9. Tyyni kuin sade






Sadekylän kohotessa Rei Fujikagen yläpuolelle erikoisessa kauneudessaan, nainen ei voinut muuta kuin huokaista ihmetyksestä. Lukemattomat metalliset putkistot juoksivat rakennusten seinillä, luoden outoja kuvioita ympäristöön. Suurin osa rakennuksista oli korkeita ja tehty kivestä tai metallista. Talot kohosivat lukemattomissa eri väreissä kohti harmaata taivasta, kuin haluten kilpailla sen yksitoikkoisuuden kanssa. Hän oli aluksi ihmetellyt lyhtyjen paljoutta, mutta ymmärsi pian syyn; taivas oli jatkuvasti raskaiden pilvien peitossa,  joten kylässä loistivat valot kellon ympäri. Tihkuttava sade oli jatkunut siitä lähtien kun he olivat ylittäneet Sademaan rajan. Ilta oli pimentynyt ja lempeä sumu kohosi maasta kietoen kylän vaippaansa, kuin lastaan suojeleva äiti. Soihtujen valot värjäsivät sumun moniin eri väreihin luoden kaupunkiin epätodellisen, unenomaisen tunnelman. Rei näki muutaman ohikulkijan kävelevän heitä vastaan laiskasti katse maahan luotuna. Ainoa ääni oli sateen tasainen ropina kivistä katua vasten.

Rei tarkkaili ympäristöään hämmästyneenä. Hän oli odottanut mutaista kylää, täynnä rikollisia ja nälkiintyneitä  sorrettuja ihmisiä. Mikään ei olisi voinut yllättää häntä enempää. Kakuzu ja Hidan saattoivat häntä kadun molemmin puolin, antamatta hänelle juuri aikaa pysähtyä arvailemaan kylän kokoa. Kun he kävelivät pidemmälle kohti keskustaa, Rei näki yllätyksekseen yhä enemmän tavallisia kyläläisiä. Ihmiset istuivat erilaisten katosten alla tekemässä askareitaan. Kaikkialla leijui rauhallinen tunnelma, joka lähenteli apatiaa.

Nainen ei voinut olla vertaamatta näkemäänsä Äänikylään.  

Orochimarun perustama kylä sijaitsi keskellä sankkaa metsää. Suurin osa kylästä oli piilossa maan alla. Se oli luolien verkosto, joka tuntui aika ajoin loputtomalta labyrintilta. Katto oli matalalla, eikä ilma päässyt liikkumaan kivisillä käytävillä. Jokainen kuiskaus kaikui moninkertaisina seinistä, eikä kukaan tuntenut oloaan rauhalliseksi. Se oli Orochimarun valtakunta ja jopa yksin ollessaan, nainen oli kuvitellut keltaisten silmien seuraavan jokaista liikettään. Kuin ansassa käärmeen pesässä. Rei muisti kuinka he elivät alituisesti pimeässä ja tunkkaisessa ilmassa, vain kynttilän valo seuranaan. Mutta lopulta hän oli sopeutunut. Vuosien kuluessa hänen ihonsa muuttui kalpeaksi kuin vainajalla. Hänen silmänsä tottuivat pimeään, niin että auringon valo satutti niitä. Pimeydestä oli tullut hänen turvansa ja kotinsa. Lapset olivat sopeutuneet paremmin kuin aikuiset. Moni shinobi oli menettänyt järkensä noissa tunneleissa.

Äkkiä Rei tajusi miesten hidastavan askeliaan. He lähestyivät korkeaa tornirakennusta. Täällä siis Akatsukin johtaja piti tukikohtaansa. Minkälainen hän saattoi olla? Rei tunsi itsensä oudon rauhalliseksi ja hän terästi nopeasti mielensä. Hän oli vihollisen tukikohdassa. Nyt ei ollut aika rentoutua.

He kävelivät sisään suuresta ovesta ohitse neljän vartijan, jotka tuijottivat eteensä silmiään räpäyttämättä. Torni oli syvän tumman sininen ja tehty Reille tuntemattomasta sileästä kivimateriaalista. Sieltä täältä pilkisteli ikkunoita ja rännejä, mutta muita ihmisiä ei näkynyt. Kakuzu asettui hänen eteensä, ja Hidan hänen taakseen. He nousivat ylös kierreportaita pitkän matkan. Matkalla he ohittivat monia autioita huoneita, pieniä ja suuria. Rei vilkuili sisään uteliaana sen minkä ehti. Tornin oli täytynyt toimia aiemmin jonkinlaisena Sadekylän virastona. Mitä ilmeisimmin se oli entisen Kagen toimisto. Nyt Akatsuki oli vallannut sen, eikä näköjään halunnut muita asuttamaan tilaa. Lopulta he saapuivat portaiden päähän, jossa oli suuri tasanne. Tasanteella seisoi pitkä nainen joka oli pukeutunut Akatsukin kaapuun. Miehet seisahtuivat Rein molemmille puolille.

”Konan. Tässä on se nainen josta lähetin sanan,” Kakuzu sanoi tummalla äänellään ja työnsi hieman Reitä eteenpäin kädellään, ennen kuin perääntyi taaemmas. Nainen tunsi pienen kiukun kipinän nousevan sisällään, ja hän mulkaisi Kakuzua. Hän tunsi itsensä esineeksi tai pikku tytöksi, jota tönittiin minne sattuu.

Naisen meripihkan keltaiset silmät tuijottivat häntä tutkivasti. Hänellä oli erikoiset siniset hiukset, joihin oli pujotettu paperista tehty kukka koristeeksi. Rei katsahti naiseen terävästi ja tiesi välittömästi hänen olevan todella vahva. Punapää ei tiennyt miksi oli niin varma asiasta, ehkä se oli chakra jonka hän aisti naisessa, tai outo hehku tämän silmissä. Lopulta Konaniksi kutsuttu nainen hymyili hiukan, ja käänsi päätään kohti ovea.

”Seuraa minua”, nainen sanoi hiljaisella miellyttävällä äänellä. Rei pohti oliko lause käsky vai kehotus.

Hän totteli ja seurasi naista eleettä kiviseen huoneeseen. Ilmassa tuoksui sade. Rei käänsi päänsä kohti avointa ovea, josta raikas tuuli puhalsi sisään. Oven karmiin nojasi pitkä hahmo, jonka yllä komeili sama Akatsukin kaapu kuin muillakin. Mies ei erottanut itseään muista paremmilla vaatteilla tai merkeillä. Rei piti sitä hyvänä merkkinä.
Konan seisahtui hänen eteensä.

”Hidan ja Kakuzu palasivat. He toivat mukanaan Äänikylän naisen,” sinihiuksinen nainen sanoi hiljaisella äänellä.

Johtaja nosti katseensa sateisesta taivaasta ja kääntyi tuijottamaan Reitä. Rei vastasi tuijotukseen kylmästi.

Ensimmäinen asia mitä hän pani merkille, olivat miehen hyökkäävät silmät. Ne olivat violetin väriset, ja pupillien ympärillä kiersivät oudot kehät. Hän ei ollut koskaan nähnyt samanlaisia silmiä. Miehen outo katse piti häntä otteessaan, ja Rei aisti oudon voiman silmien takana. Hän halusi päästä perille mistä voima oli peräisin, mitä todella piili noiden silmien takana? Näissä silmissä oli pakottavaa tahtoa.
Rei tajusi ettei ollut enää tietoinen kuinka kauan he olivat tuijottaneet toisiaan. Hän räpäytti silmiään väkisin, repien katseensa pois hypnoottisista silmistä.

Mies asteli pois oven suusta ja risti kätensä rinnalleen. Hänen liikensä olivat kiireettömiä ja rauhallisia.

”Ole hyvä, kerro nimesi”, mies puhui rauhallisella kumisevalla äänellä.

”Rei Fujikage”, kunoichi  sanoi ja vaikeni nostaen kätensä puuskaan.

Rei pani ensikertaa merkille Akatsuki johtajan muun ulkomuodon. Hänen hiuksensa olivat luonnollisen oranssit ja sojottivat hassulla tapaa ylöspäin. Hänen kasvonsa olivat täynnä jonkinlaisia lävistyksiä. Ne eivät olleet täysin vieraita kunoichille, hän oli nähnyt matkoillaan monilla, erityisesti etelästä kotoisin olevilla ihmisillä näitä koristeita. Oli erikoista että kukaan shinobi piti lävistyksiä. Ne olivat erittäin epäkäytännöllisiä lähitaistelussa. Rei heitti mielestään ajatuksen että Akatsukin johtaja käyttäisi moisia koruja turhamaisuuttaan. Mies oli liian älykäs siihen, koruilla täytyi olla jokin toinen piilotettu merkitys.

”Olen saanut tietooni että olet Äänikylästä. Kerro minulle kaikki mitä tiedät.”

Rei huokaisi, mutta toisti täsmälleen saman tarinan mitä hän oli kertonut Kakuzulle aiemmin. Mies ei puhunut tai liikkunut koko tarinan aikana. Hän vain katseli Reitä oudoilla silmillään. Kun lopulta nainen lopetti puhumisen, mies käänsi katseensa ulos. Hän käveli hitaasti takaisin paikoilleen nojaamaan oven suuhun, katse kieppuvissa pilvissä.

”Minut tunnetaan nimellä Pein. Olen Akatsukin-johtaja, ja hallitsen Sadekylää. Tietosi  varmistavat saamani uutiset todeksi, Orochimaru on siis todella kuollut. Mutta se ei tarkoita sitä, että Äänikylä on kaatunut.”
Äkkiä Pein käänsi vaativat silmänsä häneen.

”Äänikylä on suurin uhkamme. Se mitä Orochimaru teki, oli anteeksiantamatonta”, miehen katse kääntyi taas pois ja hän oli pitkään hiljaa.

Rei ei liikahtanutkaan. Hän tuijotti myös ulkona liikkuvia pilviä, ja odotti tuomiotaan. Miehen ympärillä leijui erikoinen aura. Samaan aikaan tyynen rauhallinen, mutta kylmän tappava. Rei tiesi ettei hänellä ollut mitään mahdollisuuksia voittaa, jos mies päättäisi tappaa hänet.


”Kutsun sinut luokseni viikon kuluttua. Siihen asti olet vanki,” Pein totesi kääntämättä katsettaan.

Rei ei sanonut mitään. Hän kääntyi ja eikä yllättänyt nähdessään Konanin astuvan esiin varjoista. Nainen nyökkäsi hänelle ja teki eleen kädellään. Rei asteli ulos huoneesta mieli turtana.

Sitten hän muisti. Ihmetys ja kauhu valtasivat kunoichin mielen. Nuo silmät. Niiden täytyi olla Rinneganit.

Mihin hän oli itsensä sotkenut?