Hihhei ja täälä taas! Halusin saada tämän osan julkaistavaksi vielä tällä viikolla, joten kiirettä piti :D Lähden nääs huomenna mökille, jossa ei nettiä ole, nyyh ;(
Mökistäni puheenollen, muutan sinne koko heinäkuuksi. Sinä aikana ei siis tule minulta uutta ficciä, olen pahoillani ;(

On muuten tosi mukava kirjautua sisään tänne n.fi:hin, ja huomata, että omaan fanficciin on tullut esim. kahdeksan kommenttia (näin kävi viime kerralla!), ja se on tosi paljon minulle ! Omistan siis tämän osan kaikille niille, jotka ovat kommentoineet edellisiä osia, eli kiitos siis Caltrop, Noruz, faith3hope, Poledra88, Buru-chan, Ritsu, Feratu, Daligar, Hidefini ja Kasumi. Luv juu all<3 ~

Uusia lukijoita pyydän lukemaan edelliset kaksi osaa. Lukuiloa :)
- - -
Tuuli voimistui jatkuvasti nostattaen hiekkaa ilmaan, ja tuoden sitä epäonnisesti suoraan silmääni. Kyynel vierähti  maskini päälle, mutta pyyhkäisin sen nopeasti. Kaivoin hiekanmurut silmästäni kaikessa rauhassa, ja käännyin jälleen metsää päin.

Huomasin hahmon seisovan erään puskan takana. Hahmo lähti kävelemään minua päin, ja tunnistin hänet Tonboksi. Poika käveli rauhallisesti ja varmasti minua kohti, ja päästessään lähemmäs, virne vain leveni.

”Gohan ei siis ole vielä onnistunut”, poika totesi. Hän pysähtyi muutaman metrin päähän minusta, ja otti tantou-miekkansa esiin. ”Mutta minä onnistun”.

”Sehän nähdään”, mutisin maskini alta. Jos tästä muksusta nyt olisi edes vähän vastusta.

Tonbon huitaisi nopeasti miekallaan, tähdäten selvästi päätäni. Mutta hän oli aavistuksen liian hidas.

”Konoha Shoufuu!” potkaisin jalallani ylöspäin, ja osuinkin kohteeseeni: Tonbonin miekkaan, joka sinkoutui nätissä kaaressa kauas metsään. Saatoin vain toivoa miekan iskevän Gohaniin.

”Osuisipa tuo miekka Gohaniin” Tonbon virnisti kuin kaikuna ajatukselleni. Virnistin hänelle takaisin maskini takaa, ja valmistauduin seuraavaan iskuun. Se tulikin nopeasti.

”Kage Buyou!” kuulin Tonbon karjaisevan. Tunsin kipua leuassani, ja huomasin pojan potkaiseen minut ilmaan. Pian hän liittyi seuraani ilmestymällä selkäni alle.

”Tiedätkö Rock Leen tai Maito Gain?” kysyin Tonbolta sarkastisesti. Poika käytti täysin samoja jutsuja, kuin tuo kyseinen kaksikko.

”Tiedän”, Tonbon vastasi ykskantaan. ”Shishi Rend-”

Poika keskeytti jutsunsa huomattuaan minun kadonneen savupilveen. Laskeuduin alas, takaisin maan pinnalle. Siellä minua oli vastassa Pinkumaru.

Koira lähestyi minua määrätietoisesti, mutta huolettoman näköisesti. Se pysähtyi viereeni, ja puski kättäni kuonollaan. Koiraihmisenä en voinut itselleni mitään, vaan aloin rapsuttaa koiraa korvan takaa.

Koiraa rapsuttaessani mieleeni pamahti Iruka. Tai no, pamahti ja pamahti, mies oli ollut sielä koko ajan. Jos aivoista pystyi jakamaan osia, Irukalla oli hallussaan 98 prosenttia. Yksi prosentti oli elintoimintoja varten ja yksi muistia.

Iruka oli totisesti kääntänyt veistä haavassa. Tieto ja tuska siitä, etten koskaan saisi tätä omakseni, oli jo tarpeeksi.

Mutta jos hän olisikin miehiin menevä? Puna kohosi jälleen poskilleni pervessien ajatusten täyttäessä pääni.

Äkkiä kuulin takaani kulkusten kilahduksen, ja käännyin äänen suuntaan hieman hätääntyneenä. Saiko joku kulkusen?

Toivottavasti ei Gohan.

Edessäni seisoi Aiken, kaksi kulkusta käsissään. ”Ka-Kakashi-sensei. Te o-olette ko-koiraihmisiä. Sitä voi käy-käyttää hyödykseen”, poika änkytti, ja Pinkumaru hypähti hänen päänsä päälle.

Oliko Aiken tämän lauman fiksuin?

Suoristin itseni onnitellakseni Aikenia, joka näytti hieman epävarmalta. Hitto vieköön, tästä pojasta voisikin vielä tulla jotakin. Jos hän vain lopettaisi änkyttämisen.

”Ensiksi, onnea”, hymyilin pojalle, ja hän katsoi minua ujosti kulmiensa alta. ”Toiseksi”, jatkoin vielä. ”Sinun on lopetettava tuo änkytys, ja tultava itsevarmemmaksi”, totesin suoraan. Jos halusi olla uskottava ja pelottava ninja, piti olla itsevarma.

Eikä saanut punastella. Paitsi jos käytti maskia.

”Ti-tiedän, ja y-yritän parhaani”, Aiken vastasi nöyrästi. Kyykistyin alas pojan tasolle, ja nostin hänen päätään leuasta ylöspäin.

”Joskus pitää tehdä enemmän kuin parhaansa.”

Aikenin silmät suurenivat, ja ensimmäisen kerran ikinä näin hänen virnistävän leveästi.

”E-ensi har-harjoituksissa en enää än-änkytä!” poika lupasi itsevarmasti. Samassa hänen viereensä, vasemmalle puolelle hypähti Tonbon.

”Löysitkö sinä taas nuo kulkuset jostain puusta?” poika kysyi epäuskoa täynnä, ja katsoi minua syyttävästi.

”En. O-otin nämä Kakashi-senseiltä”, Aiken vastasi hieman itsevarmuutta äänessään, ja Tonbon hätkähti muutosta hieman, mutta tokeni nopeasti.

”Upeaa. Aiken”, Tonbon kehui ystäväänsä, jonka virne leveni levenemistään. Tarkemmin ajateltuna, Aikenin virne näytti hieman samanlaiselta kuin Naruton virne. Naruton virne vain oli hieman leveämpi.

Tuulenvire puhalsi korvaani, ja Gohan laskeutui Aikenin oikealle puolelle. ”Tekikö variksenpelätin saman kuin Ebisu-sensei?” tyttö kysyi tiukasti Aikenilta, jonka virne oli muuttunut pelkäksi hymyksi. Jonain kauniina päivänä minä vielä nirhaan tuon tytön.

”Ei”, poika vastasi toistamiseen, ja Gohan näytti Tonbon tavoin hätkähtävän muutosta, mutta hänkin tokeni pian.

”No miten sinä nuo sait? Et osaa edes taistella!” tyttö kivahti Aikenille, joka painoi päänsä jälleen alas masentuneena.

”Mi-minä-” Aiken aloitti jälleen epävarmasti, mutta Tonbon keskeytti tämän siirtymällä Gohanin eteen.

”Mikä sinä olet Aikenin taistelutaitoja arvioimaan? Voi olla, ettei hänen klaaninsa panostanut hänen kouluttamiseen niin paljon kuin Kiban valmentamiseen, tai voi olla, että hän tarvitsee lisää itseluottamusta, mikä onkin paljon todennäköisempää niin perhe- ja koirarakkaassa klaanissa”, Tonbon melkein sylkäisi Gohanin naamalle, joka näytti säikähtäneeltä. ”Haukkuminen ei kohota kenenkään  itsetuntoa!”

Tyynen rauhallisesti Tonbon käveli takaisin Aikenin vasemmalle puolelle, ja taputti tätä olkapäälle, jolloin Aiken hymyili jälleen. Nämä kaksi poikaa olivat kuin veljekset toisilleen. Kuin minä ja Obito... Silloin kun Obito kuoli.

Nousin jälleen seisomaan, ja ravistelin väsyneitä polviani. Vilkaisin muksujen yli harjoituskentän portille, ja siellä oli maailman suloisin mies. Sain tehdä kovasti töitä, etteivät polveni notkahtaneet.

Se olisi ollut erittäin epä-ninjamaista.

”Ai, te saittekin jo tehtävän päättyneeksi”, Iruka huikkasi aidalta, ja nyökkäsin hänelle takaisin.

”Aiken sai kummatkin kulkuset”, huikkasin miehelle takaisin, ja hän näytti aivan siltä, kuin ei olisi kuullut oikein. Hän juoksi nopeasti luoksemme ramen-kulhot kainaloissaan.

”Siis mitä? En tainnut kuulla oikein”, Iruka virnisti minulle, ja sivusilmästä näin Aikenin hymyilevän. Hän oli ylittänyt odotukset.

Jotenkin olin ylpeä tuosta pojasta.

”Aiken sai molem-” toistin Irukalle uudestaan, mutta Aiken itse keskeytti minut.

”Käytin Kakashi-sensein rak-rakkautta koiriin hän-häntä vastaan, ja nap-nappasin kummankin kulkusen”, poika julisti jo hieman ylpeyttä äänessään, ja Iruka hymyili hänelle lämpimästi takaisin.

”Upeaa toimintaa, Aiken-kun. Oli hyvä veto käyttää Pinkumarua apuna!” mies kehui Aikenia, joka hymyili iloisesti.

Hymähdin hiljaa mielessäni. Ei koira ollut syypää, mieleni oli. Irukan komeus oli.

”Miten me nyt jaamme ruoan?” Iruka kysyi, enkä ensin tajunnut kysymystä. Ruoanhan sai kulkuset napanneet sekä senseit.

Sitten tajusin Aikenin olevan vain yksi henkilö.

”Hmm... Aiken ja Tonbon saavat ruoan, Gohan jää ilman.”

”Epäreilua, rasismia, naisten syrjintää!” Gohan vastusti ei-niin-huomaamattomasti.

Iruka jakoi ruoat Aikenille ja Tonbolle, mutta näytti kummastuneelta.”Miksi juuri Gohan jää ilman?” hän kysyi.

”Ennen kuin saavuit tänne, Gohan haukkui Aikenia, mutta Tonbon puolusti tätä. Ja Aiken sai kulkuset”, vastasin. Yksinkertaista, ja muutenkin pieni sadisti pääni sisällä käsi jättämään tytön ilman ruokaa.

”Se on sitten selvä”, Iruka hymähti, ja katsoi Gohania pistävästi.

”Ruoan jälkeen voitte lähteä koteihinne, sillä tämän päivän harjoitukset olivat tässä!” julistin genineille, nappasin oman ramen-kuppini Irukalta, ja katosin savupilveen.

- - - -

Oli jälleen aamu, ja kuten tapoihini nykyisin kuului, seisoin ikkunassa, sharinganin katse tiukasti kohti ikkunan takana olevaa katua. Odotin näkeväni Irukan täydelliset hiukset ja silmät.

Hörppäsin nopeasti kädessäni olevasta vihreästä koira-mukista teetä. Muki oli hieman humoristinen lahja Narutolta muutama vuosi sitten.

Katsahdin minua tuijottavaa koiraa. Vaikka Naruto miten väittikin, tämä koira ei näyttänyt yhtään Pakkunilta.

Valkoinen villakoira. Sekö oli Naruton käsitys Pakkunista? Naruton täytyi olla sokea.

Käänsin katseeni juuri sopivasti kadulle, sillä Iruka oli juuri tulossa katua pitkin taloni kohdalle. Aukaisin sälekaihdinten väliä vielä hieman suuremmaksi, jotta näkisin tämän miehen paremmin, mutta se oli kohtalokas virhe.

Iruka käänsi tavallisuudesta poiketen katseensa taloani päin. Mies katsoi minua suoraan silmiin, tai no, silmään. Säikähdin ja lennähdin taaksepäin kaataen kaiken lopun teen rinnuksilleni, housuilleni sekä sänkyni lakanoille. Hienoa Kakashi, hyvin tehty.

Iruka oli nähnyt minut. Olin jäänyt verekseltäni kiinni. En voisi todellakaan lähteä enää harjoituksiin ryhmä kahdeksan kanssa, en todellakaan.

Kuulin koputuksen oveltani. Ei ei ei. Ei, älä anna sen olla Iruka!

”Tulossa!” huikkasin hermostuneena ovelle. Etsin äkkiä kaapistani maskini, ja asetin sen hermostuneena kasvoilleni, niin että se jäi hieman vinoon.

Vilkaisin itseäni viimeisen kerran peilistä. Paidallani ja housuillani oli iso, märkä tahra. Hienoa, näytin siltä, kuin olisin kussut housuun.

Koska en tajunnut muutakaan vaihtoehtoa, riisuin nopeasti housuni pois, mutta annoin paidan olla päällä. Onnekseni kalsarini olivat shortsimallia, melkein polvipituiset. En joutuisi häpeämään niin paljoa.

Ja ihastuksen edessä tulisi aina näyttää mahdollisimman hyvältä. Niin varmaan.

Hermostuneempaan kuin ikinä kävelin ovelle, ja tartuin ovenkahvaan. Vedin henkeä viimeisen kerran, ja avasin oven.

”Hei, Kakashi-sensei”, Iruka hymyili tyynesti, ja sain muistuttaa itseäni hengittämisestä. Hän oli niin ihana.

”Hei vaan”, vastasin tyynesti. Onneksi olin muistanut laittaa maskin päälleni. Vaikka se olikin hieman vinossa, se peitti punastukseni. Onneksi.

Iruka käveli peremmälle pieneen kolmen huoneen sekä vessan asuntooni, ja istahti puiselle keittiöntuolille.

”Mitä ihmettä sinä teit siinä ikkunassa?” Iruka hymähti, ja katsoi minua silmiin. Miksei tämä mies ollut jo käsivarsillani, miksei hän jakanut samaa sänkyä kanssani, miksei hän jo kertonut rakastavansa minua.

Rakastaisipa hän minua.

”Minä... minä... hmm...”, mietin tuskaisena. Minä katselin sinua. Minä kyttäsin sinua. Ei niin voinut sanoa. ”Minä.. katselin millainen sää oli ulkona.”

Iruka näytti kummastuneelta, ja naurahti sitten. Eikö selitykseni ollut hyvä? Mitä minä nyt sanoisin?

”Ja sälekaihdinten avaaminen oli liian monimutkaista vai?” mies naurahti, ja sai minut punastumaan entistä syvemmin. Hemmetti.

”Ne.. ne ovat jumissa”, sanoin luontevalla äänellä, ja kaikki mitä saatoin toivoa, oli, että mies uskoisi tekosyyni. Muuten olisin pulassa, jos en jo ollut.

Iruka hymähti jälleen, mutta näytti uskovansa syyni. Huokaisin helpotuksesta miehen näkemättä.

Yhtäkkiä Iruka nousi tuolilta, ja käveli eteeni. Hän pysähtyi muutaman sentin päähän minusta, ja saatoin haistaa hänen hengityksensä. Se tuoksui hedelmiltä ja hammastahnalta. Mintunmakuiselta hammastahnalta.

”Oli minulla asiaakin, Kakashi-sensei”, hän kuiskasi hiljaa, ja vilunväristykset kulkivat selkääni pitkin. Nautin joka sekunnista, jonka mies oli lähelläni.

”No?”

”Minä tiedän, että sinä ra-”

Voi ei.