäkki tuijotti minuun lyhyen hetken ajan ja kysyi sitten, että olisiko majatalo tarpeeksi turvallinen paikka.

Kohautin olkiani.
Sillä hetkellä minua ei oikeastaan kiinnostanut, mihin minä Aikan tunkisin--.
Vilkaisin katuvasti maahan.
Rayu oli asettanut itsensä vaaraan minun sekä Aikan takia. Rayun tähden minun täytyi pitää Aika elossa ja saattaa hänet turvallisesti jonnekin, missä hän voisi päättää omasta kohtalostaan.

Hieroin niskaani ja otin rauhallisen, rentouttavan henkäyksen.
"Yritetään etsiä majataloa. Sitten me murehdimme, miten löydämme Rayun."

Tummansävyinen hämähäkki katsoi minua silmillään ja lähti liikkumaan edeltä vetreää kävelyvauhtia.
Minä ryhdistäydyin ja pakotin jalkani väkivalloin kävelemään eteenpäin kahdeksanjalkaisen perään.
"Kyllä Rayu selviää", kuulin lohduttavan äänen edestä ja minä hymähdin.

Tietenkin. Rayu oli vahva ja hän välitti minusta. Jo ainoastaan minun takia hän selviäisi kaikista koettelemuksista ja löytäisi minut, varmistaakseen, että minä olin kunnossa.



Rayun näkökulma

Suussani maistui ikävä veren maku, kun loikin pitkin askelin metsän siimeksissä.
Kyo makasi raskaana selkäni päällä, eikä hän tehnyt ainuttakaan heräämisen merkkiä tajuttomuudestaan. Hyvä vaan niin.

Maassa makaavat oksat ja risut rapisivat kevyesti jalkojeni alla, kun nopeasti juoksin niiden yli suuntanani Sademaa.
Ajatukseni olivat erittäin sekavia ja sumeita.
Minua inhotti, kun en tiennyt, missä Sui oli. Olisin voinut lähteä etsimään häntä, mutta se olisi ollut typerää. Eihän minulla ollut harmainta aavistustakaan naisen olinpaikasta, eikä jäljittäjähämähäkeistä olisi mitään hyötyä, sillä minulla ei ollut minkäänlaista hajunäytettä Suista.

Aavikolla karkuun juostessani olin päätynyt siihen tulokseen, että viisainta oli suunnata kohti Sademaata, kerta ymmärrykseni mukaan ainakin yksi Konohan ryhmistä oli siellä.
Mutta mitä minä sitten tekisin, jos ja kun saavuttaisin heidät?

Minulla olisikin selittämistä Kyosta ja Suista.

Tunsin sadepisaran iskeytyvän itseäni vasten ja ketterästi ehdin juuri ja juuri väistää edessä ollutta puuta.
Hidastin vauhtiani ja lopulta seisahduin tyystin.
Olin taivaltanut jo lukuisia tunteja vaistojeni varassa, mutta en osannut sanoa, olinko lähelläkään Sademaata.
Sade ainakin oli merkkiä siitä, että mahdollisesti olin ainakin lähellä.

Yhtäkkiä en halunnut enää liikkua eteenpäin.
Tarve löytää Sui muuttui koko ajan vahvemmaksi.
Murahdin hiljaa ja tärisytin itseäni. Sadepisaroita tuli taivaalta enemmän ja pieni tihkusade alkoi kauttaaltaan kastella minua ja Kyota.
Värähdin hiljaa, kun tunsin, miten Kyo liikahti selässäni.

Olisin voinut tappaa tämän ihmisen.
Minun teki mieli tappaa hänet, mutta tiesin, että se olisi ollut typerä teko. Suita pidettiin jo petturina. Hiekkakylän käsitys hänestä ei ainakaan parantuisi jos tappaisin Kyon. Mies kun tuntui olevan tärkeä henkilö kaiken kukkuraksi.

Ajatukseni olivat selkeämmät kuin aavikolla, jonne olin murhannut jo kaksi hiekkaninjaa. Pienemmät hämähäkit olivat saaneet hävittää ruumiit ja koska Kyo oli minun mukanani, niin kukaan tuskin Hiekkakylässä osaisi epäillä ainakaan aivan heti, että kolmikolla olisi ollut vaaraa.
Jos olisin jättänyt Kyon aavikolle, olisivat muut hiekkaninjat löytäneet hänet ja heille olisi tullut selväksi, että minä olin jälleen jalkeilla valmiina auttamaan Suita pakoon.

Havahduin ajatuksistani, kun kuulin terävän kiljaisun ylhäältä taivaalta.
Kotka.
Sisälleni ilmestyi uutta kipinää. Eikö yhdellä Konohan ninjoista ollut mukanaan kaksi kotkaa?
Ehkä en ollutkaan niin kaukana Sademaasta kuin luulin.
Ehkä minä kykenisinkin löytämään yhden Konohan ryhmistä.
Selittäisin heille valehtelematta koko tilanteen.
Tilanne oli hankala, mutta jostakin oli aloitettava.

Kyo liikahti jälleen ja minä lähdin vetreästi liikkumaan eteenpäin.
Fiksuinta olisi varmaan jättää selässäni makaava mies muiden ninjojen haltuun, jotta minä voisin alkaa suunnitella, miten löytäisin Suin.
Ainakin hänellä oli nyt parempi etumatka, kun olin ensimmäisen kolmikon jo eliminoidut.

Ehkä minä vielä keksisin jotain fiksua, vaikka hermostuneisuus painoikin mieltäni vahvemmin kuin koskaan ennen.

---

Mmmmh.
Kirjoitustaitoni ovat ruosteessa ja kesän takia olen hieman jumissa, niin tämä luku oli oikeastaan aika turha. Aluksi minulla oli mielessä kaiken maailman hienouksia, mutta olisin ylittänyt viiden sivun sivumäärään aivan reippaasti, joten täytyi keksiä jotain muuta.
Rayun ja Suin kohtalot ovat nyt toistaiseksi teidän käsissänne.