8. luku Selviääkö Sasuke?

Gaara istui apukuskin paikalla Itachin ajaessa autoa suorastaan raivokkaasti. Tämä käänteli rattia lujin kiskaisuin ja painoi torvea tuon tuostakin. Välillä vauhtimittari näytti kipuavan yli 100km/h, mutta punanpäästä tuntui silti, että he menivät liian hitaasti. Äkkiä Itachi kuitenkin painoi jarrun pohjaan niin että Gaarasta tuntui, että hän olisi kuristunut turvavyöhönsä.
”Mitä nyt?” hän köhisi.

Itachi osoitti tielle, jonne oli juossut pieni tyttö. Lapsi oli kyyristynyt peloissaan ja piteli sylissään pientä ulisevaa kiinanpalatsikoiraa. Pian tytön äiti juoksi myös paikalle kasvot huolesta soikeina ja talutti lapsen tien sivuun. Sitten hän meni Itachin puoleiselle ikkunalle ja mies painoi kiireesti nappia, jolloin ikkuna avautui.
”Miten te tuolla tavalla oikein kaahaatte, ettekö nähneet, että teille paloi punainen valo?”
”Olen pahoillani”, Itachi tokaisi ja sulki ikkunan, mikä sai naisen huutamaan ulkopuolella vihaisesti.

Gaaran vatsaa kylmäsi, oli meinannut käydä kuten Sasuken tapauksessa. Itachi ei kuitenkaan näyttänyt ottaneen opiksi vaan kaahasi samaan malliin, mutta Gaara ei sanonut mitään. Hänen suustaan ei tuntunut lähtevän pihaustakaan.

Pian he saapuivat sairaalan pihaan ja Itachi aukaisi oman ovensa, ennen kuin oli edes saanut kunnolla parkkeerattua. Hän lähti puolijuoksua kohti sairaalaan pääovia ennen kuin Gaara oli edes ehtinyt astua ulos autosta. Punapää pinkaisi kiireesti miehen perään eikä kumpikaan tajunnut, että auton ovet olivat jääneet lukitsematta.
He kiiruhtivat eteisaulaan, joka oli päällystetty valkoisella kaakelilla. Keskellä huonetta oli pieni suihkulähde, jossa ui pulleita kultakaloja. Suihkulähdettä reunustivat erilaiset muovikasvit, joiden päälle oli tosin hiukan kertynyt pölyä. Itachi ryntäsi vastaanottotiskille ja Gaara jäi hiukan eksyneen oloisesti seisoskelemaan suihkulähteen vierelle. Kultakalat tuijottivat häntä heilutellen laiskasti eviään ahtaassa altaassa. Jotenkin Gaara tunsi olonsa aivan yhtä ahtaaksi kuin kultakala. Hänestä tuntui, että hänet oli ahdistettu nurkkaan, jossa hän tuskin sai kunnolla hengitetyksi.
”Miten niin emme voi nähdä häntä?!” Itachin huuto kaikui aulassa.
”Hän on vielä teho-osastolla.”
”No, missä me voimme odottaa?”
”Toisessa kerroksessa on penkkejä, jonne voitte mennä istumaan.”

Itachi syöksyi tiskin luota kiittämättä edes vastaanottovirkailijaa ja tarttui Gaaraa käsivarresta taluttaen tämän portaita ylös toiseen kerrokseen. Toisessa kerroksessa oli useita mintun vihreitä penkkejä, joista useimmat olivat tosin varattuja. Seinät oli maalattu valkoisella ja sillä samalla mintun vihreällä, mitä tuolitkin olivat. Lähellä oli pieni kahvio, jossa osa hörppi kahvia valkoisista kupeista. Muuten paikka oli hyvin karun oloinen, kaikkea muuta kuin rauhoittava. Osa penkeillä istuvista ihmisistä näytti perin huolestuneilta, osa taas melkeinpä kyllästyneiltä. Itachi ja Gaara onnistuivat löytämään vapaat paikat ja istahtivat niille huokaisten syvään. Punapää tuijotteli hajamielisesti sylissä lepääviä käsiään. Häntä pelotti kohdata Itachin katse, häntä suorastaan inhotti ja oksetti. Gaara ei olisi kestänyt enää hetkeäkään istua paikoillaan, hän olisi halunnut Itachin tavoin riuhtoa kaikki ovet auki Sasukea huudellen, mutta jokin sai hänet pysymään tyynen näköisenä ja istumaan aloillaan.
”Soitan vanhemmilleni”, Itachi sanoi, mutta Gaara ei sanonut siihen mitään, hän ei ollut pukahtanut sanaakaan sinä aikana, kun olivat olleet sairaalassa.

Etäisesti punapää kuuli, kuinka mies keskusteli kiivaasti kännykkänsä, sekä langan toisesta päästä kuuluvat huolestuneet äänet. Gaaraa alkoi jälleen ahdistaa, nyt Sasuken ja Itachin vanhemmat tulisivat tänne ja se tietäisi lisää häsläystä. Punapää painoi päänsä käsiin ja rutisti silmänsä tiukasti kiinni. Hän ei kestänyt tätä epätietoisuutta yhtään enempää.
Itachi lopetti puhelunsa ja katseli Gaaraa huolestuneen oloisesti. Hän hieraisi hiukan pojan selkää, muttei kuitenkaan liian tuttavallisesti. Punapää tiesi Itachin ajattelevan samaa kuin hän; heidän niin sanotun suhteensa vuoksi Sasuke oli päätynyt auton alle.

Seuraava puolituntinen kului uskomattoman hitaasti. Tuntui, kuin kello olisi käynyt puolta hitaammin ja vaikka Gaara kuinka tuijotti kellon mustia viisareita, ne eivät liikkuneet yhtään sen nopeampaa.
Äkkiä kuului ripeitä juoksuaskelia ja pian käytävän päähän ilmestyivät puuskuttavat herra ja rouva Uchiha. Heidät nähdessään Itachi pomppasi seisaalleen ja hänen äitinsä pyrähti juoksuun ja heittäytyi hänen syliinsä.
”Oletteko kuullet mitään? Onko hän…?”
”Rauhoitu äiti. Kun häntä vietiin pois tapahtuma paikalta, hän oli elossa. En tosin tiedä kuinka asiat ovat nyt.” Itachi ääni oli rauhallinen ja tyynnyttelevä, mutta Gaara näki hänen kasvoillaan huolen aiheuttamia uurteita.
”Mitä oikein tapahtui?” herra Uchiha kysyi.
”En tiedä yksityiskohtia”, Itachi sanoi ja vilkaisi Gaaraa, joka istui yhä aloillaan, muttei katsonut Uchihoihin päinkään. Hän vaistosi kuinka kolme tummaa silmäparia tuijottivat häntä uteliaasti, mutta hän ei kääntänyt vieläkään katsettaan.

Itachi näytti vaistoavan, ettei punapää ollut juttutuulella, sillä hän sanoi kiireesti:
”Mutta käsittääkseni Sasuke ylitti tietä, mutta sitten auto ajoi hänen päälleen.”
”Mutta eihän Sasuke nyt niin huolimaton olisi”, herra Uchiha jyrähti ja käänsi katseensa taas Gaaraan kuin odottaen järkevää selitystä.
”Kulta, mitä me nyt teemme?” rouva Uchiha sanoi kääntyen aviomiehensä puoleen.
”Meidän ei auta kuin istua ja odottaa”, mies sanoi ja istahti tuolille, vastapäätä Gaaraa.

Kului useita tunteja. Herra Uchiha kävi useasti tarttumassa sairaanhoitajia hihasta, mutta nämä vain käskivät heidän odottaa rauhassa. Kolmen tunnin odotuksen jälkeen kaikki olivat jo hermoromahdus pisteessä. Herra Uchiha käveli levottomasti edes taas, hampaat irvessä. Rouva Uchiha pureskeli hermostuksissaan nenäliinan kulmaa, keinuen hiukan penkillään. Itachi puolestaan rummutti sormillaan polviaan ja tähyili ympärilleen.
Gaaralla oli käsittämättömän huono olo. Hän oli rynnännyt vessaan varmaan viidesti, mutta tullut sieltä takaisin aivan yhtä huonovointisena kuin lähtiessäkin. Gaara hieroi nihkeää otsaansa rystysillään, kauanko heidän tulisi vielä odottaa? Hän olisi antanut mitä tahansa jos olisi saanut kuulla edes pientä tietoa Sasuken voinnista.
”Herra ja rouva Uchiha?” kuului ääni.

Kaikki käänsivät päänsä äänen suuntaan ja huomasivat sen kuuluvan nuorelle sairaanhoitajalle. He nousivat lähes yhtä aikaa seisomaan ja herra Uchiha ja Itachi huudahtivat yhteen ääneen:
”Mitä nyt?”
”Rauhoittukaa”, hoitaja tyynnytteli. ”Hän on edelleen teho-osastolla, mutta lääkärit ovat varmoja, että hän selviää.”

Rouva Uchiha halasi aviomiestään ja Itachi lysähti huojentuneena takaisin tuolilleen. Gaara seurasi hänen esimerkkiään ja huokaisi pienesti. Tuntui kuin suuri paino olisi laskeutunut hänen harteiltaan. Silti jokin kaiversi edelleen hänen mieltään. Kuinka pahasti Sasuke oli mahtanut vammautua? Itachi tuntui ajattelevan samansuuntaisesti, sillä hän sanoi:
”Jääkö hänelle pysyviä vammoja?”

Hoitaja meni vaikean näköiseksi. Hän puri huultaan, selvästikään tietämättä mitä sanoa.
”No”, hän lopulta sanoi. ”Lääkärit eivät ole varmoja, mutta hänelle saattaa tulla joitakin muistivaurioita. Mutta se ei ole siis täysin varmaa.”

Uchihat valahtivat kaikki lakanan valkeiksi. Gaara ei osannut muuta kuin tuijottaa hoitajaa. Muistivaurioita? Unohtaisiko Sasuke kaiken vai ainoastaan joitakin muistoja? Vai olisiko hänen tulevaisuudessa vaikea oppia uusia asioita?
Tuntui kuin hoitaja olisi lukenut Gaaran ajatukset, sillä hän sanoi:
”Emme vielä osaa sanoa, millaisia muistivauriot saattavat olla, mutta pidämme teidät ajan tasalla.”

Sen sanottuaan hoitaja poistui paikalta jättäen Gaaran ja Uchihat tuijottamaan pöllämystyneenä hänen peräänsä. Herra Uchiha toipui ensimmäisenä ja ärisi hiljaa:
”Kaiken maailman idiootteja ne tänne palkkaavat. Hoitaisivat työnsä kunnolla!”
”Kulta, rauhoitu”, rouva Uchiha rauhoitteli miestään ja ohjasi tämän takaisin penkille istumaan.

Heidän välilleen laskeutui jälleen syvä hiljaisuus, joka tuntui suorastaan kaikuvan käytävässä. Vain silloin tällöin kuului jostain hoitohuoneesta jonkun potilaan tuskainen valitus.
Gaara ei tiennyt missä välissä hän oli ehtinyt nukahtaa, mutta heräsi siinä vaiheessa, kun joku ravisteli hänet kovakouraisesti hereille.
”Hmmh?” punapää mutisi ja nousi penkkirivistöltä, jonka päällä oli nukkunut, istumaan ja vilkaisi Itachia, joka oli kääntänyt katseensa paikalle saapuneisiin ihmisiin.

Heidän luokseen oli saapunut se sama hoitaja, sekä mies, jonka Gaara epäili olevan lääkäri.
”Onko Sasuke okei?” punapää kysyi ja valpastui täysin. Pääsisikö hän näkemään Sasuken?
”Niin”, rouva Uchiha sanoi. ”Saammeko jo nähdä hänet?”
”Tuota, asia on nyt niin”, lääkäri aloitti tunnustellen. ”Että hän, Sasuke, ei enää ole täällä.”
”Miten niin ei ole täällä?” Itachi ja herra Uchiha sanoivat yhteen ääneen.
”Onko hänet viety jonnekin toiseen sairaalaan?” rouva Uchiha tiedusteli.

Lääkäri huokaisi syvään ja näytti laskevan mielessään kymmeneen, ennen kuin sanoi:
”Ymmärsitte nyt väärin. Hän on poissa, poikanne on kuollut.”

Gaara tunsi palan nousevan kurkkuunsa. Se ei voinut olla niin, hänen oli täytynyt kuulla väärin.
”Otan osaa”, lääkäri sanoi ja silloin rouva Uchiha purskahti kyyneliin herra Uchihan kiertäessä käsivartensa tämän ympärille.
”Mitä tarkoitatte?” hän melkein huusi. ”Vasta meille tultiin sanomaan, että hän selviää!”
”Tapahtui vain yllättävä käänne. Hän lakkasi äkisti hengittämästä. Olen pahoillani.”
”Te, te olette lääkäri, kyllä te nyt jonkun keinon keksitte! Minä, minä - ” Herra Uchiha takelteli hetken, ennen kuin hänkin murtui ja kääntyi poispäin muista.

Gaara oli täysin lamaantunut, hän ei tiennyt yhtään mitä tekisi. Juoksisiko hän pois vai jäisikö aloilleen? Olisiko hän hiljaa vai yrittäisikö hän puhua jotain? Itkisikö vai ei?
Punapää nousi hitaasti ylös, käveli muiden ohitse, jatkaen matkaansa käytävää eteenpäin. Kukaan ei kutsunut häntä takaisin ja jos kutsui, niin Gaara ei sitä kuullut. Kaikki tuntui vain pahalta unelta ja puolittain Gaara odotti, että hän heräisi pian vuoteestaan. Jostain syystä hän ei tuntenut mitään. Ei surua, ei järkytystä, olo oli kaikin puolin tyhjä ja epäselvä. Sasuke oli… kuollut?
Äkkiä totuus tuntui iskeytyvän häneen kuin veitsi. Sasuke oli kuollut, lopullisesti poissa, eikä Gaara enää koskaan näkisi häntä, ei tuntisi korppihiuksisen kosketusta eikä kuulisi hänen ääntään.
Gaara tarttui äkisti kaksin käsin vatsastaan ja oksensi. Hän ei tahtonut uskoa sitä, tuska viilsi pojan rintaa terävällä puukollaan, saaden hänet lysähtämään kontilleen lattialle. Kyyneleet eivät kuitenkaan tulleet.
”S-s-sasuke”, hän soperteli hiljaa ja painoi päänsä käsiinsä.

Sitten Gaara tunsi kuinka häntä tartuttiin kainaloista ja nostettiin ylös.
”Gaara, mennään”, se oli Itachi.
”Ei, en voi. Haluan nähdä Sasuken.”
”Ei kannata. Minä vien sinut kotiin.”

Gaara ei edes jaksanut vastustella. Hänelle oli aivan sama mitä seuraavaksi tapahtui. Hän tuskin edes huomasi siivoajia, jotka tulivat siivoamaan hänen oksennuksensa.

Itachi talutti punapään autolle ja he istahtivat penkeille vilkaisematta toisiaan. Mies käynnisti auton ja laittoi itselleen turvavyön. Gaara ei jaksanut edes vaivautua. Itachi ajoi yllättävän rauhallisesti ulos sairaalan pihasta tielle. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan, Gaara suorastaan toivoi, ettei mies puhuisi, sillä syyllisyys väänsi hänen vatsaansa. Oli hänen syytään, että Sasuke oli kuollut. Ensin hänen oli pitänyt mennä vehtaamaan Naruton kanssa ja vielä senkin päälle Itachin kanssa ja kehdannut vielä anoa anteeksi antoa. Kuinka hän oli saattanut olla niin tyhmä? Hänen olisi pitänyt antaa Sasuken mennä, eikä juosta itsekkäästi tämän perään. Tai pikemminkin hänen ei olisi koskaan pitänyt pettää Sasukea. Sillä hetkellä Gaara tunsi itsensä todelliseksi hirviöksi ja hänen oli melkein pinnisteltävä, ettei olisi loikannut liikkuvasta autosta ulos.
”Gaara”, Itachi sanoi äkisti ja punapää käänsi katseensa mieheen. Häntä puolittain pelotti kuulla mitä mies sanoi. Hän ei olisi halunnut kuulla syytöksiä, vaikka tiesikin ansaitsevansa ne.
”Anteeksi.”

Nyt Gaara hämmästyi todella. Oliko Itachi pyytänyt häneltä anteeksi?
”Mitä sinä anteeksi pyytelet?” Gaara kysyi hyvin hiljaisella äänellä, sillä enempää ääntä hänestä ei lähtenyt.
”On minun syyni, että Sasuke kuoli”, mies sanoi koruttomasti pitäen katseensa edelleen ilmeettömänä tiessä.
”Mitä sinä höpötät?” Gaaran ääni kuoli kuiskaukseksi.
”En olisi saanut kertoa meidän pikku säädöstämme. Sen takia hän kai sinne auton alle juoksi.”
”Se oli onnettomuus. Sitä paitsi, meidän ei olisi koskaan pitänyt tehdä mitään.”
”Olen pahoillani, ilman minua se olisi jäänyt meidän väliseksi salaisuudeksi”, Itachi sanoi epätavallisen nöyrästi. ”Ja tämän jälkeen meillä kummallakaan ei taida olla rohkeutta jatkaa, ainakaan heti.”

Uusi syyllisyyden aalto levisi Gaaraan. Itachihan selvästi luuli, että Gaaralla oli tunteita häntä kohtaan.
”Itachi”, punapää mutisi ja huono omatunto kasvoi kasvamistaan. ”Minä en ole koskaan ollut kiinnostunut sinusta sillä tavalla.”

Itachi ei vastannut hetkeen mitään ja Gaara tiesi ettei miehen vaikeneminen voinut tietää hyvää. Hän vilkaisi Itachia syrjäsilmällä, muttei osannut lukea tämän kasvoilta mitään. He olivat ajaneet jo melkein kerrostalojensa eteen, eikä Itachi ollut sanonut vieläkään mitään, jolloin punapää ei enää kestänyt vaan avasi suunsa:
”Itachi, minä - ”
”Vai et ollut kiinnostunut minusta”, mies sanoi tavoitellen kepeää äänensävyä.  ”Niinkö?”
”En, mutta – ”
”Vai, että sillä tavalla”, Itachi keskeytti ja parkkeerasi tien sivuun, Gaaran talon edustalle. ”Kerropa minulle sitten”, hän jatkoi. ”miksi ihmeessä et sanonut sitä silloin? Vai olitko ihan vain panon tarpeessa?”
”En!” Gaara sanoi painokkaasti, tuntui että hänen äänensä oli palannut. ”En minä sitä halunnut, se oli vain – ”
”Älä valehtele”, mies keskeytti jälleen. Hän näytti erittäin vaaralliselta. ”Ensin sinä pelleilet sen blondin kanssa, vaikka olet Sasuken kanssa ja sitten vielä harrastat seksiä minunkin kanssa. Tiedätkö mikä sinä oikein olet? Likainen pikku huora. Painu ulos täältä.”

Gaara ei voinut muuta kuin tuijottaa. Hän ei olisi koskaan osannut odottaa moista kohtelua Itachilta. Hän tunsi olonsa hyvin apeaksi, ei siksi, koska häntä oli verrattu huoraan, vaan siksi, koska tiesi miehen olevan oikeassa. Punapää ei sanonut Itachille sanaakaan avatessaan auton oven ja astuessaan ulos. Itachi veti oven hänen puolestaan kiinni ja ajoi heti pois.
Gaara seisoi lamaantuneena paikoillaan. Hän ei tiennyt mitä olisi tehnyt, hän vain halusi kuolla pois, päästä Sasuken luo. Tosin toinen juttu olikin se halusiko Sasuke nähdä häntä. Kyyneleet kirvelsivät pojan silmäkulmissa, mutta hän piti lujasti pintansa, ettei olisi alkanut itkeä. Hänen teki mieli huuhtoa tämä kuvottava syyllisyyden tunne pois.

Gaara hoippui kuin huume houreissa sisälle hissiin ja painoi voipuneesti numeroa 24, jolloin hissi ampaisi suhahtaen ylös. Pian hän olikin päässyt haluamaansa kerrokseen ja käveli kotiovelleen ja soitti ovikelloa. Kuului ripeitä askelia ja Kankurou avasi oven.
”Gaara, mitä sinä tähän aikaan soittelet ovikelloa?”, veli mumisi, selvästi sen näköisenä, että oli juuri noussut vuoteesta. ”Kai sinulla avaimet on?”

Gaara ei vastannut vaan tönäisi veljensä oven edestä ja laahusti sisään. Hän riisui takkinsa ja kenkänsä ja käveli eteiseen haukotteleva Kankurou perässään.
”Isä lähti käymään Tokiossa ja tulee vasta huomenna illalla.”
”Mahtavaa”, Gaara tokaisi ja avasi isänsä viinakaapin. Hän otti sieltä puolitäyden sakepullon ja hörppäsi suuren kulauksen. Juoma poltteli hänen suutaan ja kurkkuaan, mutta punapää ei välittänyt, tätä hän oli juuri kaivannutkin.
”Gaara mitä sinä teet?” Kankurou kysyi järkyttyneenä, vaikka näki aivan selvästi mitä hänen pikkuveljensä teki.
”Juon pääni pehmeäksi”, punapää tokaisi ja istahti keittiön pöydän ääreen.
”Gaara sinulla ei ole ikää ja – ”
”Anna olla”, Gaara tokaisi ja painoi päänsä käsiinsä. Juoma vaikutti aivan liian hitaasti, hän olisi halunnut päästä humalatilaan heti.

Kankurou vilkaisi hiukan epävarmana pikkuveljeään, muttei tehnyt asian eteen mitään. Punapää tyhjensi pullon ja nousi nopeasti seisaalleen tarkoituksenaan ottaa toinen, kun hän tunsi päässään jo pikkuriikkistä huimausta. Hän käveli hiukan huterin askelin kaapille ja otti toisen, täysin avaamattoman pullon, joka oli kooltaan viinipullon luokkaa. Kankurou kohotti kulmiaan, muttei sanonut mitään, vaan käänsi päättäväisesti selkänsä.
Samaan aikaan Gaara hapuili pulloa auki ja sai kuin saikin sen auki. Hän tiesi, ettei ollut vielä kuin vasta hiprakka vaiheessa, joten hän otti rohkeasti suuremman kulauksen.
”Älä sitten saa alkoholi myrkytystä”, Kankurou sanoi ja istahti olohuoneen sohvalle. ”En tahdo soittaa ambulanssia.”
”Ei huolta. Selviän”, Gaara vastasi töksähtelevästi.

Ei aikaakaan, kun punapää oli saanut juotua pullosta yli puolet, mikä vaikutti jo selkeästi pojan koordinaatio kykyyn. Hän yritti kävellä olohuoneen puolelle ja törmäsi matkalla jokaiseen vastaantulevaan esineeseen ennen kuin kaatui päistikkaa suuren Jukka-palmun päälle.
”Voi vittu”, hän sammalsi Kankuroun tyrskiessä sohvalla.

Gaara yritti kohottaa itseään ylös, mutta päässä keikkui jo siihen malliin, ettei hän saanut mistään kiintopistettä. Hän makasi aloillaan jonkin aikaa ennen kuin muisti, että hän piteli kädessään yhä sake pulloa.
”Rikki?! Onko rikki?”
”No kyllä se palmu aika pahasti kärsi. Saat kyllä aamulla siivota sotkusi”, Kankurou tyrskähti.
”Ei, ei vaan se… se… se…”
”Se?”
”P-p-pullo.”
”No ehjä näyttäisi olevan, mutta lattialle kaatui paljon.”
”No voihan vittu”, Gaara sammalsi ja kohotti pulloa, muttei osannut arvioida paljonko olisi jäljellä. Kompromissiksi hän otti uuden kulauksen niin että sitä läikkyi hänen rinnuksilleenkin. Vaivoin hän nousi istumaan ja kesti hetken, ennen kuin hän onnistui etsimään Kankuroun katseellaan.
”Mitä naurat?” Gaara sanoi vihaisesti, huomatessaan veljensä virnuilun.
”En mitään, hymyilen vain ystävällisesti.”
”Minä sinulle ystävälliset hymyt näytän”, punapää mutisi ja yritti nousta seisaalleen, tukeutuen samalla toisella kädellään seinään. ”Saamarin kikattelija”, hän jatkoi mutinaansa ja sai kuin saikin kiskottua itsensä ylös.

Gaara tunsi voimakasta heittelyä päässään ja silloin häneen iski suunnattoman paha olo ja hän hoiperteli nojatuoliin istumaan. Päässä tuntui kiikkuvan siihen malliin, että pojan oli tuijotettava tiiviisti pöydän jalkaa, jotta oksettava olo edes vähän helpottuisi. Pullo kirposi pojan kädestä ja se putosi lattialle räsähtäen säpäleiksi.
”Voi helvetti”, punapää sanoi heikosti. Pahan olon lisäksi pojan mieliala alkoi laskea kiihtyvää vauhtia.
”Laskuhumala kenties?” Kankurou kysäisi ja oikaisi pitkäkseen sohvalle.

Gaara vain ynähti vastaukseksi, pitäen katseensa edelleen tiiviisti sohvapöydän jalassa. Häntä alkoi jo kaduttaa oma touhunsa. Miksi hän oli juonut, nyt hänellä oli ihan kauhea olo.
”No olikos mitään suurempaa syytä miksi vain aloit äkkiä ryypätä?” isoveli kysyi.

Gaaran piti miettiä hetki. Äkkiä kaikki muistot tuntuivat tulevan takaisin. Sasuke, Sasuken kuolema, Itachin syytökset…
Silloin punapää alkoi hallitsemattomasti täristä. Hän ei alkoholin vaikutuksen vuoksi voinut estää itseään, vaan alkoi nyyhkiä holtittomasti. Kankurou ponnahti ylös sohvalta, aivan kuin olisi tajunnut makaavansa siilin päällä ja katsoi veljeään varautuneesti.
”Okei, okei, selväksi tuli. Tuota… taidan mennä nukkumaan”, veli sanoi ja pyyhälsi kiireesti omaan huoneeseensa, jättäen Gaaran itkemään yksin olohuoneeseen.

Gaara ei edes kunnolla tuntunut tajuavan, että Kankurou oli poistunut. Hän tunsi itsensä pieneksi lapseksi ja alkoi keinuttaa itseään edes taas ja mutisi hiljaa Sasuken nimeä. Äkkiä Gaaran tasopaino petti ja hän mätkähti nojatuolista kasvot edellä lattialle.
”Au”, hän sanoi hiljaa, vaikkei ollut oikeastaan tuntenutkaan kipua. ”Haluan kuolla”, hän ilmoitti vaativasti huoneelle, mutta kukaan ei vastannut.

Gaara sulki silmänsä voipuneena, mutta maailma tuntui keinuvan silti. Pian hän kuitenkin tunsi kuinka syvä uupumus valtasi hänet ja hän vaipui tajuttomuuteen.