Hän istui siellä taas.

Nuori tyttö, ehkäpä kuudentoista vuoden ikäinen, istui saman vanhan tammen oksalla jälleen. Ties monettako kertaa hän istui samalla oksalla samaan kellonaikaan. Saman ajan kuin aina ennenkin, samassa asennossa täysin liikkumatta.

Tyttö ei edes muistanut milloin oli ottanut tavaksi tulla siihen puuhun istumaan. Pelkkä ajatuskin rutiinin rikkomisesta kauhistutti. Vaikka tytön olikin ylipäätään vaikea ajatella enää mitään, tuntui hyvältä vain istua siinä, selkä uurteista runkoa vasten, hipihiljaa. Vain tuuli kahisutti lehtiä korvan juuressa ja heilautti välillä pitkät, sinisenmustat hiukset lentoon hetkeksi, kunnes laantui ja suortuvat tipahtivat velttoina juuri sinne minne halusivat, eikä tyttö välittänyt asetella niitä mitenkään. Pitkät ja tummat ripset kehystivät kauniita ja vaaleita, melkein valkoisia silmiä, jotka olivat puoliksi kiinni. Välillä hän tarkensi katseensa johonkin, mutta antoi jälleen silmien painua puoliksi umpeen. Tyttö ei halunnutkaan tehdä muuta, olla vain siinä.

Joskus hän havahtui siihen, että joku istui oksasta riippuvaan keinuun. Useimmiten se oli kuitenkin vain joku pieni lapsi, joka tuli ihastelemaan Konohan Ninja-akatemiaa ulkoa päin miettien, että joskus itsekin opiskelisi siellä. Niin pienille ninjojen huolet olivat vielä aivan turhia. Lapset eivät havainneet tyttöä yläpuolellaan, joten ei hänkään välittänyt huomioida heitä. Jonkin ajan kuluttua pienet kyllästyivät keinumaan ja jatkoivat matkaansa, jolloin tyttö sai istua jälleen rauhassa.

Yhden kerran päivässä tyttö kuitenkin havahtui kunnolla. Suunnilleen samanikäinen poika, joka näytti aivan enkeliltä, kulki kerran päivässä puun ohitse, ja silloin tyttö pystyi keskittymään. Tytön terävät silmät seurasivat auringossa kultaisina hohtavien hiustupsujen heilahtelua, kun poika kulki miltei hyppelehtien eteenpäin, aina hymy kasvoillaan ja siniset silmät ilosta välkkyen.

Ja aina, kun se poika oli mennyt ohi, tyttö käänsi jälleen katseensa ja antoi silmäluomien levätä.

Eikä tämäkään päivä ollut erilainen. Tyttö istui kuin veistettynä paikoillaan ja odotti. Odotti, että hänen kaunis enkelinsä kulkisi taas ohi. Sitten tyttö saisi mielenrauhan ja hän voisi palata takaisin omaan maailmaansa.

Tyttö tunsi tutun chakramerkin lähestyvän. Hän kohotti päänsä ja alkoi tarkkailla alla levittäytyvää maastoa, odottaen. Sydän löi aavistuken lujempaa, kun hän tunnisti tutut vaaleat hiukset. Paikka oli täysin autio sillä hetkellä heitä kahta lukuunottamatta.

Vastoin tapojaan poika kuitenkin pysähtyi. Tytön sydän alkoi hakata vielä lujempaa. Mitä nyt, mikä oli vialla, mikä oli muuttunut?

Poika kääntyi kohti tyttöä. Tyttö oli varma, että hänen sydämensä repisi tiensä auki hänen rinnastaan. Vähintäänkin hän pyörtyisi. Tytön sydän ei pitkään, pitkään aikaan ollut hakannut niin lujaa, niin paljon.

Poika saavutti vanhan puun, ja istui sen oksassa roikkuvaan keinuun. Tyttö pidätti hengitystään ja haukkasi vain välillä happea. Mitä ihmeen pelleilyä tämä nyt sitten oli, ei mitään tällaista kuulunut tapahtua!

Ja äkkiä, kuten kaikki muukin oli tapahtunut, tytön kauan levänneet ninjavaistot alkoivat toimia. Hän tajusi tuskallisen selvästi, että oli paljastanut byakuganinsa, eikä ollut edes peittänyt chakramerkkiään. Poika oli tajunnut joka kerta, tiennyt kaiken aikaa  että tyttö istui puussa aina hänen kulkiessaan ohi, oli istunut niin kovin kauan. Kirkas puna kiipesi tytön kasvoille. Ei, ei, ei. Asiat olivat todellakin huonolla mallilla. Hän sammutti byakuganinsa ja alkoi peittää chakramerkkiään, vaikkei siitä mitään apua enää ollutkaan.

Ja silloin alkoi poika puhua.

"Hinata... Mikä sinun on? Miksi sinä istut täällä ja miksi yrität nyt peittää itsesi? Kiba ja Shino ovat sinusta kamalan huolissaan, et ole suorittanut tehtäviä pitkään aikaan. Nejistä nyt puhumattakaan. Ajattele nyt jos hän olisi tullut tänne minun sijastani, mikä sotku siitäkin olisi tullut."

Tyttö istui hetken hiljaa, ja avasi suunsa, mutta sanat eivät tulleet ulos. Aivan kuin hän olisi unohtanut, miten puhutaan. Oliko hän todella ollut puhumatta niin pitkään? Mitä oikeastaan olikaan tapahtunut?

"Minäkin olen sinusta huolissani."

Tyttö vetäisi kiivaasti henkeä. Hän tuijotti alas poikaan, joka oli kääntänyt katseensa ylös tyttöön. Tytön muistot olivat sankassa sumussa pitkältä ajalta, mitään ei tullut erityisesti mieleen.

Sitten poika nousi ylös keinusta. Tyttö säikähti, että poika lähtisi, kun hän ei kyennyt vastaamaan. Hän avasi suunsa, muttei taaskaan saanut aikaan ääntäkään.

Poika katosi. Tyttö veti henkeä huutaakseen, mutta samalla hetkellä poika ilmestyi hänen eteensä oksalle. Silmät laajentuneina tyttö tuijotti poikaa.

"Hinata..." poika kuiskasi. Hän asettautui istumaan noin puolen metrin päähän tytöstä jalat oksan molemmin puolin, ja ojensi kätensä tytölle.

Tyttö katsoi epäröiden kättä ja sen omistajaa. Lopulta hän nosti pienen kätensä, ja ojensi sen pojan suurempaa vastaan.

Kultahiuksinen enkeli kietoi sormensa mustahiuksisen kaunottaren ranteen ympärille, ja veti varoen toista lähemmäs itseään. Tyttö ei vastustellut poikaa, vaan antoi tämän vetää itsensä viereensä. Hieman epäröiden, kuin tyttö olisi haurainta lasia, poika kietoi kätensä tämän ympärille ja painoi rintaansa vasten.

Hetken tyttö nojasi vavisten poikaan, kunnes nosti toisen kätensä, otti pojan paidan rintamuksesta kiinni ja antoi päänsä nojata toiseen. Poika kohotti leukaansa ja laski sen tytön pään päälle.

Vihdoin tytön kauniit silmät kostuivat ja kyyneleet alkoivat virrata poskia pitkin. Hän oli pidättänyt niitä sisällään niin kauan, ja viimein ne vierivät pois silmistä ja sydämestä keventäen hänen oloaan valtavasti. Poika, johon tyttö nojasi, päästi äänettömän helpotuksen huokauksen. Vihdoin tyttö oli hereillä.

"Na-Naruto-kun... Minä vain pelkäsin niin kamalasti. Sinä haavoituit sillä tehtävällä niin kammottavasti, enkä minä kyennyt suojelemaan sinua. Jos olisit kuollut, se olisi ollut kokonaan minun vikani! Pelkäsin kuollakseni, ettet selviäisi, ja kun sinä viimein havahduit sairaalassa, en vain k-kyennyt... En vain pystynyt... Kohtaamaan k-ketään!"

Tyttö oli purskahtanut vielä rajumpaan itkuun, hänen koko vartalonsa tärisi ja hän rutisti poikaa aina vain lujempaa. Poika silitti hänen pehmeitä hiuksiaan ja pieni hymy hiipi pojan kasvoille. Tietysti tyttö oli tuntenut siitä syyllisyyttä.  Olisihan pojan pitänyt arvata, että kaikki johtui siitä tehtävästä. Siitä vain oli niin kauan, eikä poika ollut itse lähestulkoon edes muistanut koko asiaa enää. Hän oli suorittanut monia eri tehtäviä sen jälkeen, ja koko ajan tyttö oli istunut täällä ja kamppaillut syyllisyytensä kanssa. Poika pudisti pienesti päätään.

Tyttö tunsi, kuinka poika kohotti hänen päätään ja pyyhki kyyneleet hänen kasvoiltaan. Poika hymyili lempeästi.

"Rauhoitu Hinata. Se ei ollut sinun vikasi. Sinulla oli oma taistelusi ja minulla omani, ei ollut sinun asiasi sillä hetkellä suojella minua. Ja sitä paitsi saimme tehtävän suoritettua, sinä sait sen käärön ja toimitit sen Hokagelle. Minä loukkaannuin, mutta sellaista tapahtuu. Ei se ole ninjoille mitenkään epätavallista, eikä minua sellainen tapa." Poika hymyili leveämmin ja iski silmää. Hän painoi kasvonsa hieman lähemmäs tyttöä.

Pieni puna hiipi tytön kasvoille uudestaan pojan iskiessä silmää. Hän ei voinut kääntää katsettaan noista taivaansinisistä silmistä.
"Naruto, anna anteeksi", hän sanoi hiljaa, epätoivoisella äänellä.
Poika painoi huulensa tytön otsalle.
"Sinä olet minun. En ikinä jätä sinua, olen aina luonasi tavalla tai toisella, lupaan sen. Enkä minä petä lupauksiani. Haluan vain nähdä hymysi koristavan kasvojasi, en mitään muuta."

Tyttö ei olisi voinut estää itseään vaikka olisi halunnutkin. Pieni hymy valtasi hänen kasvonsa. Poika hymähti ja painoi kasvonsa vielä lähemmäs tyttöä.

Sinä olet minun.