Tanssini pimeässä

Askel tuonne, askel tänne. Pieni ääni pimeässäni, jossa pyörähtelen. Silmäni eivät näe mitään, vaan olen täysin pimeässä. Kaikki värit ovat kadonneet.

Pyörähdän taas ympäri, kuulen taas äänen. Puristan miekkaa kädessäni, ja isken sen johonkin pehmeään. Punainen välähdys pimeydessä. Hymyilen, ja otan muutaman askeleen eteenpäin. Taas ääni, tällä kertaa isompi.

"Tämä on minun tanssini, älä keskeytä sitä..." Ajattelen, ja isken taas. Lisää punaista leviää näkööni, ja hymyilen. Suljen silmäni, ja aukaisen ne taas. Tällä kertaa näen, taas huonommin kuin ennen. Harmaat sävyt ympäröivät minut, ja tajuan menettäneeni viimeisetkin värit maailmastani.

Istahdan maahan, ja katson ympärilleni. Kuolleita ruumiita lojuu kaikkialla, ja huokaisen.


Vapauden värit...?

Päivän viimeiset lämmöt... Ne tanssivat naamallani, ja aukaisen silmäni. Katson auringonlaskua metsän puiden takaa. Hymyilen, ja tunnen olevani vähän aikaa vapaa.

"Kun seuraavan kerran olen vapaa, haluan nähdä tämän. Haluan muistaa sen pienen hetken, kun olin vapaa, ja näin värit, jotka muistuttavat minua vapaudesta." Loin väreihin viimeisen haikean katseen, ja katsoin olkani yli taaksepäin.

Katsoin punahiuksista miestä takanani. Värit tanssivat tämän tylsistyneellä naamalla, heijastuen takaisin kiiltävästä puusta. Tämän punaiset hiukset loistivat väreissä, ja hymyilin.

"Danna?" Kysyin hiljaa, ja hän liikautti  päätään. Punaruskeat silmät heijastivat värejä, joiden tiesin vielä loistavan vähän aikaa.
"Olemmeko me nyt vapaita?" Kysyin.
"Kukaan ei ole. Koskaan."


Kun hiljaisuus loistaa

Hän käveli rankassa kaatosateessa vaaleat hiukset heiluen ja siniset silmät loistaen. Hiljaisessa kaupungissa mielipuolisen hurjasti kaahaavat autot raastoivat muuten niin seesteistä iltaa.

Hyytävä tunne viekotteli hänen selkärankaansa aivan vastuttamattomasti. Se helli hänen aistejaan, turruttaen kaiken tajunnan.

Mustanpuhuvasta metsästä tuijottivat punaruskeina loistavat silmät. Valkoinen kiilto välähti terävistä hampaista pimeydestä, tarttuen kirkkaihin silmiin. Punaiset hiukset heiluivat tuulessa, kun yhtäkkiä askeleet kaikuivat pimeydessä kauemmas.

Taas valkoisena loistava virnistys, ja äärettömän hiljaiset askeleet halkoivat ilmaa täysikuun loisteessa.
"Et pääse pakoon kuitenkaan, mutta juokse vain niin paljon kuin haluat! Tuhlaat vain voimiasi!" Kylmä ääni kurkotti helposti toisen korviin, saaden tämän selkärangan värähtämään pelosta.


Kivun jumala ja paperienkeli

Silmät sulkeutuivat, sumentuen. Ainut, mitä ne näkivät, olivat kauniit,  täydelliset kasvot. Veripisaroiden tahrima, valkoinen iho, niin pehmeän näköiset huulet, siniset hiukset... Mutta kylmä ilme, melkein halveksuva, joka katsoi kuolevaa ihmistä yläpuolelta.

Pää kääntyi, katsoen sivulleen. Silmät laajenivat, kun ne havaitsivat sumeasta näkökentästään oranssihiuksisen miehen. Tämän leiskuvat hiukset korostivat ihon valkeutta ja silmien rinkuloita. Lävistysten peittämä iho... Ja tuota kutsuttiin jumalaksi, sitä kavahdettiin, sanottiin kivuksi.

Hymy karehti huulille, kun silmät sulkeutuivat. Verta valui leukaa pitkin, ja sen rautainen maku jäi - vielä karvaan kuoleman jälkeen.

Vaan kukaan ei nähnyt, kuinka kävi kivun, sen Jumalan, ja tämän sinihiuksisen enkelin, joka paperista koostui...


Soittamaton sävelmä

Hän hyräili sitä samaa musiikkia, joka aina kaikui hänen päässään. Koskaan se ei vaimennut, heittelehtien se vahvistui. Hän kohotti huulilleen huilunsa, joka hänellä oli mukanaan. Puhallellen yksinkertaista sävelmää, hän rentoutui.

Hän huojui pikkuisen sen tahdissa, punaiset hiukset heilahtaen liikkeen mukana. Kaikki äänet upposivat huilun rauhoittavaan ääneen, joka kimpoili seinistä. Joku tarkkaili huoneen keskellä huojuvaa hahmoa, joka istahti lattialle.

Huilun ääni syveni, ja sai uusia sävelmiä. Samalla kaiku palasi seinistä, lisäten oman jännittävyytensä rauhalliseen sointuun, joka kiersi huoneessa. Äkkiä nuotit alkoivat heittelehtien räsähdellä, kuin soittajan mieleen olisi tullut äkkiä repiä soitin kahtia ja soittaa kahta ristiriitaista laulua samaan aikaan.


Lätäkön juurella muistot yhtyvät

**Orohimaru kyykistyi lätäkön juurelle, katsoen omaa kuvaansa sen heijastuksesta. Hän ojentaa kätensä löysästi ja koskettaa tappajan käsin melkein hellästi sen tyyntä pintaa. Aaltoilu kiiri sen reunalle, pysähtyen ja kuollen lopullisesti.**

Orochimaru seisoi lätäkön vierellä, samassa paikassa. Viimeksi siitä oli ollut monta kymmentä vuotta, eikö vain... Viimeksi hän oli ollut lapsi, jota oltiin pelätty. Luonnonlahjakkuus, mutta oikeasti yksinäinen.

Lätäkön pinta oli peilityyni, kun se kuvasti hänen silmiään, joissa ei normaalisti ollut tunteiden häivääkään. Nyt ne näyttivät murheelliselta.
Siitä, että hän oli menettänyt kaiken mitä oli kerännyt ja halunnut vuosien varrella. Hän oli menettänyt kaiken sen, jonka oli ajatellut saavan hänet onnelliseksi...


Kokemuksen peili

Neji tuijotti itseään peilistä. Hän oli ottanut otsapantansa pois ja tuijotti merkkiä otsassaan. Painaen kätensä peilikuvansa käteen hän mietti Chuunin-kokeen kokemuksiaan.

"Peili... Heijastaa sitä, mitä näkee... Jos kokemuksilla olisi peili, mitä se heijastaa? Rakkaita muistoja... Vai pahimpia virheitäsi?" Hän tarkkaili peilikuvansa valkoisia silmiä, ja oli erottavinaan tuskan. Tuskan isän kuolemasta, tuskan vuosien turhasta vihasta.

"Mitä minä näkisin...?" Hän hipaisi pelikuvansa otsaa, melkein haikeasti.
"En halua kohdata virheitäni... Mutta niitä on niin paljon..." Samassa hän tiesi mitä hän tekisi. Hän muuttaisi kohtaloaan, hankkisi lisää rakkaita muistoja. Ja kun olisi aika katsoa Kokemuksen peiliin, hän kohtaisi sen tärkeiden ihmisten kanssa, eikä yksin.


Turha tuho

Gaara istui talon katolla täysikuun valaistessa Konohan kattoja. Kaikkialla oli täydellisen hiljaista, kun hento tuuli puhalsi Gaaran punaisten hiusten läpi heilutellen niitä hellästi. Kaikkialla oli täydellisen kaunista, kun Konoha kylpi valossa. Juuri sellainen näky, josta tehtiin tauluja.

"Täällä on kaunista... Ja me tulimme tänne pilaamaan sen... Tekemään turhaa tuhoa..." Gaara tarkkaili tähtien loisteessa unenomaista kaupunkia, sen hiljaista harmoniaa, joka erosi täysin Hiekan kylästä.

"Mikään tuho ei ole turhaa. Nautin suuresti, kun saan tuhota tämän ällöttävän maiseman." Gaara kuuli Shukakun verenhimoisen äänen kaikuvan selvästi päässään.
"Niin, Äiti..." Gaara mutisi pienen hiljaisuuden jälkeen.
"Hyvä poika." Shukaku myhäili saadessaan Gaaran taas alistettua valtaansa.


Omituinen puu

Hidan käveli Kakuzun perässä toista päivää putkeen. Kakuzun onneksi hän oli kerrankin hiljaa, ja tuijotti murhaavasti toisen selkää. Mielessään hän kirosi sitä, että joutui juuri tuollaisen myrtsin rahahullun pariksi.

Hidan käänsi katseensa Kakuzun selästä tien reunaan. Kuin ihmeen kautta hänen katseensa osui puuhun. Puulla oli vain kaksi oksaa, toisen koomisesti taipuneena ja toinen näytti osoittavan juuri vastakkaiseen suuntaan, jossa Kakuzu oli.

Hidan vilkaisi Kakuzua, joka käveli vieläkin eteenpäin, ja vilkaisi sitten taas puuta. Hän virnisti, ja lähti juoksemaan puun osoittamaan suuntaan. Kakuzu kuuli juoksuaskeleet ja kääntyi. Kunhan se idiootti tulisi takaisin - hän tulisi - voi, kuinka hän saisi turpaansa...