Ja nyt pieni pyyntö lukijoille! Kirjoitan tässä ohessa eräänlaista ”haastattelua” fanficin hahmoille, joten nyt teillä on ainutlaatuinen tilaisuus ehdottaa, mitä kaikkea hahmoilta kysytään! (Hahmot siis haastattelussa ajattelevat, että tämä ficcisarja olisi ollut kuin elokuva jossa he näyttelivät ja että olin itse koko helahoidon ohjaaja / käsikirjoittaja / kameranainen / yleissählä.) Kysymysten siis toivotaan olevan mieluiten tähän sarjaan liittyviä, tyyliin ”mitä tuumit siitä ja siitä kohtauksesta”. Kysymyksiä voi toki esittää pitkin tämän sarjan julkaisua. Haastattelu julkaistaan ficcisarjan päätteeksi :)

Ja uusi huomio: ensi osa tulee hieman tavallista aiemmin, siinä alkuviikosta, sillä menen puolentoista viikon päästä leirille enkä voi silloin postata uutta osaa. Sitä seuraava osa tulee siitä sitten reilun kahden viikon kuluttua lauantaina.

Tunnelmamusiikkia: Death Note Soundtrack – Kinchou ja Marilyn Manson – Seizure of Power


*****


Luku viisitoista
Sieltä mistä hiekka on syvintä


Gaara ja Hinata jatkoivat taivaltaan vielä seuraavankin päivän. Ruoka- ja vesivarastot olisivat riittäneet vielä toiseen samanlaiseen matkaan, mutta totuus oli kuitenkin se, että määränpää oli tässä näin. Lähellä. Liian lähellä. Sen saattoi nähdä puolentoista kilometrin päähän, ja sitä katsellessaan Gaara oli täysin ihmeissään siitä, ettei Hiekkakylässä ollut tiedetty siitä mitään. Se oli vuoreen louhittu linnoitus. Vuorelta se itse asiassa näyttikin kaukaa katsoen. Ja mitä osin romahtaneet hiekkakanavat antoivat ilmi, Temari oli paraikaa tuolla. Ja Nejikin, mutta Temari oli tässä pääasia. Temari ainakin pitäisi saada ulos. Kyllä se onnistuisi. Eivät kaikki Ichimaiiwan kätyrit voineet osata kivettää maan mineraaleja.

Oli enää vain yksi kysymys: mitä kautta mentäisiin sisään? Vaan se ei olisi mikään este vaan ainoastaan hidaste, ja Gaara murskaisi sellaiset hidasteet.

Hinatakin näki Gaaran hurjistuneen päättäväisen ilmeen, ja halju huolestuneisuus valahti häneen. Tästä ei seuraisi hyvää. Miten hän voisi pysäyttää Gaaran, jos tämä hurjapäisyyksissään päättäisi mennä telomaan itseään lisää? Vasta nyt Hinata alkoi katua päätöstään mennä hiekkapojan mukana Nejiä ja Temaria etsimään. Vasta nyt hän ymmärsi, miten huono vastus he olisivat Ichimaiiwalle. Miten pieniä he olivatkaan tämän suurten voimien edessä. Olisi sittenkin pitänyt herättää silloin Shikamaru. Hinata, olet ihan liian naiivi…

Gaarakin tuntui olevan mietteissään. ”Tätä on syytä mietti hetki… seis, Hyuuga!”

Pari ämpärillistä hiekkaa nappasi liikkeelle harhautuneen Hinataa torson etumuksesta ja kiskaisi takaisin näkösuojan virkaa toimittavan kalliopaaden taa. Sama hiekkamassa istutti tomerasti Hinatan alas istumaan kalliota vasten, ja itse hiekkamassan valtias tuijotti turkooseilla silmillään tuimasti tyttöä. Mulkoiltuaan Hinataa aikansa Gaara totesi: ”Yrititkö päästä hengestäsi ja paljastaa meidät molemmat?”

Hinata ei saanut kurkustaan muuta kuin alistuneen ja pelästyneen vinkaisun.
Lisää mulkoilua.

”Miten vain”, aavikkojen poika tuhahti sitten ja porasi katseensa ison kiven läpi suurempaan viholliseen, kaukana siintävään kivilinnoitukseen. Hinata pääsi tällä välin irti hiekasta. ”Meidän on joka tapausessa keksittävä keino päästä tuonne sisään. Muuten emme pääse tästä taittunutta kaktuksen piikkiä pidemmälle.”

”…t-totta”, Hinata myönsi.

Gaara asetti vasemman kätensä hiekkapatjalle ja oikean kätensä etu- ja keskisormen oikean silmäluomensa päälle. Kourallisesta hiekkaa muodostui pyöreä pallo, joka sileni ja muunsi väriään. Valkoinen pallo, ruskea täplä, sen sisällä pieni musta täplä. Kuin silmämuna. Yhtä pidellen sormiaan silmänsä päällä Gaara vinkkasi vasemman käden sormillaan hieman ylöspäin, jolloin hiekkasilmä pyrähti kiitämään kohti kivistä linnoitusta.

Hinata seurasi toimitusta vaiteliaana ja istuen tiivisti paikoillaan.

Gaara keskitti kaiken tahdonvoimansa hiekkasilmän liikkeeseen ja pakotti sen etenemään mahdollisimman nopeasti kohti kivilinnoitusta. Hänen otsansa oli rypistynyt chakrapakotuksen voimasta, mutta sekään ei saanut hiekkasilmää kiitämään ilmassa niin vikkelään kuin mitä hän oli toivonut: kallioseinämä oli itsepintaisen kaukana, ja hiekkasilmä sen kun vain mateli. Mutta Gaaran oli pakko päästä näkemään, mitä kivilinnoituksen suunnalla…

Kshhh!

Gaaran kiinni ollut silmä avautui ja levisi yhdessä toisenkin silmän kanssa valtavan suureksi. Hiekkasilmän suoma näkökenttä kirjaimellisesti varisi olemattomiin. Mitä? Mitä kummaa tämä saattoi olla? Miksi kesken kaiken? Selitys ilmiölle itsessään oli kuitenkin selvä: Gaaran chakrakantama ei riittänyt hiekkasilmän ylläpitoon. Mutta miksi sen piti loppua juuri tässä tilanteessa –

”G-Gaara-san?”
Gaara syöksi vihaisen katseen kohti Hinataa, joka puolestaan kavahti taaksepäin.
”…t-teidän t-tekniikkanne… k-käytitte sitä s-silloin ch-chuunin-k-kokeiden semi-f-finaaleissa… ei s-siis t-tepsin–”
”No miltä näyttää?!”
”M-m-mi-inä e-e-en t-tarkoi-t-ttanut…”
”Tuki suusi, Hyuuga. Tässä ei nyt auta muu kuin lähteä tämän kalliopaaden takaa, mennä lähemmäs katsomaan, ja – ”
”M-mutta – ”
”Älä keskeytä minua, Hyuuga! ”
”M-mutta e-ei tätä ole v-vielä menete-t-tty! M-minullahan on B-Byakugan!”

Hiljaisuus. Gaaran kulma rypistyi taas. ”Byakugan?”

”H-Hyuuga-klaanin silmätekniikka”, Hinata vastasi. ”S-sen avulla –”
”Kyllä minä tiedän mikä se on.”
”A-anteeksi, minä – ”

Gaaraa kismitti ajatus luovuttaa jokin näin tärkeä osa suunnitelmasta toisen ihmisen käsiin. Tuo Hyuuga siis katsastaisi tilanteen? Ei Gaara? Ei, vaikka Gaaran velvollisuus oli pelastaa Temari? Nyt jonkin mättäsi. Gaaran tässä piti pelastaa oma sisarensa! Vaan vaikutti pahasti siltä, ettei muuta voinut.

”Hyvä on. Katso sitten sinne.”

Hinatan nielaisi ja rutisti hetkeksi silmänsä umpeen. Hän vei kätensä eteensä ristittyinä mutta oikea etusormi kohotettuna, sihahti jotain hiljaa itsekseen ja avasi silmänsä. Nuo pullistuneet verisuonet ja aiemmasta hieman erilaisiksi muuntautuneet pupillit Gaara oli nähnyt aiemminkin. Tämä oli se kuuluisa Byakugan. Hyuuga käänsi katseensa kalliopaaden läpi kohti kivilinnoitusta ja rypisti kulmansa…

Hän puisti lyhyesti päätään.
Gaaran kulma kohosi.”Etkö näe silmilläsi tuonne asti?” hän kysyi.
Hinata vavahti. ”By-Byakuganillani?”
”Olkoon sen tekniikan nimi mikä on, se on täysin yhdentekevää minulle. Näetkö tuonne asti?”
”…en!” Se oli tyylipuhdas inahdus.
”…”
”…mi-minun Byakugan-nä-näkökenttäni y-y-yltää p-p-parinkymmenen metrin pä-päähän tuosta u-ul-ulkoseinästä”, Hinata sanoi ja miltei uikutti. ”S-siis ulkopuolelle. Sisään e-e-en näe.”
”Aha.” Harva olisi pitänyt tuosta Gaaran äänensävystä.
”Nä-näkisin sisälle, jos pääsisimme i-i-ihan vähän l-lähemmäs!”
”Siispä meidän on päästävä lähemmäs.”
”M-mutta…”
”Tässä ei ole muuta vaihtoehtoa!”
”…Gaara-san, m-meidäthän v-voidaan s-silloin havaita tuolta – ”
”Tiedän sen!”
”– siksi me piilottelemmekin t-tämän kivi-p-paaden t-t-takana!”

Gaaralla alkoi todella keittää. Eikö tuo Hyuuga voinut tajuta, että nyt oltiin umpikujassa, ja tämän olisi syytä kuunnella, mitä Gaaralla oli nyt sanottavanaan? Olisi pakko taittaa tuon hiekkakentän halki, nähtiin heidät tai ei! Empiminen tai varsinkaan päälle puhuminen ei auttaisi!

Punapää heilautti kättään ylöspäin kämmenselkä edellä, ja hiekkamassa purskahti Hinatan ympärille. Toisella, sivuttaissuuntaisella kädenheilautuksella hiekkapaketti Hinatoineen lähti hivuttautumaan kohti kalliopaaden reunamaa. Oli parempi paljastua vihollisille kuin pyöritellä peukaloita ja olla tekemättä –

”Gaara-san! O-odottakaa! M-meidän ei p-pitäisi – ”
”Vaikene!”
”P-pyydän! M-minulla o-o-on a-ajatus! K-kuunnelkaa e-e-edes se!”

Hiekkamassan liike ja Gaaran askeleet seisahtuivat äkisti. Hinata puolestaan yski pölyä kurkustaan ennen kuin kertoi ajatuksensa.


***


Kumma kyllä, Hinatalla oli hyvä idea, ja hurjapäisyydestään huolimatta se jopa toimi.

Ajatuksena oli upottautua syvälle hiekan sisään Gaaran hiekkavoimiin turvautuen ja liikkua sen alla liikkuvassa ilmataskussa kuin myyrä. Heitä olisi mahdoton huomata hiekan päältä käsin, mikäli hiekkapoika liikkuisi kyllin varovaisesti. Hinata kyllä ymmärsi, miksei Gaara ollut heti itse keksinyt tätä ajatusta vaikka häntä tarvittiinkin tähän. Syy oli siinä, että vaikka ajatus olisi pälkähtänyt Gaaran päähän, hän olisi joutunut hylkäämään sen. Miksikö? Siksi, koska Gaara ei olisi kyennyt näkemään hiekan sisällä mitään, ja idean käyttö sinällään olisi ollut mahdoton. Myöhemmin Hinata kyllä sai tietää tarkemmin Gaaran hiekantunnustelukyvyistä, mutta niidenkin käyttö oli hylättävä. Eihän siitä olisi tullut mitään, jos Gaaran olisi pitänyt samaan aikaan sekä tunnustella reittiä että edetä hiekkamassan sisällä – ei tuossa mielentilassa.

Tässä tuli siis se osa suunnitelmasta, jossa tarvittiin Hinatan taitoja, halusi Gaara sitä tai ei. Byakuganinsa avulla Hinata saattoi pitää kaksikon suunnan ja varoittaa punapäätä kiviesteistä ja muista vastaavista. Meni kuitenkin hyvän aikaa, ennen kuin Gaara salli Hyuugan auttaa itseään, mutta lopulta suunnitelmaa saatiin melko kivuttomasti liikkeelle.

Matkustaminen hiekan sisällä oli hieman kuin olisi uponnut kuplan sisässä paksuun nesteeseen: Gaara piti koko ajan hiekkavoimillaan huolen siitä, ettei hänellä ja Hinatalla ollut ahdasta hiekan sisässä, vaan he olivat kuin suuressa pallossa. Hiekkaan tehty ilmakupla oli niin suuri, että Hinata saattoi levittää sen sisällä molemmat kätensä voimatta koskettaa niillä yhtä aikaa vastakkaisia seiniä. Gaara oli kuulemma tehnyt siitä suuren, jotta happi riittäisi molemmille koko matkaksi. Ilmataskun luominen tosin vaati varsin ison hiekkakasan lappaamisen hiekkapatjan sisältä sen päälle, mutta se ei ollut Gaaralle ongelma: hän kasasi ronskisti valtavan kasan kalliomuodostelman taakse. Hänen mukaansa tuuli hajottaisi ennen pitkää kasan tasaisesti ympäri hiekkatasankoja.

Aivan järjettömiä määriä hiekkaa hiekkapoika ei ollut aikeissa hiekan alta tuoda, ja sillä ilmakuplan käyttö selittyikin: varsinaista tunnelia ei ollut järkevää kaivaa, sillä mäen kokoinen kasa hiekkaa tasaisilla lakeuksilla olisi hieman silmiinpistävä näky. Oli parempi vain kaivaa hiekkaa pois edestä ja siirtää se taakse. Koko ajan siis oltaisiin hiekan ympäröiminä, mikä oli aluksi hirvittänyt Hinataa, vaikka hän oli koko ajatuksen keksinytkin.

Välttääkseen pintahiekan liikkeen ja siten huomatuksi tulemisen Hinata ja Gaara sukelsivat hyvin syvälle hiekkapatjan sisälle, ainakin kuuden tai seitsemän metrin syvyyteen. Ja hiekkamassa jatkui vielä kaukana, kaukana allakin. Hinata ei ollut tajunnutkaan, että he kaksi olivat aiemmin astelleet niin paksun hiekka-altaan päällä: hänelle tuli siitä miltei mieleen suuri meri ja sen syvyydet. Hinata oli muutamaan otteeseen matkustanut perheensä kanssa merelle, ja sen syvyys oli ensimmäisellä kerralla mykistänyt hänet. Yhä se oli vakuuttava näky, ja niin nytkin. Tämän meren syvyyksissä saattoi tosin hengittää, jos oli oikeassa seurassa. Ja tämä meri tuoksui hyvin kuivalta.

Gaara kuitenkin näytti todellakin tarvitsevan Hinatan apua liikkuakseen hiekassa. Vaikkei hiekkapoika näyttänyt pelkäävän suljetun paikan pimeyttä, jota vastaan Hinata taisteli Byakuganillaan, hän kyseli kuitenkin tiuhaan tahtiin suunnasta ja esteistä. Hinata oli nyt Gaaran silmät, ja poika nojasi siihen tiukasti.

”Hyuuga, onko edessä kiviä?”
”Kello k-kymmenessä on, ei m-muualla, Gaara-san.”
”Entä muita esteitä?”
”E-ei, Gaara-san.”
”Näkyykö eläviä olentoja?”
”…jonkinlainen p-pitkä käärme.”
”Millainen?”
”Ruskea, kiiltävä, j-ja sen etupää on paistin-p-pannun m-muotoinen.”
”Aavikkokobra, siis. On siis hidastettava, ettei se paljasta meitä.”
”S-selvä.”

Hinatan niskavillat törröttivät seisaallaan, kun kaksikko kulki valtavan käärmeen alitse vain muutaman metrin välimatkaa pitäen. Välissä oli toki paksu hiekkakerros, mutta Hinata ei ollut muutenkaan oikein käärmeiden ystävä. Ja olihan se noin isokin…

Onneksi kobra mateli tiehensä juurikaan välittämättä sen alla kulkevasta kaksikosta. Hieno saavutus: Myös Hinata tiesi, että käärmeillä on herkkä tuntoaisti, minkä vuoksi ne pakenivat kunnolla tömisteleviä kävelijöitä jo kaukaa. Ilmeisesti Gaara tosiaan onnistui kulkemaan eläimen ali liikauttamatta ollenkaan käärmeen likellä ollutta hiekkaa.

”Tilanne nyt?” punapää tivasi heti perään.
”Ei esteitä, j-jatkakaa vain.”


***


Metri metriltä kaksikko pääsi lähemmäs kivilinnoitusta. Hinata alkoi nähdä jo ensimmäisiä vartijoita, ja näiden vuoksi Gaara hidasti tahtinsa voidakseen liikkua entistä huomaamattomammin. Hänellä ja Hinatalla ei kerta kaikkiaan ollut varaa tulla havaituiksi, ei niillä vahvuuksilla eikä näin lähellä kaiken ydintä. Oli siis hiivittävä sisään, päästettävä Temari (ja Neji) vapauteen ja keinottauduttava sitten ulos.

Gaara ei ollut varsinaisesti miettinyt, miten hän hankkiutuisi ulos Temarin pelastettuaan. Ei pakosuunnitelmaa, ei mietteitä siitä, miten ohittaa vartijat kaksinkertaisella joukolla. Mutta oliko sillä väliä? Kun Gaara olisi edes yrittänyt pelastaa isosiskonsa, hän saisi mielenrauhansa. Hän olisi ainakin yrittänyt. Sen jälkeen saisi käydä mitä hyvänsä: hän voisi kuolla katumatta enää mitään, rauhassa ja ilman minkäänlaisia tunnonvaivoja. Hän olisi tehnyt työnsä siinä kohtaa, eikä kukaan enää voisi syyttää häntä.

…toki mieluiten Gaara halusi Temarin hengissä takaisin.

Ensiksi piti kuitenkin löytää sisar itse. Sitä ennen piti päästä sisään tähän linnoitukseen. Olisikohan tässä paikassa jotain huonetta, jossa olisi hiekkalattia… Hiekkapoika alkoi kiitää silkkaa kiihkeää innostustaan hieman nopeammin kuin aiemmin.

Dum.
Kumahtava ääni jossain kallon sisällä. Gaara valpastui.
Dy-dum, dy-dum… dy-dum, dy-dum…
’Ei! Ei nyt! EI NYT!’

Viimeisen vuorokauden aikana Gaara oli oppinut tunnistamaan, mitä tuo pahaenteinen, jumputtava soitto hänen kallossaan merkitsi. Se tarkoitti ongelmia. Se kertoi, että pääkipu- ja pahoinvointikohtaus tekisi taas tuloaan. Ja se tarkoittaisi…

Tumph! Punapää romahti ilmakuplan pohjille.
”G-Gaara-san!”
”Haah… hiaah…!”

Kipu porautui uudestaan Gaaran aivoihin. Tämänkertainen versio kohtauksesta oli nyt pääkivun täytteinen eikä suinkaan yökkäystä sisältävä. Puuttuva yökkäys korvattiin lisäkivulla. Ja se vei Gaaran keskittymiskyvyn…

Ssshhhuuuh… rapi rapi…
”Aah… haah… ih… haah…!!”

Sitten Gaara alkoi hengittää pinnallisesti ja vinkuen – mutta ei siksi, että hänellä olisi ollut hengitysvaikeuksia tai että hänellä olisi mennyt hiekkapölyä kurkkuun. Syy ei myöskään ollut vedet silmiin iskevä kipu tai voimattomiksi valahtaneet raajat.

Ei. Syy oli se, että Gaara tunsi hengenvaaran. Kyllä, hengenvaaran! Ilmakupla oli ripeään tahtiin täyttymässä hiekasta!

’Sh… Shukakun… kilpi… se ei ymmärrä, että hiekkakin voi olla vaara!’
”Haah… agh!” Kipu käpersi Gaaran taas sikiöasentoon.
”M-mitä nyt t-tapahtuu?”
Dy-dum, dy-dum, dy-dum dy-dum dy-dum…
Sssshhhiiiuuuhhh…

Joka puolella kävi hyytävä suhina, kun hiekka valui tappavasti ilmakuplan sisään. Ilma karkasi ylöspäin, kun taas jalkojen tasalla oleva hiekkapatja paksuni ja paksuni tappavan hitaasti ja salakavalasti kuin nousuvesi kallio-onkaloon. Hinata ja Gaara sen sijaan pysyivät missä olivat, kun hiekka kurotti heidän nilkkoihinsa. Jonkin verran tipahteli myös hiekkapaakkuja ilmaloukon katosta heidän päälleen.

”Ugh… gaa-aah…”
”G-Gaara-s-s-san, t-tä-t-tä-tämä p-p-paikka ro-r-romahtaa!!”
’Sh-Shukaku… tee jotain… tee kerrankin jotain!’

Sssshaaaah…
Dy-dum dy-dum dy-dum DY-DUM-DY-DUM-DYDUMDYDUMDYDUM…
’Ei… tämä näin… voi loppua!’

Kun Gaara piteli kivunväristyksestä vapisten päätään istuen polvillaan, hiekkapatja alkoi yltää häntä vyötäisille ja siitä yli. Vielä seisovan Hinatan kohdalla hiekka ylti polviin, vaikkei Gaara tätä nähnytkään.

Painekattilalta tuntuvan pääkipukohtauksen ja tukahtuneiden tuskankähähdysten lomasta Gaara yritti saada taas otteen hiekastaan. Tehtävä osoittautui mahdottomaksi: juuri kun Gaara sai levitettyä chakraansa ilmakuplan rakenteen vankistamiseksi, tuntui kuin hänen kalloonsa olisi isketty kuuden tuuman rautanaula, ja koko operaatio murtui uudelleen. Hän ei yksinkertaisesti saanut kuplaa pysymään koossa.

Ja jalkoja peittävän hiekan korkeus sen kun vain kasvoi ja kasvoi… Gaara ei siinä pimeydessä nähnyt sitä, mutta hän tunsi sen jaloissaan ja kuuli sen korvissaan. Hän kuuli uhkaavan tukehtumis- ja murskaantumiskuoleman äänen.

Mutta sitten tapahtui jotain nopeasti.

Ensinnäkin, ensi kertaa sitten hiekan alle painumisen jälkeen Gaara näki jotain. Se oli vain hento välähdys, kuin tulikärpäsen siiven räpäys: pieni tuikahdus sinertävää valoa, joka ei olisi kai näkynyt ellei olisi muuten ollut säkkipimeää. Gaara ei osannut hahmottaa, mistä se oikein tuli, mutta kohta hän ei siitä piitannutkaan.

Psssh! Outo… sihahtava ääni? Ja hieman voimakkaampi väläys tuota sinistä valoa? Tap! Jokin pehmeä ja kiinteä tömähti vasten jotain… kovaa?  WROMPS! Tuon Gaara ainakin tunnisti: se oli romahtavien kivien ääntä.

”T-tänne, Gaara-san!” kuului Hinatan huudahdus. Käskyä ei kuitenkaan heti noudatettu, joten äänistä päätellen Hinata kiiruhti itse Gaaran luokse. Leveä nauha, joka oli pidätellyt Gaaran hiekkakalebassia, avattiin, ja kalebassi siihen kiinnitetyine varusteineen tumahti nousevaan hiekkaan. Sitten pieni käsi tarrautui kiinni punapään käsivarresta. Nyt oli hiekkapojan vuoro ihmetellä, mistä tuo heppoisen oloinen tyttö kaiken sen kiskontavoimansa sai. Paniikista, ehkä… mitä, minne Hinata nyt kiskoi Gaaraa? Oliko kupla tosiaan näin laaja? He olivat kulkeneet ainakin neljä metriä hiekassa kahlaten!

Hump! Tu-tum! Gaara irtosi yllättäen Hinatan otteesta ja romahti istualleen – kovalle kivilattialle?
”A-anteeksi, Gaara-san!” kuului pimeästä Hyuugan vinkaisu. ”M-minun ei o-olisi pitänyt olla n-noin kovakourainen!”
Shhh… hhh…

Hiekan suhina kuului yhä, mutta se tuntui vaimenevan hetki hetkeltä. Se tuntui lisäksi tulevan nyt vain yhdestä suunnasta, ei kaikkialta. Alla ei ollut enää muuta kuin muutaman sentin paksuinen hiekkapatja. Itse asiassa ilmakin tuntui vaihtuvan, liikkuvan, vaikka se olikin yhä yhtä tunkkaista kuin mitä kuplassa ollut ilma.

”…missä me nyt olemme?” Gaara sai lopulta kysyttyä.
”T-tunnelissa”, Hinata piipitti. ”Siinä j-jossa on mennyt j-joko N-Neji-niisan tai Temari-s-san. Se I-ichimaiiwan tekemä t-tunneli, siis. S-sen seinät ovat h-hiekkakiveä.”
Gaara kohotti kulmaansa. ”Hiekkakiveä? Tämä tunneli siis kestää? Mikset kertonut tästä aiemmin?”
”S-se ei ollut s-suoraan edessämme, j-ja luulin, ettette piittaisi s-siitä, Gaara-san, kun kerran…”
”Olisin kyllä piitannut jos – Argh!” Gaaran päässä vihlaisi taas kunnolla, ja hänen oli pakko painaa päätään polviaan vasten.

Hinata piti huolestuneen tauon ennen kuin jatkoi: ”L-lisäksi u-uskoin alkuaan, ettei t-tunneli kestäisi, tä-tämä kun näytti haperalta. M-mutta ilmeisesti tämä kestää”, hän totesi viimeisimmän lauseensa vähän rohkaistuneemmalla äänellä. ”L-löin tu-tunnelin seinään aukon, kun m-me kerran olimme aivan sen v-vieressä, sijoitin chakraa käteen n-niin kuin Juukenissa. O-oli onni, että se t-toimi. Ja si-sitten kiskoin teidät tunneliin.”

Tällä välin jo muutenkin vaimea hiekan suhina lakkasi. Ilmeisesti Hinatan murtamasta kulkuaukosta ei tullut enää merkittävästi hiekkaa tunneliin.

Gaara pinnisteli kaikin voimin ajatuksensa eroon pääkivustaan ja kysyi: ”Mutta eivätkö tunnelit, joita pitkin Neji ja Temari kulkivat, olleet romahtaneita? Tai oliko niitä tunneleita ollenka – Gah! Au… kirottua…” Gaara kuitenkin muisteli, ettei hän ollut tuntenut mitään ilma-aukkoa tunnustellessaan aavikolla Temarin ja Nejin vetämää reittiä. Toisaalta, loppumatkasta Hinata oli hoitanut enemmän reitin tarkastamista.

”K-kauempana kyllä!” Hinata sanoi. ”Mutta ei t-täällä. Täällä j-ja t-tästä kilometri taaksepäin on s-selkeää tunnelia. O-oikeastaan, kunnon tunnelia ei edes ollut m-matkan alkupäässä, m-mutta loppua kohden n-nämä muotoutuivat oikeiksi t-tunneleiksi. Ihan k-kuin ne olisivat hajoavaa l-laatua. En tiedä, m-miksi. Ah-ahtaita nämä kyllä o-ovat.”

”Teeskentelen ymmärtäväni.”
”V-voin k-k-kyllä t-tarkentaa…!!”
”Anna olla, Hyuuga. Pääasia on, ettemme ole hautautuneet elävältä hiekkaan.”
”Ahm…”

Gaara oli aikeissa nousta taas ylös, mutta hän perui hammastaan purren aikeensa. Päähän koski yhä liikaa. Hinatakin taisi huomata sen, sillä hän sanoi varovaisesti: ”Paras kai p-pitää tauko e-ennen kuin jatkamme m-matkaa, Gaara-s-san.”

”…ehdotus hyväksytty.”

Jotain nukkakankaista istuutui Gaaran viereen. Punapään teki mieli kavahtaa kauemmas noin lähelle tuppautuneesta tytöstä, mutta kova pääkipu kirjaimellisesti lamautti hänet aloilleen eikä hän voinut toteuttaa ajatustaan. Nyt siis tuli kaksi kertaa aiempaa enemmän syitä purra hammasta: pääkipu ja läheisyyden inho.

Hinata oli aikansa vaiti, kunnes totesi: ”M-me voisimme s-seurata tätä tunnelia. J-jos kerran Neji-niisan t-tai Temari-san o-on mennyt tästä, p-päädymme tätä tunnelia pitkin m-menemälle sinne, m-mistä he ovat menneet. J-ja kenties myös sinne, missä h-he nyt ovat.”

”…hmph.”
Gaara ei jaksanut niin kipeällä päällä sanoa mitään muuta.


*****


Luvun loppukommentti: Arvatkaa vain, miten kovasti minun teki mieli laittaa cliffhanger tuohon romahduskohtaan? Totesin kuitenkin, että rakenne on parempi ja yhtenäisempi näin.

Seuraava osa