Pakkopaita - BrainDead
(Listaa käyttäjän ficit)
Arvostelu
4
Katsottu 1118 kertaa, Ladattu 0 kertaa.
Laajenna teksti
(Listaa käyttäjän ficit)
Ikäraja: -K3- - Kieli: Suomi - Osia: 1 - Pituus: 1894 sanaa, 11359 merkkiä - Kommentteja: - Julkaistu: 2010-07-16 21:16:32
Tämä on vähän vanhempi tuotos, luulisin että reilu vuosi sitten kirjoitettu? Ajattelin laittaa tänne jotakin pientä, katsotaan sitten uskallanko julkaista muitakin ficcejäni. 8))
Päähenkilö on Mizuki, joka joutui siis mielisairaalaan sarjan alkumetreillä. Tässä on pätkä hänen karkausyrityksestään. Hieman lyhkänen tuli, mutta tätä oli ihan kiva kirjoittaa! Sai kiusata aivojaankin kun mietin miten skitsofrenia voisi ilmetä... Itselläni ei siitä siis kovin kummoisesti ole kokemuksia, joten voi olla että homma ampuu yli tai ei ole läheskään sitä mitä se oikeasti on, mutta fictioniahan tämä on, right?
Toivottavasti tästä voi kommentoida jotain. :3 Antakaa risut ja ruusut ihan vapaasti, otan rakentavaa palautetta vastaan enemmän kuin mielelläni!
Päähenkilö on Mizuki, joka joutui siis mielisairaalaan sarjan alkumetreillä. Tässä on pätkä hänen karkausyrityksestään. Hieman lyhkänen tuli, mutta tätä oli ihan kiva kirjoittaa! Sai kiusata aivojaankin kun mietin miten skitsofrenia voisi ilmetä... Itselläni ei siitä siis kovin kummoisesti ole kokemuksia, joten voi olla että homma ampuu yli tai ei ole läheskään sitä mitä se oikeasti on, mutta fictioniahan tämä on, right?
Toivottavasti tästä voi kommentoida jotain. :3 Antakaa risut ja ruusut ihan vapaasti, otan rakentavaa palautetta vastaan enemmän kuin mielelläni!
Arvostelu
4
Katsottu 1118 kertaa, Ladattu 0 kertaa.
Laajenna teksti
Mies tärisi. Hänen harmaa tukkansa vapisi tämän kehon mukana ja siniset silmät kiiluivat innosta. Suu oli vääntynyt mielipuoliseen hymyyn, ja valkoinen hammasrivi loisti huulten välistä.
- - -
”On numeron 324 lääkityksen aika”, hoitaja muistutti osastonjohtajalle.
”Niin, totta kai. Uusien lääkkeiden olisi pitänyt tulla, ne ovat varmaan varastossa”, mies sanoi hajamielisesti.
Hoitaja suuntasi kulkunsa varastoon. Pikaiset etsinnät suoritettuaan hän sai oikeat lääkkeet käsiinsä ja laittoi niitä oikean määrän purkkiin. Käytävän numero 28 päässä oleva huone oli hoitajien yleinen kauhu. Hoitaja pysähtyi oven eteen ja huokaisi. Oli vain mentävä.
”Huomenta Mizuki”, nainen sanoi tekopirteästi avatessaan oven.
Mizukiksi kutsuttu mies vain tuijotti nurkkaan, jossa hän yhä istui vavisten kuin haavanlehti. Silmissä loistanut kiihko kuitenkin sammui, mutta hänen hymynsä pysyi. Hoitaja ei pitänyt tästä tyypistä lainkaan, hän vain halusi äkkiä pois täältä ja kahvitauolle.
”No niin Mizuki, nyt saat lääkkeesi. Ja sitten mennään aamiaiselle.” hoitaja puheli ja hymyili miehelle väkinäisesti.
Hiljalleen miehen pää kääntyi ja mies tuijotti hoitajan jalkoja. Katsekontaktia hän ei ollut ottanut sitten mielisairaalaan tulonsa. Hän kuitenkin nousi vaivalloisesti seisomaan, pakkopaidan kanssa hän ei voinut ottaa tukea käsillään. Hoitaja ojensi lääkkeet Mizukin kielelle ja kaatoi vettä alas miehen kurkusta.
Aamiainen kului samaan tapaan kuin aina. Mizukia ei päästetty pakkopaidasta, joten häntä oli pakko syöttää. Sitä Mizukin hoitaja inhosi työssään kaikista eniten. Miehen hurja katse kiersi joka aamu koko salin ja siellä olevat potilaat ja heidän hoitajansa.
- - -
”Minä olen Amane Aoi, potilaan numero 324 uusi psykologi”, mustatukkainen ja hyvin tavallisen näköinen mies esitteli itsensä osastonjohtajalle.
”Hauska tutustua”, osastonjohtaja sanoi ja ojensi kätensä.
”Saisinko tietää, millainen potilas on?” Aoi kysyi.
”Hänestä on aika vähän tietoja. Hänellä on todettu vakava skitsofrenia, jonka seurauksena Mizuki on käynyt monien ihmisten kimppuun. Aluksi häntä aiottiin pitää vain vuodepotilaana, mutta pian hän alkoi käydä hoitajien kimppuun. Siksi mies pistettiin pakkopaitaan ja nyt hänellä on käynnissä vahva lääkitys, joilla pitäisi olla tavallista vahvempi rauhoittava vaikutus ja jotka hillitsevät harhoja.”
”Kuulostaa hankalalta”, Aoi mutisi itsekseen ja hieroi leukaansa.
”Täytynee myös huomauttaa, että potilas ei ole puhunut sanaakaan sen jälkeen, kun hän tuli tänne. Lisäksi hän ei ota ikinä katsekontaktia”, osastonjohtaja opasti. Aoi nyökkäili ja vaipui omiin ajatuksiinsa.
- - -
Mizuki tuotiin tuttuun huoneeseen. Siellä hän oli istunut psykologin vastaanotolla jo parin vuoden ajan. Hän istuutui ruskeaan nojatuoliin ja katseli hajamielisesti huonetta.
”Hei Mizuki, minä olen Amane Aoi”, psykologi esittäytyi ja ojensi Mizukille kätensä. Tämä ei tarttunut siihen, eikä edes vilkaissut Aoihin.
'Aivan kuten osastonjohtaja kertoi', Aoi ajatteli ja istui Mizukia vastapäätä tarkkaillakseen tätä.
Sinisilmäinen mies ei tuntunut reagoivat mihinkään. Hänen katseensa lasittui Aoin paidan kohdalle, ja psykologille tuli epämukava tunne. Psykologi yritti kaikin keinoin saada Mizukin puhumaan. Tuloksetta.
- - -
”Miten ensimmäinen kerta meni?” osastonjohtaja kysyi Aoilta.
”Ei puhua pukahtanut”, mies vastasi.
”Minähän sanoin. Sekaisin kuin seinäkello.”
”Hmm...”
- - -
'Tänään on mahdollisuuteni. Iltakävely. Se on mahdollisuuteni.' Mizuki pohti. Hänen päässään oli alkanut juuri itämään ajatus paosta. Hymy välähti jälleen miehen kivisillä kasvoilla. Miten hän ei ennen ollut saanut näin selkeitä ajatuksia? Miehen pää oli selvinnyt huomattavasti, ja ekaa kertaa kuukausiin hän ajatteli kunnolla.
- - -
”No niin Mizuki, aika lähteä kävelylle.” hoitaja tuli häiritsemään miehen rauhaa. Mizuki nousi ylös ja tuli hoitajan vierelle seisomaan.
'Mitä tämä nyt on? Ei häntä ole saanut ikinä näin helposti kävelylle...' hoitaja mietti ja katsoi miestä tarkasti. Hänen katseensa tuntui tarkentuneen kummasti.
Mizukin askeleet olivat normaalia kevyemmät. Hänen päänsä oli normaalia selkeämpi. Hänen silmänsä olivat kirkkaammat. Miehen naamalle levisi hymy, kun hän pääsi ulkoilmaan.
'Pitää odottaa puistoon asti...' mies ajatteli ja värähteli odotuksesta.
Hoitaja piti holhoavasti Mizukista kiinni, tänään normaalia vahvempi ote sormissaan. Hänellä oli jotenkin paha aavistus tästä illasta, ja siksi hoitajaa pelotti mennä Mizukin kanssa kävelylle.
'Mutta hänhän saa vahvinta mahdollista lääkitystä, ei hän pysty noin vain karkaamaan.' Hoitaja lohduttautui tällä ajatuksella ja suuntasi askelensa puistoon.
Puiston keskelle tultaessa Mizuki koki tilaisuutensa tulleen. Hänen huulilleen levisi virnistys ja arvaamatta hän nykäisi itsensä irti hoitajan otteesta. Hoitaja ei ehtinyt edes reagoimaan, kun mies jo pinkoi pakoon. Aluksi hän turtui pelosta, potilas oli päässyt karkuun, ja vielä vaarallinen sellainen! Piti soittaa johtajalle viipymättä.
”Haloo?”
”Numero 324 karkasi!” hoitaja huusi puhelimeen
”Karkasi?!” johtaja rääkäisi.
”Niin. Hälytä oitis poliisit etsimään häntä!”
Puhelu katkesi ja johtaja puristi kuuloketta. Miten on mahdollista, että Mizuki karkasi? Hän sai niin vahvaa lääkitystä, että sen pitäisi lamauttaa hänet täysin. Johtajalle tuli paha aavistus ja hän meni varastoon tarkistamaan lääkkeitä.
”Aivan... Se Mizuki sai väärät tabut.” johtaja huokaisi ja soitti poliisiasemalle.
- - -
Mizuki juoksi juoksemistaan tietämättä suuntaa itsekään. Hänen sisälmyksensä hurrasivat, jokainen lihas tunsi fyysisen rasituksen ja mieli oli virkeämpi kuin koskaan. Mies suuntasi satamaa päin.
Nurkan takana näkyi merimiehiä. Mizuki katsoi heitä, ja häneen iski voimakas viha. Hänen psyykkinen sairautensa puski esiin entistä vahvempana. Nuo miehet varmasti suunnittelivat jotain hänen päänsä menoksi! Mizukia suututti, hän ei ollut mitenkään aseistautunut, vaikka oli alun alkaenkin tiennyt, että vastustajia tulisi varmasti olemaan.
Yksi merimiehistä huomasi nurkan takana vaanivat Mizukin.
”Hei, mitä sinä siellä teet?” mies huusi hieman uhkailevaan sävyyn. Mizukin sisällä kuohahti, ja hän ei enää estellyt itseään. Sinisilmäinen mies ryntäsi juoksuun kohti merimiehiä, jotka katsoivat Mizukia kuin hullua. Heidän epäilyksensä kyllä vahvistuivat, kun he huomasivat pakkopaidan.
Sinisilmä puski hartioillaan miehiä, ja ennen kuin nämä ehtivät vastaamaan mitään, Mizuki otti jalat alleen ja juoksi jo pois paikalta. Hän tunsi elävänsä taas ja jatkoi matkaansa torille.
- - -
”Onko kuulunut mitään?”
”Satamasta soitettiin juuri, että joku pakkopaitaan pukeutunut mies oli hyökännyt merimiesten kimppuun. Hän oli varmasti Mizuki.”
”Suunta kohti satamaa siis.”
- - -
Miehen kädet vapisivat, hänen suunsa oli vääntynyt surulliseen irveeseen ja hän oli polvillaan maassa. Varpaat tunnustelivat soraa hänen allaan. Joku tuli tökkäämään häntä olkapäähän.
”Hei kaveri, onko kaikki okei?” jo aikaa sitten harmaantunut vanha mies kysyi ja katsoi Mizukia tutkivasti. Sinisilmän sisällä hyökyi suru, kun hän kääntyi ukkoa kohti.
”Öö... Mikä sinua vaivaa?” ukko kysyi. Mizuki katsoi tätä surullisesti. Ukko huomasi vasta nyt miehen päällä olevan pakkopaidan ja kavahti vaistomaisesti taakse. Mizuki ei voinut olla huomaamatta sitä, ja hän aisti ukon pelkäävän häntä nyt.
Mizuki nousi hiljalleen seisomaan, ukon perääntyessä hiljalleen. Hurja ilme oli jälleen vallannut sinisilmäisen kasvot ja hän katsoi suoraan ukkoon. Tuo halusi varmasti hänelle pahaa. Jokin sai kuitenkin Mizukin lähtemään päinvastaiseen suuntaan, ja ukko huokaisi hiljaa helpotuksesta.
Mies juoksi sillalle päin. Hänen ohitseen vilahteli ihmisiä, jotka vilkuilivat tätä kummissaan, mutta hän ei välittänyt. Sillan juurella hän näki hoitajia. Hoitajia, joilla oli suuret lääkeruiskeet käsissään. Parilla oli lääkeampulleja ja suuria lääkekapseleita. Mizuki ei suostuisi enää neulatyynyksi, johon pumpattaisiin vain koko ajan rauhoittavia.
”Menkää pois!” hän huusi hoitajille. Lähellä olevat ihmiset katsoivat Mizukia kummissaan. Puhuiko tämä itsekseen?
”Painukaa hiiteen! Teitä ei kaivata! Minä en ota enää lääkkeitä!” Mizuki kiljui ja puski yhtä hoitajaa kohden. Hän kaatui rähmälleen kun luuli osuneensa suoraan hoitajaan, mutta mikään ei ottanut vastaan.
Hoitajat lähestyivät Mizukia. Miehelle iski pakokauhu, hän ei enää palaisi. Ei ikinä. Hän nojasi maahan selällään ja tähtäsi potkun yhteen hoitajista. Jalka humahti ilman halki osumatta mihinkään.
'Helvetti mitä hoitajia! Itse piruko tänne pitää saada potkimaan, nämä ovatkin kovan sarjan sakkia!' Mizukin päässä kiehui.
- - -
Poliisiauto ajoi juuri sillan ohitse. Apukuskin paikalla ollut poliisi huomasi miehen, joka potki tyhjää ilmaa.
”Pysäytä!” hän huusi ajajalle.
Poliisi hyppäsi ulos autosta ja lähti rauhallisesti kävelemään Mizukia kohti. Mielisairaalasta oli annettu ohjeet karanneiden potilaiden varalta, niitä oli paras noudattaa. Yhtäkkiä pakkopaitainen mies kuitenkin hivuttautui kaidetta kohden ja vilkuili alas.
'Hän ei missään nimessä saa hypätä!' poliisi ajatteli ja reagoi tilanteeseen välittömästi. Hän juoksi Mizukia kohti.
- - -
Mizuki hilasi jalkansa sillan kaiteen yli.
'Jos pääsen tämän aidan ylitse, hoitajat eivät saa minua kiinni', hän tuumaili ja pisti töpinäksi. Ennen kuin hän kuitenkaan ehti tehdä mitään, jokin tarrasi häntä takaapäin ja hän tunsi nykäisyn selässään. Mies mätkähti maahan ja jokin painava istahti hänen selkänsä päälle.
”Parempi ettet hyppää”, istuja sanoi ja piti Mizukin päästä kiinni. Sinisilmäinen oli kuitenkin aika notkea, ja pian hän oli saanut molemmat jalat taivutettua poliisin niskan yli. Hän veti poliisin pois päältään ja kompuroi ylös. Toinen poliiseista hyökkäsi kuitenkin Mizukin kimppuun ja pian hän oli ansassa eikä pystynyt liikkumaan. Mielisairaalan auto kaasutti sillalle ja autosta riensi kaksi hoitajaa.
Harmaatukkainen tunsi käsivarressaan ilkeän piston. Häneen oli ruiskutettu rauhoittavaa. Mizuki kirosi mielessään ja vajosi hiljalleen jo tutuksi tulleeseen tiedottomuuteen.
- - -
”On numeron 324 lääkityksen aika”, hoitaja muistutti osastonjohtajalle.
”Niin, totta kai. Uusien lääkkeiden olisi pitänyt tulla, ne ovat varmaan varastossa”, mies sanoi hajamielisesti.
Hoitaja suuntasi kulkunsa varastoon. Pikaiset etsinnät suoritettuaan hän sai oikeat lääkkeet käsiinsä ja laittoi niitä oikean määrän purkkiin. Käytävän numero 28 päässä oleva huone oli hoitajien yleinen kauhu. Hoitaja pysähtyi oven eteen ja huokaisi. Oli vain mentävä.
”Huomenta Mizuki”, nainen sanoi tekopirteästi avatessaan oven.
Mizukiksi kutsuttu mies vain tuijotti nurkkaan, jossa hän yhä istui vavisten kuin haavanlehti. Silmissä loistanut kiihko kuitenkin sammui, mutta hänen hymynsä pysyi. Hoitaja ei pitänyt tästä tyypistä lainkaan, hän vain halusi äkkiä pois täältä ja kahvitauolle.
”No niin Mizuki, nyt saat lääkkeesi. Ja sitten mennään aamiaiselle.” hoitaja puheli ja hymyili miehelle väkinäisesti.
Hiljalleen miehen pää kääntyi ja mies tuijotti hoitajan jalkoja. Katsekontaktia hän ei ollut ottanut sitten mielisairaalaan tulonsa. Hän kuitenkin nousi vaivalloisesti seisomaan, pakkopaidan kanssa hän ei voinut ottaa tukea käsillään. Hoitaja ojensi lääkkeet Mizukin kielelle ja kaatoi vettä alas miehen kurkusta.
Aamiainen kului samaan tapaan kuin aina. Mizukia ei päästetty pakkopaidasta, joten häntä oli pakko syöttää. Sitä Mizukin hoitaja inhosi työssään kaikista eniten. Miehen hurja katse kiersi joka aamu koko salin ja siellä olevat potilaat ja heidän hoitajansa.
- - -
”Minä olen Amane Aoi, potilaan numero 324 uusi psykologi”, mustatukkainen ja hyvin tavallisen näköinen mies esitteli itsensä osastonjohtajalle.
”Hauska tutustua”, osastonjohtaja sanoi ja ojensi kätensä.
”Saisinko tietää, millainen potilas on?” Aoi kysyi.
”Hänestä on aika vähän tietoja. Hänellä on todettu vakava skitsofrenia, jonka seurauksena Mizuki on käynyt monien ihmisten kimppuun. Aluksi häntä aiottiin pitää vain vuodepotilaana, mutta pian hän alkoi käydä hoitajien kimppuun. Siksi mies pistettiin pakkopaitaan ja nyt hänellä on käynnissä vahva lääkitys, joilla pitäisi olla tavallista vahvempi rauhoittava vaikutus ja jotka hillitsevät harhoja.”
”Kuulostaa hankalalta”, Aoi mutisi itsekseen ja hieroi leukaansa.
”Täytynee myös huomauttaa, että potilas ei ole puhunut sanaakaan sen jälkeen, kun hän tuli tänne. Lisäksi hän ei ota ikinä katsekontaktia”, osastonjohtaja opasti. Aoi nyökkäili ja vaipui omiin ajatuksiinsa.
- - -
Mizuki tuotiin tuttuun huoneeseen. Siellä hän oli istunut psykologin vastaanotolla jo parin vuoden ajan. Hän istuutui ruskeaan nojatuoliin ja katseli hajamielisesti huonetta.
”Hei Mizuki, minä olen Amane Aoi”, psykologi esittäytyi ja ojensi Mizukille kätensä. Tämä ei tarttunut siihen, eikä edes vilkaissut Aoihin.
'Aivan kuten osastonjohtaja kertoi', Aoi ajatteli ja istui Mizukia vastapäätä tarkkaillakseen tätä.
Sinisilmäinen mies ei tuntunut reagoivat mihinkään. Hänen katseensa lasittui Aoin paidan kohdalle, ja psykologille tuli epämukava tunne. Psykologi yritti kaikin keinoin saada Mizukin puhumaan. Tuloksetta.
- - -
”Miten ensimmäinen kerta meni?” osastonjohtaja kysyi Aoilta.
”Ei puhua pukahtanut”, mies vastasi.
”Minähän sanoin. Sekaisin kuin seinäkello.”
”Hmm...”
- - -
'Tänään on mahdollisuuteni. Iltakävely. Se on mahdollisuuteni.' Mizuki pohti. Hänen päässään oli alkanut juuri itämään ajatus paosta. Hymy välähti jälleen miehen kivisillä kasvoilla. Miten hän ei ennen ollut saanut näin selkeitä ajatuksia? Miehen pää oli selvinnyt huomattavasti, ja ekaa kertaa kuukausiin hän ajatteli kunnolla.
- - -
”No niin Mizuki, aika lähteä kävelylle.” hoitaja tuli häiritsemään miehen rauhaa. Mizuki nousi ylös ja tuli hoitajan vierelle seisomaan.
'Mitä tämä nyt on? Ei häntä ole saanut ikinä näin helposti kävelylle...' hoitaja mietti ja katsoi miestä tarkasti. Hänen katseensa tuntui tarkentuneen kummasti.
Mizukin askeleet olivat normaalia kevyemmät. Hänen päänsä oli normaalia selkeämpi. Hänen silmänsä olivat kirkkaammat. Miehen naamalle levisi hymy, kun hän pääsi ulkoilmaan.
'Pitää odottaa puistoon asti...' mies ajatteli ja värähteli odotuksesta.
Hoitaja piti holhoavasti Mizukista kiinni, tänään normaalia vahvempi ote sormissaan. Hänellä oli jotenkin paha aavistus tästä illasta, ja siksi hoitajaa pelotti mennä Mizukin kanssa kävelylle.
'Mutta hänhän saa vahvinta mahdollista lääkitystä, ei hän pysty noin vain karkaamaan.' Hoitaja lohduttautui tällä ajatuksella ja suuntasi askelensa puistoon.
Puiston keskelle tultaessa Mizuki koki tilaisuutensa tulleen. Hänen huulilleen levisi virnistys ja arvaamatta hän nykäisi itsensä irti hoitajan otteesta. Hoitaja ei ehtinyt edes reagoimaan, kun mies jo pinkoi pakoon. Aluksi hän turtui pelosta, potilas oli päässyt karkuun, ja vielä vaarallinen sellainen! Piti soittaa johtajalle viipymättä.
”Haloo?”
”Numero 324 karkasi!” hoitaja huusi puhelimeen
”Karkasi?!” johtaja rääkäisi.
”Niin. Hälytä oitis poliisit etsimään häntä!”
Puhelu katkesi ja johtaja puristi kuuloketta. Miten on mahdollista, että Mizuki karkasi? Hän sai niin vahvaa lääkitystä, että sen pitäisi lamauttaa hänet täysin. Johtajalle tuli paha aavistus ja hän meni varastoon tarkistamaan lääkkeitä.
”Aivan... Se Mizuki sai väärät tabut.” johtaja huokaisi ja soitti poliisiasemalle.
- - -
Mizuki juoksi juoksemistaan tietämättä suuntaa itsekään. Hänen sisälmyksensä hurrasivat, jokainen lihas tunsi fyysisen rasituksen ja mieli oli virkeämpi kuin koskaan. Mies suuntasi satamaa päin.
Nurkan takana näkyi merimiehiä. Mizuki katsoi heitä, ja häneen iski voimakas viha. Hänen psyykkinen sairautensa puski esiin entistä vahvempana. Nuo miehet varmasti suunnittelivat jotain hänen päänsä menoksi! Mizukia suututti, hän ei ollut mitenkään aseistautunut, vaikka oli alun alkaenkin tiennyt, että vastustajia tulisi varmasti olemaan.
Yksi merimiehistä huomasi nurkan takana vaanivat Mizukin.
”Hei, mitä sinä siellä teet?” mies huusi hieman uhkailevaan sävyyn. Mizukin sisällä kuohahti, ja hän ei enää estellyt itseään. Sinisilmäinen mies ryntäsi juoksuun kohti merimiehiä, jotka katsoivat Mizukia kuin hullua. Heidän epäilyksensä kyllä vahvistuivat, kun he huomasivat pakkopaidan.
Sinisilmä puski hartioillaan miehiä, ja ennen kuin nämä ehtivät vastaamaan mitään, Mizuki otti jalat alleen ja juoksi jo pois paikalta. Hän tunsi elävänsä taas ja jatkoi matkaansa torille.
- - -
”Onko kuulunut mitään?”
”Satamasta soitettiin juuri, että joku pakkopaitaan pukeutunut mies oli hyökännyt merimiesten kimppuun. Hän oli varmasti Mizuki.”
”Suunta kohti satamaa siis.”
- - -
Miehen kädet vapisivat, hänen suunsa oli vääntynyt surulliseen irveeseen ja hän oli polvillaan maassa. Varpaat tunnustelivat soraa hänen allaan. Joku tuli tökkäämään häntä olkapäähän.
”Hei kaveri, onko kaikki okei?” jo aikaa sitten harmaantunut vanha mies kysyi ja katsoi Mizukia tutkivasti. Sinisilmän sisällä hyökyi suru, kun hän kääntyi ukkoa kohti.
”Öö... Mikä sinua vaivaa?” ukko kysyi. Mizuki katsoi tätä surullisesti. Ukko huomasi vasta nyt miehen päällä olevan pakkopaidan ja kavahti vaistomaisesti taakse. Mizuki ei voinut olla huomaamatta sitä, ja hän aisti ukon pelkäävän häntä nyt.
Mizuki nousi hiljalleen seisomaan, ukon perääntyessä hiljalleen. Hurja ilme oli jälleen vallannut sinisilmäisen kasvot ja hän katsoi suoraan ukkoon. Tuo halusi varmasti hänelle pahaa. Jokin sai kuitenkin Mizukin lähtemään päinvastaiseen suuntaan, ja ukko huokaisi hiljaa helpotuksesta.
Mies juoksi sillalle päin. Hänen ohitseen vilahteli ihmisiä, jotka vilkuilivat tätä kummissaan, mutta hän ei välittänyt. Sillan juurella hän näki hoitajia. Hoitajia, joilla oli suuret lääkeruiskeet käsissään. Parilla oli lääkeampulleja ja suuria lääkekapseleita. Mizuki ei suostuisi enää neulatyynyksi, johon pumpattaisiin vain koko ajan rauhoittavia.
”Menkää pois!” hän huusi hoitajille. Lähellä olevat ihmiset katsoivat Mizukia kummissaan. Puhuiko tämä itsekseen?
”Painukaa hiiteen! Teitä ei kaivata! Minä en ota enää lääkkeitä!” Mizuki kiljui ja puski yhtä hoitajaa kohden. Hän kaatui rähmälleen kun luuli osuneensa suoraan hoitajaan, mutta mikään ei ottanut vastaan.
Hoitajat lähestyivät Mizukia. Miehelle iski pakokauhu, hän ei enää palaisi. Ei ikinä. Hän nojasi maahan selällään ja tähtäsi potkun yhteen hoitajista. Jalka humahti ilman halki osumatta mihinkään.
'Helvetti mitä hoitajia! Itse piruko tänne pitää saada potkimaan, nämä ovatkin kovan sarjan sakkia!' Mizukin päässä kiehui.
- - -
Poliisiauto ajoi juuri sillan ohitse. Apukuskin paikalla ollut poliisi huomasi miehen, joka potki tyhjää ilmaa.
”Pysäytä!” hän huusi ajajalle.
Poliisi hyppäsi ulos autosta ja lähti rauhallisesti kävelemään Mizukia kohti. Mielisairaalasta oli annettu ohjeet karanneiden potilaiden varalta, niitä oli paras noudattaa. Yhtäkkiä pakkopaitainen mies kuitenkin hivuttautui kaidetta kohden ja vilkuili alas.
'Hän ei missään nimessä saa hypätä!' poliisi ajatteli ja reagoi tilanteeseen välittömästi. Hän juoksi Mizukia kohti.
- - -
Mizuki hilasi jalkansa sillan kaiteen yli.
'Jos pääsen tämän aidan ylitse, hoitajat eivät saa minua kiinni', hän tuumaili ja pisti töpinäksi. Ennen kuin hän kuitenkaan ehti tehdä mitään, jokin tarrasi häntä takaapäin ja hän tunsi nykäisyn selässään. Mies mätkähti maahan ja jokin painava istahti hänen selkänsä päälle.
”Parempi ettet hyppää”, istuja sanoi ja piti Mizukin päästä kiinni. Sinisilmäinen oli kuitenkin aika notkea, ja pian hän oli saanut molemmat jalat taivutettua poliisin niskan yli. Hän veti poliisin pois päältään ja kompuroi ylös. Toinen poliiseista hyökkäsi kuitenkin Mizukin kimppuun ja pian hän oli ansassa eikä pystynyt liikkumaan. Mielisairaalan auto kaasutti sillalle ja autosta riensi kaksi hoitajaa.
Harmaatukkainen tunsi käsivarressaan ilkeän piston. Häneen oli ruiskutettu rauhoittavaa. Mizuki kirosi mielessään ja vajosi hiljalleen jo tutuksi tulleeseen tiedottomuuteen.
Kommentit (Lataa vanhempia)
Thgilnoom
- 2010-07-18 21:25:15
Tulee mieleen ne filleri jaksot, joissa Mizuki karkasi vankilasta.
Skitsofreniahan on aistiharhoja ja harha-luuloja, mielialanvaihteluita, toimintakyvyn laskeminen ja sosiaalisten kykyjen heikkenemistä, masennusta jne. Jotkut niistä ilmenivät aika hyvin. Hyökkäily on aika radikaalia, mutta miksei sekin ole mahdollista, jos on oikein pahana skitsofrenia. Aistiharhat ja luulot, "He tappavat minut, jos minä en tapa heitä ensin", kenties? Mutta hyvin olit kuvaillut.
Ja hyvin on kirjoitettu ja hyvä oli tarinakin.
Skitsofreniahan on aistiharhoja ja harha-luuloja, mielialanvaihteluita, toimintakyvyn laskeminen ja sosiaalisten kykyjen heikkenemistä, masennusta jne. Jotkut niistä ilmenivät aika hyvin. Hyökkäily on aika radikaalia, mutta miksei sekin ole mahdollista, jos on oikein pahana skitsofrenia. Aistiharhat ja luulot, "He tappavat minut, jos minä en tapa heitä ensin", kenties? Mutta hyvin olit kuvaillut.
Ja hyvin on kirjoitettu ja hyvä oli tarinakin.
Nuti
- 2010-07-20 11:38:56
Sujuvaa tekstiä! Tämä oli aika mielenkiintoinen tapaus minun kannaltani: bestikseni toimii lähihoitajana päihde- ja mielenterveysalalla ja on kertonut juttuja mielisairauksista. Hän itse tosin hoitaa työssään aika rauhallisia tapauksia, tyyliin ihmisiä jotka saattavat tehdä pakkoliikkeitä tai kesken kaiken unohtaa, missä on asunnon vessa tai kuka joku tuttu ihminen on. Useimmat mielenterveyspotilaat ovat jokseenkin em. tasoa, leffoissa näytetyt vaaralliset sekopäät ovat älyttömän harvinaisia.
Viihdyttävä ja sujuva kertomus kuitenkin. Eräs miinuspuoli tässä kuitenkin: koin, että tarinassa on paikoin hieman turhaa lätinää. Esimerkiksi tuo psykiatrin vierailu tuntui mielestäni hieman irralliselta rönsyltä, kun tarinan pääaihe oli Mizukin pako ja sekoilut. Toki voi sen ajatella niinkin, että Mizukin tilaa havainnollistettiin psykiatrilla, mutta mielestäni sitä episodia olisi voinut rutistaa vähän ohikiitävämmäksi maininnaksi, tyyliin kerrotaan, miten psykiatri tulee päätä puistellen huoneesta ja kertoo, miten sekaisin Mizuki on. Toinen kohta, jota olisin ehkä itse tehnyt toisin, oli tuo Mizukin pakeneminen. Mielestäni se olisi ollut yllättävämpi, jos lukijalle ei olisi kerrottu sitä ennen Mizukin ajatuksista vaan paljastettu ne vasta jälkijunassa. Muttamutta, sinun ficci, sinun kirjoituksesi :)
Saat neljä pistettä. Aion myös väläyttää tätä kaverilleni :)
Viihdyttävä ja sujuva kertomus kuitenkin. Eräs miinuspuoli tässä kuitenkin: koin, että tarinassa on paikoin hieman turhaa lätinää. Esimerkiksi tuo psykiatrin vierailu tuntui mielestäni hieman irralliselta rönsyltä, kun tarinan pääaihe oli Mizukin pako ja sekoilut. Toki voi sen ajatella niinkin, että Mizukin tilaa havainnollistettiin psykiatrilla, mutta mielestäni sitä episodia olisi voinut rutistaa vähän ohikiitävämmäksi maininnaksi, tyyliin kerrotaan, miten psykiatri tulee päätä puistellen huoneesta ja kertoo, miten sekaisin Mizuki on. Toinen kohta, jota olisin ehkä itse tehnyt toisin, oli tuo Mizukin pakeneminen. Mielestäni se olisi ollut yllättävämpi, jos lukijalle ei olisi kerrottu sitä ennen Mizukin ajatuksista vaan paljastettu ne vasta jälkijunassa. Muttamutta, sinun ficci, sinun kirjoituksesi :)
Saat neljä pistettä. Aion myös väläyttää tätä kaverilleni :)
Raw
- 2010-07-31 15:23:08
Pikaiset etsinnät suoritettuaan hän sai oikeat lääkkeet käsiinsä ja laittoi niitä oikean määrän purkkiin. /Toistoa -oikean/t
Miehen pää oli selvinnyt huomattavasti, ja ekaa kertaa kuukausiin hän ajatteli kunnolla. /ensimmäistä
Muuten todella hyvä ja omaperäinen juoni. Actionia, Jiihaa! Vitonen ja btw olen kommannut kaikkiin ficceihisi :D
Miehen pää oli selvinnyt huomattavasti, ja ekaa kertaa kuukausiin hän ajatteli kunnolla. /ensimmäistä
Muuten todella hyvä ja omaperäinen juoni. Actionia, Jiihaa! Vitonen ja btw olen kommannut kaikkiin ficceihisi :D
horaaneko
- 2010-09-24 21:24:46
Hauskaa kuulla miten Mizukilla menee!! XD Tosin, niinkuin jokutuossa taisikin mainita, niin tää muistuttaa vähän yhtä fillerijaksoa. :3 Mutta voipihan se olla, ettet oo sitä kattonu! ^^
Mizukiin en ole täällä paljoa törmäilyt, ja sen takia varmaan tämän luinkin... Toinen syy lienee, eräällä tutulla oli skitsofrenia, kunnes kuolla kupsahti... Sen harhat oli esim:
-näki kuolleita ihmisiä
-pelkäsi varjoja ja omaa varjoaan
-ei uskaltanut katsoa peiliin
-näki oman ihonsa mätänevän
-näki välillä valkoisen naisen
Eli tämä skitsofrenia oli melko lievä... Tai ainakin siltä se tuntui! :0 Sairaudesta olisi saanut uskottavamman, jos olisit tehnyt Mizukin ajatuksista epäselvemmät ja surrealistisemmat! :0 Tosin tämä onnistuu ehkä vain, kun kirjoitetaan minä-kertojalla. '~'
Tarinan rakenne ärsytti vähän.. Niinkuin Nuti sanoikin, niin psykologikohta oli vähän pitkitetty... Ja lopussa ei ollut oikein ideaa... Tästä ei saanut irti mitään sanomaa... >"""<
Mutta koska olet hyvä kirjoittamaan ja aihe oli mielenkiintoine, antaa Horaanko neljä pojokkelia. :3
Horaaneko kuittaa..
Mizukiin en ole täällä paljoa törmäilyt, ja sen takia varmaan tämän luinkin... Toinen syy lienee, eräällä tutulla oli skitsofrenia, kunnes kuolla kupsahti... Sen harhat oli esim:
-näki kuolleita ihmisiä
-pelkäsi varjoja ja omaa varjoaan
-ei uskaltanut katsoa peiliin
-näki oman ihonsa mätänevän
-näki välillä valkoisen naisen
Eli tämä skitsofrenia oli melko lievä... Tai ainakin siltä se tuntui! :0 Sairaudesta olisi saanut uskottavamman, jos olisit tehnyt Mizukin ajatuksista epäselvemmät ja surrealistisemmat! :0 Tosin tämä onnistuu ehkä vain, kun kirjoitetaan minä-kertojalla. '~'
Tarinan rakenne ärsytti vähän.. Niinkuin Nuti sanoikin, niin psykologikohta oli vähän pitkitetty... Ja lopussa ei ollut oikein ideaa... Tästä ei saanut irti mitään sanomaa... >"""<
Mutta koska olet hyvä kirjoittamaan ja aihe oli mielenkiintoine, antaa Horaanko neljä pojokkelia. :3
Horaaneko kuittaa..
Sivut © Fador ja kumppanit, Sisältö © käyttäjät. fador [ät] iki.fi saa yhteyttä.
Joitakin ikoneita otettu osoitteesta http://wefunction.com/2008/07/function-free-icon-set.
Rekisteriseloste
Joitakin ikoneita otettu osoitteesta http://wefunction.com/2008/07/function-free-icon-set.
Rekisteriseloste