A/N: Noniin. Päätin nyt sitten osallistua kesäkisaan, vaikka dedline näyttikin karmaisevata. Kolmepäivää aikaa keksiä ficci. No teinpäs sitten niin, että revin tämän jostain tietokoneen perukoilta ja lähdin kirjoittamaan. Eilen illalla tuli paniikki, sillä luulin dedlinen olevan eilen kello 00.00. No eipäs sitten ollutkaan ja menetin yöuneni turhaan. Tuskalla sain tämän valmiiksi, enkä osaa sanoa olenko niin hirveän tyytyväinen. Pidän tarinasta, mutta en sanoisi sen olevan parhaitani. Ja olen huono otsikoimaan. No, lukuiloa teille ja suklaalevyt tänne. Pommisuojaan ehdin vasta tunnin päästä, joten silloin saa sitten alkaa ampumaan. =^w^=

PS. Ai niin! Omistan tämän ficin Nutille! Hänen ficcariaapisensa innoitti minua paljon!
EDIT// Väärä kansio =_=b

~

Se on tehtävä. Jonkun on vietävä asiat päätökseen. Lopetettava tämä katkera kamppailu, jossa toinen pakenee toista vuorollaan. Pysyttelee viimeisillä voimillaan kiinni elämässä vain yhden asian takia. Piilottaa katkeroituneet tunteensa sisälleen ja antaa niiden purkautua silkkana murhanhimona. Jommankumman on katkaistava tämä noidankehä.

Kumpikin meistä tietää, että tämä ei johda mihinkään. Voitto olisi yhtä kuin tappio. Siitä ei ansaittaisi pokaalia. Käteen jäisi vain yksinäisyys, suru ja katkeruus. Mutta kumpikaan meistä ei pysty lopettamaan.

Nostan käteni ohimoiltani ja suoristan selkäni. Tavoittelen toisella kädellä laatikkojen reunoja ja niiden vetonuppeja. Vedän yhden auki. Laatikossa lepää pieni musta pistooli. Lasken käteni sen päälle ja sivelen sen sileää pintaa.

Tänään se päättyisi. Katkaisisimme noidankehän välittämättä siitä mitä se toisi tullessaan.

Tartun pistoolin varteen ja nostan sen pois pöytälaatikosta. Siirrän puvuntakin helmaa ja asetan pistoolin asevyölle. Laatikon pohjalla lojuu vielä virkamerkkini ja henkilökorttini. Nappaan ne käteeni ja kävelen ulos huoneesta. Kävi miten kävi, tuohon huoneeseen en koskaan enää saisi astua. Kävelen kolme kerrosta alaspäin vastaanottotiskille. Sanomatta sanaakaan ojennan virkamerkkini sekä henkilökorttini virkailijalle. Hän katsahtaa minuun kummissaan, mutta minä en jää odottamaan kysymyksiä. Ei minulta kumminkaan vastauksia löytyisi. Parempi kun eivät tietäneet.

Astun tyynesti ulos isoista lasiovista suurkaupungin vilinään. Ehkä työtoverini yrittäisivät estää. Mutta he eivät löytäisi meitä ennen kuin asiat on saatu päätökseen. Eivät ennen kun jompikumpi meistä olisi kuollut. Toinen ei koskaan palaisi omiensa joukkoon. Se on varmaa.
Kävelen kadulla vasten ihmisvilinää. Kuulen paljon iloista puheensorinaa, kiireisten bisnesmiesten selostusta tämänhetkisistä pörssikursseista ja lasten ilonkiljahduksia sekä itkua irti päässeen ilmapallon takia. Kaikki kuitenkin alkaa puuroutua korvissani. Liikenteen äänet eivät kuulu enää. Ihmisvilinä muuttuu suunnattomaksi eteenpäinvyöryväksi värimassaksi. En välitä. Uppoudun täysin omiin ajatuksiini.

Mistä kaikki tämä sai alkunsa? Se on ajansaatossa hautautunut kaiken vihan ja katkeruuden alle. Kumpikaan ei sitä enää muista. Eikä alulla tunnu olevan väliä. Vain loppu merkitsee kaikkea. Veljesrakkaus on kadonnut, voitontahto on syövyttänyt sen. Ehkä rakkautta ei koskaan ollutkaan. Nyt, luodit ratkaisevat.

Vaellan kuin transsissa suurkaupungin lävitse. Perääni huudetaan törkeyksiä kun törmään ihmisiin. En jaksa kuunnella. Haluan vain löytää sinut. Onko muulla muka enää väliä?

Vähitellen ihmismassa jää taakseni, ja kadut muuttuvat yhä synkemmiksi, kunnes lopulta olen täysin yksin. Pimeät kujat eivät houkuttele luokseen. Pikemminkin hyräilevät hiljaista kuoleman laulua. Jostain leijailee veren ummehtunut tuoksu. Luulevat asuinaluetta hylätyksi. Harva tietää, että pahamaineinen rikollisliiga pitää tätä verisenä leikkikenttänään. Olen astunut heidän mailleen, hyppien elämän ja kuoleman rajamailla.

Kävelen taas yhdelle ahtaalle ja synkälle kujalle. Annan katseeni kiertää hetken graffitien täyttämissä tiiliseinissä. Havahdun kun yläpuoleltani kuuluvat askeleet täyttävät hiljaisuuden. Vien käteni nopeasti pistoolinvarrelle ja vedän sen pois kotelosta. Nopeasti ladaten tähtään aseen askelten suuntaan, ja odotan jännittyneenä, käsi liipaisimella. Askeleet lähestyvät tuskallisen hitaasti reunaa. Aurinkoa vasten piirtyy musta, tuttu hahmo. Helisevä, jopa kaunis nauru kajahtaa yläilmoista kujalle, saaden sen kaikumaan. Se kajahtelee hetken seinistä, kunnes se vaimenee lopulta olemattomiin. Mutta kun yksi naurahdus hiljenee, tulee toinen perässä.

Hymähtäen suoristaudun ja lasken aseen. En kuitenkaan vie sitä koteloon, vaan varmistan oman selustani ja jätän sen käteeni. Naurusi taukoaa ja hiljaisuus laskeutuu yllemme. En erota sinusta kuin siluetin, mutta voisin vannoa, että kasvojasi koristaa pilkallinen virne. Inho muljahtaa sisälläni, mutta kätken sen viileän ulkokuoreni taakse. Kenkä kopahtaa talon kattoon kun hyppäät sulavasti eteeni. Puristan pistoolia kädessäni hieman kovempaa, varmistaakseni sen takaaman turvan. Punaiset silmäsi tarkkailevat kasvojani, samalla kun hoikat sormesi vaeltavat pistoolin varrelle.

”Siitä on aikaa, Sasuke,” lausahdat kylmänrauhallisella äänellä. Inho kuultaa läpi lausuessasi nimeni. Ympäriltä alkaa kuulua useiden eri ihmisten askelia. Hymähdän, sillä tiedän ketkä ovat tulossa.
”Ilmeisesti et pärjää ilman uskollisia orjiasi, Itachi” lausahdan enemmän tai vähemmän tuttujen naamojen ilmestyessä katojen harjoille. Et vaivaudu vastaamaan mitään, vedät vain pistoolin kotelosta ja suuntaat sen kasvojani kohden.

”Me voimme aloittaa,” sanot murhaavan kylmällä äänensävyllä, punaisten silmäsi kipunoiden vihasta. En jää aikailemaan vaan otan pari nopeaa peruutus askelta ja tähtään pistoolini suoraan kasvoihisi. Sinä et liikkunut. Hiljaisuus laskeutuu kujalle, jolla todistettaisiin pian murhenäytelmää. Tässä syvässä hiljaisuudessa piili yksi sääntö. Ensimmäinen ääni laukaisisi pistoolit ja ratkaisisi pelin. Katonharjoilla seisovat ihmiset, Akatsukin jäsenet odottavat rauhallisina asian päätöstä. He eivät oikeasti välittäneen, miten yhdelle heistä kävisi.

Kaukaa alkaa kuulua sireenien pauhausta. Pistoolit laukeavat yhtä aikaa täyttäen äskeisen hiljaisuuden. Kipu valtaa jokaisen hermoni luodin iskeytyessä suoraan keskelle rintakehääni. Haukon henkeäni turhaan. Siirrän käteni vaistomaisesti ampumahaavan päälle. Katseeni kuitenkin siirrän sinuun. Sinuunkin on osunut. Nojaat seinää vasten kivun vääristämine kasvoinesi.

Tunnen verenmaun suussani ja päässäni alkaa hetki hetkellä sumeta enemmän. Lysähdän maahan istumaan ja yskäisen maahan verta. Silti, kaiken kivun ja tuskan keskellä, alan nauramaan. Ja sinä yhdyt nauruuni. Nauramme tuskan ulos sielustamme ja annamme katkeruuden valua maahan veren mukana.

Sireenien äänet alkavat kuulua yhä lähempää, kunnes ne pysähtyvät kujan päähän. Näen silmänurkastani tuttujen kasvojen lähestyvän minua. Näen myös sinun haikean katseesi joka on luotu tyhjille katonharjoille.
”He eivät tule takaisin,” lausahdan käheästi, vaikka tiedän sinun tietävän sen. Toivot kuitenkin heidän palaavan ja huolehtivan sinusta samalla tavalla kuin minun työtoverini.

Hiljalleen kaikki ympärilläni alkaa sekoittua toisiinsa. Muodot katoavat, jättäen jäljelle ainoastaan värien sekamelskan. En vastustele, vaan suljen silmäni rauhallisesti. Ympäriltäni alkaa kuulua hätääntyneitä huutoja, mutta en pysty tarttumaan niihin. Vihdoin kaikki olisi ohitse.