Kerkesin osallistua kisaan, hyvä minä! :D Tosin alkuperäinen kisaficcini ei ehtinyt valmistua, joten otin käyttöön varasuunnitelman, nimittäin tämän kevään äidinkielen tunnilla kirjoitetun novellin, jonka muokkasin tänne sopivaksi :)

---------------------


Lemmenkipinöitä


Oikeastaan sitä oli hauska katsella, mutta kun ajatteli, että sama juttu toistui jokainen kevät, se alkoi rasittaa. Eikö kukaan tullut ajatelleeksi, kuinka typeriltä he näyttivät kirmatessaan pitkin poikin miehen luota toisen vielä paremman näköisen miehen luokse?

Jopa parhaimmat ystävänikin sekosivat totaalisesti joka ikinen kevät ensimmäisten lämpimien tuulahdusten ravistellessa kaupunkiamme hereille. Seisoin parhaillaan heidän vieressään ja yritin olla kuuntelematta heidän kikatustaan ja syviä, dramaattisen oloisia huokaisuja. Mikä lemmenhormoni kaikissa tytöissä, paitsi minussa, oikein pärähti käyntiin ja sai heidät käyttäytymään sekavasti?

Aina hyvännäköisen miehen kävellessä ohi tai pikaisesti meille hymyillessä, tytöt melkein kirkuivat onnesta. He sulloutuivat pieneen ympyrään ja pistivät pystyyn marttakerhon ja rohkeimmat säntäilivät silloin tällöin miesten perään saadakseen heidän huomionsa.

Jos vastaantulijoilta kysyttäisiin, mikä naisia vaivasi, vastaus olisi lemmenhuuma. Minusta he ovat ennemminkin piinattuja.

En ymmärtänyt, miksi minä en potenut moista huumaa, vaikka olinkin asiasta kiitollinen. Jos toisin julki kiinnostukseni johonkuhun mieheen, todennäköisesti saisinkin hänet. Olen yksi koulumme kauneimmista tytöistä. Olen hoikka ja siro, melkein nilkkoihini asti ulottuvat punaiset hiukseni ovat ylpeydenaiheeni ja tiedän monien olevan kateellinen niistä. Kaiken kruunaa sinisen sävyiset silmäni, joita paksut ja pitkät ripset kehystävät. Niin, tiedostan olevani kaunis, mutten tee siitä suurta numeroa enkä pyöritä miehiä mielioikkujeni mukaan. Monilla koulumme suosituimmilla tytöillä tuntuu olevan miehiä joka sormelle, mutta minulla ei ole ainoallekaan. Kukaan ei ole miellyttänyt minua tarpeeksi.

Katselin totutun tympääntyneenä ystävieni touhuilua, kunnes yhtäkkinen puhuri vei huomioni tempaistessaan olkihattuni päästäni. Katselin hämmentyneenä hetken sen perään, ennen kuin sain suuni auki.

“Hattuni!”

“Mitä, hä?” Kuului kuorossa hajamielinen mumina ystävieni suusta.

“Ei mitään, haen sen itse!” Tiuskaisin ärtyneenä.

He eivät olleet miestenbongailultaan huomanneet ahdinkoani lainkaan. Edes paras ystäväni, Mikoto ei kiinnittänyt minuun minkäänlaista huomiota, naisen katse seurasi liian intensiivisesti sitä halvatun Uchihaa. En voinut olla loukkaantumatta.

Hattu leijui hyvän etumatkan saaneena jo melko kaukana edelläni. Sitkeästi lähdin kuitenkin takaa-ajoon pitkin vilkkaita katuja. Hatulla oli selvästi jotakin minua vastaan tänään, sillä se valitsi kaikkein hankalimmat ja tukkoisimmat kadut. Tuuli riepotteli sitä monien kulmien taakse, mutta olin jo saavuttanut sitä hyvää vauhtia. Kerrankin sporttisuudesta oli jotakin hyötyä.

Kääntyessäni erään kulman takaa en enää nähnyt hattuani missään. Ehdin jo pelätä hukanneeni sen, kunnes katseeni osui kadunvarrella seisoneeseen mieheen, joka piteli käsissään hattuani. Mies seisoi sivuttain minuun päin ja näytti pohtivan hatun alkuperää. Kiiruhdin vikkelästi hänen viereensä.

“Anteeksi, satuitko juuri löytämään tuon hatun?”

Tiesin kyllä hatun olevan minun, mutta oli aina parempi olla kohtelias. Miehen kääntyessä minuun päin taisin henkäistä ääneen. Nuorehko, ehkä pari vuotta minua vanhempi mies oli tajuttoman komea. Miehellä oli vahvanoloinen kroppa, joka erottui hyvin vaatteiden alta, ihanat vaaleat, tyylikkäästi sotkuiset pystyyn harjatut hiukset ja mikä valloittavinta, taivaansiniset silmät.

En eläissäni ollut nähnyt moisia silmiä. Ne olivat äärettömän syvät, hivenen arvoitukselliset ja oikulliset, mutta silti äärimmäisen lempeän ja iloisen oloiset minua tiiraillessaan. Sydämeni löi epänormaalin tiuhaan tahtiin, eikä se kyllä johtunut juoksemisesta.

“Satuinpa hyvinkin, onko tämä sinun?” Mies kysyi pirteällä äänellä.

“On se, kiitos”, vastasin miehen ojentaessa hattuni minulle.

Miehen käden hipaistessa omaani, tunsin kylmien väreiden kulkevan selkärankaani pitkin, vaikka samaan aikaan kehossani kuitenkin jylläsi kummallinen kuumuus. Minusta tuntui, kuin olisin humalassa, oloni oli niin epätodellinen. Halusin vielä kuulla miehen miellyttävää ääntä, joten pyysin hänet kiitokseksi hattuni sieppaamisesta kahville viereiseen kahvilaan. Olin äärettömän onnellinen miehen vastatessa myöntävästi ja hymyillessä pienesti.

“Minun nimeni on Minato, entä sinun?” Mies kysyi pidellessään kahvilan ovea minulle auki.

“Kushina”, vastasin mielestäni liiankin hunajaisella äänellä, mutten voinut itselleni mitään.

Astuessani sisään kahvilaan tajusin ihastuneeni päätä pahkaa Minatoon ja olin asiasta jopa äärettömän onnellinen. Aloin pikkuhiljaa ymmärtämään muita naisia, vaikkakin heidän käytöksensä oli edelleen naurettavaa. Ymmärsin kuitenkin heidän sisäistä paloaan, sillä kevään lemmenkipinät olivat löytäneet minut viimeinkin.


--------


Aluksi se oli huvittavaa, mutta kun ajatteli, että sama juttu toistui jokainen kevät, se alkoi rasittaa. Eivätkö naiset tulleet ajatelleiksi, kuinka vähä-älyisen kuvan he itsestään antoivat kirmatessaan perässämme ja roikkuessaan kaulassamme?

Kaikki tuntemani älykkäät naiset menettivät roppakaupalla aivosolujaan joka ikinen kevät ensimmäisten lämpimien tuulahdusten ravistellessa kaupunkiamme hereille. Joten voin täysin valtuuksin väittää meidän miesten olevan älyllisempiä olentoja kuin naiset, me emme suistu heidän laillaan raiteiltamme tuosta noin vain sormia napsauttamalla.

Kävelin parhaillaan ystäväni Uchiha Fugakun kanssa ristiin rastiin teitä pitkin ilman mitään sen kummoisempaa päämäärää, kuin päästä eroon meitä jahtaavista tyttöparvista. Uchiha oli totta kai suosittu ollessaan kuuluisasta ja kyvykkäästä suvusta, mutta miksi naisten piti iskeä kyntensä minuunkin? Normaali lähestyminen ei haittaisi, mutta tuollainen päälle rynniminen ja liiallinen yrittäminen jokseenkin kehnoilla iskurepliikeillä oli kerrassaan kammottavaa.

Mikä minussa, tavallisessa blondissa miekkosessa vetosi naisiin? Okei, myönnetään, olen hyvännäköinen, mutta silti. Olen liian normi Uchihaan verrattuna.

Kävellessämme ohi läheisen tyttöparven, en voinut olla kuulematta dramaattisia voihkaisuja ja sitä hirveää, kaikkea pahaa enteilevää kikatusta. Se, joka tämän maailman on rakentanut, on tehnyt pahimmanlaatuisen virheen naisia luodessaan: opettanut näille hermoja riipivän ja selkärankaa värisyttävän kikattamisen.

“Taas ne tekee tuota, tämä on niin naurettavaa”, marisin toverilleni väistäessäni samalla erään bruneten kahmaisuyritystä.

“Niin… tuo käytös on täysin epäsovinnaista ja huonokäytöksistä”, tummahko mies vastasi viileään sävyyn ilmeenkään värähtämättä kasvoillaan.

Uchihalta en olisi voinutkaan odottaa muunlaista kommenttia.

Sama minne katseeni käänsin, väenpaljoudesta ponnahti esille naisia. Vai oliko heitä liikkeellä enemmän kuin miehiä tällä kadulla? Naiset olivat keväisin aina siellä, missä heidän ei pitäisi olla, minun tielläni, joko edessäni tai takanani vaanimassa. Hemmetin liihottelijat, aivan kuin olisi kymmenkunta lakeijaa alati mukana.

“Kuule, minä taidan mennä kotiin, joten yritä olla jäämättä naisten jalkoihin”, Fugaku huomautti yhtäkkiä tullessamme tienristeykseen.

“Selvä, onnea myös sinun taipaleellesi. Nähellään!”

“Nähdään.”

Sen kummempia hyvästejä jättämättä Uchiha katosi näköpiiristäni yhdessä hujauksessa ja minä olin yksin. Kaikkien niiden kammottavien, ahneiden silmäparien katseiden alla. Olin suoranaisesti tulilinjalla.

Vaihdoin kävelyn juoksuun ja kevensin hölkkään vasta monen korttelin päässä. Tehtyäni nopean tilannearvioinnin, tulin siihen tulokseen ettei yhtään nuorehkoa neitosta näkynyt, joten saatoin pysähtyä vetämään henkeä.

Oli suorastaan naurettavaa, että minä todella juoksin tyttöjä pakoon, mutta pelkäsin liikaa sitä, mitä tapahtuisi jos jäisin kiinni heidän kohtalokkaaseen syleilyynsä.

Tuskin ehdin henkäistä huojennuksesta jonkin iskeytyessä kasvoilleni. Sävähdin säikähdyksestä ja älähtäen tartuin johonkin karheaan. Vetäistessäni tunkeilijan kasvoiltani, tajusin sen olevan olkihattu. En ehtinyt saada pohdintaani -vaikka minun kyllä olisi pitänyt, ja se olisi ollut erittäin kannattavaa- saatettua loppuun saakka kuullessani lähestyviä askeleita. Hattua käsissäni pyöritellen kohotin katseeni ja kangistuin aloilleni.

Tyttö.

Punahiuksinen tyttö käveli minua kohti ja minun todella teki mieli ottaa hatkat, mutta en voinut tehdä sitä, sillä arvelin hatun ehkä kuuluvan hänelle.

“Anteeksi, satuitko juuri löytämään tuon hatun?”

Pahin pelkoni kävi toteen, minä todella pitelin jotain tuolle tytölle kuuluvaa käsissäni. Tyttö oli ihan kaunis, olin varmaankin nähnyt tämän ohimennen muutamaan kertaan. En silti halunnut juuri nyt heittäytyä juttusille hänen kanssaan.

Paniikki sisälläni yltyi entisestään kuullessani naisen huulilta karkaavan terävän henkäisyn. Kääntäessäni katseeni hänen silmiinsä, tiesin mitä minun olisi pian tehtävä. Naisen silmiin oli syttynyt se sama piinaavan polttava tuli, joka yritti tavoitella minua, houkutella kuolettaviin loukkoihinsa.

Minä en antautuisi.

“Satuinpa hyvinkin, onko tämä sinun?” Kysyin tavoitellen pirteää ääntä.

“On se, kiitos.”

Minulla oli kiire päästä pois tytön luota, joten tulin ojentaneeksi hatun sohaisten tytölle. Ikävä kyllä käteni hipaisi naisen pehmeää ihoa. Vikkelästi vedin käteni takaisin, mutta nyt oli liian myöhäistä, nainen oli langennut minuun, näin sen tämän silmistä.

“Kuule, mennään kahville, jotta voin kiittää sinua hattuni sieppaamisesta. Ilman sinua olisin voinut joutua jahtaamaan sitä pidempäänkin”, tyttö ehdotti lirkuttaen.

“Kiitos ei, minulla on kiire ja-”

“Mikä sinun nimesi on?”

“Minato.”

Pahus. Olin vastannut automaattisesti, vaikka olin aikonut pitää suuni visusti kiinni.

“Minä olen Kushina”, punahiuksinen vastasi tarttuen käteeni se samainen hullaantunut katse silmissään, jonka olin liian moneen otteeseen nähnyt. “Mennään jo!”

Inhosin tapaa, jolla Kushina puhui minulle. Kimakka lirkutteleva äänensävy oli myrkkyä korvilleni. Kushinan tarttuessa minuun ja yrittäessä vetää minut lähemmäs kahvilaa- tai kenties yrittäen suudelmaa - tempaisin käteni irti ja pinkaisin juoksuun.

“Hei! Odota, älä mene! Odota nyt söpöläinen!”

Kuulin Kushinan korvia vihlovat huudot, mutta minulla ei ollut aikomustakaan jäädä odottamaan. Tämä nainen ei ollut poikkeus, yhtä hullu kuin muutkin. Kiristin vain tahtiani neitokaisen juostessa kintereilläni.

Minä niin vihaan kevättä.

--------------------