AN: Ensin siis: kuuntelin tätä laulua, ja myöhemmässä kohdassa olevat laulupätkät ovat siis tästä laulusta <3 Ihana laulu x3

Muttta mikä tässä onkaan vastakohtaa? Ajattelin sen näin (siis sitten, kun kirjoitin sen. Kirjoitin inspiraatiossani mitä sattuu ^^`)
Raapale = lyhyt. Lyhyen vastakohta on pitkä.
Suurimmassa osassa raapaleita oli kertoja kerrottu, joten vastakohta on eräänlainen anonyymi-kerronta, ja sinä-muoto, kun raapaleissa oli hän-muoto.
Suurimmassa osassa oli kerronta pääosassa, yritin saada tähän eräänlaista kauhua x3

Ja töiden yhdistys selviää lukemalla. Itse olen tyytyväinen (omituiseen) ratkaisuuni x3
Ja kaltevoinnin perustelen sillä, että innostuin uudesta koneesta/kirjoitusohjelmasta ^^`

****** tarkoittaa siirtymää.

--------------------------------------
Alkuperäiset raapaleet:

Tanssini pimeässä

Askel tuonne, askel tänne. Pieni ääni pimeässäni, jossa pyörähtelen. Silmäni eivät näe mitään, vaan olen täysin pimeässä. Kaikki värit ovat kadonneet.

Pyörähdän taas ympäri, kuulen taas äänen. Puristan miekkaa kädessäni, ja isken sen johonkin pehmeään. Punainen välähdys pimeydessä. Hymyilen, ja otan muutaman askeleen eteenpäin. Taas ääni, tällä kertaa isompi.

"Tämä on minun tanssini, älä keskeytä sitä..." Ajattelen, ja isken taas. Lisää punaista leviää näkööni, ja hymyilen. Suljen silmäni, ja aukaisen ne taas. Tällä kertaa näen, taas huonommin kuin ennen. Harmaat sävyt ympäröivät minut, ja tajuan menettäneeni viimeisetkin värit maailmastani.

Istahdan maahan, ja katson ympärilleni. Kuolleita ruumiita lojuu kaikkialla, ja huokaisen.


Vapauden värit...?

Päivän viimeiset lämmöt... Ne tanssivat naamallani, ja aukaisen silmäni. Katson auringonlaskua metsän puiden takaa. Hymyilen, ja tunnen olevani vähän aikaa vapaa.

"Kun seuraavan kerran olen vapaa, haluan nähdä tämän. Haluan muistaa sen pienen hetken, kun olin vapaa, ja näin värit, jotka muistuttavat minua vapaudesta." Loin väreihin viimeisen haikean katseen, ja katsoin olkani yli taaksepäin.

Katsoin punahiuksista miestä takanani. Värit tanssivat tämän tylsistyneellä naamalla, heijastuen takaisin kiiltävästä puusta. Tämän punaiset hiukset loistivat väreissä, ja hymyilin.

"Danna?" Kysyin hiljaa, ja hän liikautti  päätään. Punaruskeat silmät heijastivat värejä, joiden tiesin vielä loistavan vähän aikaa.
"Olemmeko me nyt vapaita?" Kysyin.
"Kukaan ei ole. Koskaan."


Kun hiljaisuus loistaa

Hän käveli rankassa kaatosateessa vaaleat hiukset heiluen ja siniset silmät loistaen. Hiljaisessa kaupungissa mielipuolisen hurjasti kaahaavat autot raastoivat muuten niin seesteistä iltaa.

Hyytävä tunne viekotteli hänen selkärankaansa aivan vastuttamattomasti. Se helli hänen aistejaan, turruttaen kaiken tajunnan.

Mustanpuhuvasta metsästä tuijottivat punaruskeina loistavat silmät. Valkoinen kiilto välähti terävistä hampaista pimeydestä, tarttuen kirkkaihin silmiin. Punaiset hiukset heiluivat tuulessa, kun yhtäkkiä askeleet kaikuivat pimeydessä kauemmas.

Taas valkoisena loistava virnistys, ja äärettömän hiljaiset askeleet halkoivat ilmaa täysikuun loisteessa.
"Et pääse pakoon kuitenkaan, mutta juokse vain niin paljon kuin haluat! Tuhlaat vain voimiasi!" Kylmä ääni kurkotti helposti toisen korviin, saaden tämän selkärangan värähtämään pelosta.


Kivun jumala ja paperienkeli

Silmät sulkeutuivat, sumentuen. Ainut, mitä ne näkivät, olivat kauniit,  täydelliset kasvot. Veripisaroiden tahrima, valkoinen iho, niin pehmeän näköiset huulet, siniset hiukset... Mutta kylmä ilme, melkein halveksuva, joka katsoi kuolevaa ihmistä yläpuolelta.

Pää kääntyi, katsoen sivulleen. Silmät laajenivat, kun ne havaitsivat sumeasta näkökentästään oranssihiuksisen miehen. Tämän leiskuvat hiukset korostivat ihon valkeutta ja silmien rinkuloita. Lävistysten peittämä iho... Ja tuota kutsuttiin jumalaksi, sitä kavahdettiin, sanottiin kivuksi.

Hymy karehti huulille, kun silmät sulkeutuivat. Verta valui leukaa pitkin, ja sen rautainen maku jäi - vielä karvaan kuoleman jälkeen.

Vaan kukaan ei nähnyt, kuinka kävi kivun, sen Jumalan, ja tämän sinihiuksisen enkelin, joka paperista koostui...


Soittamaton sävelmä

Hän hyräili sitä samaa musiikkia, joka aina kaikui hänen päässään. Koskaan se ei vaimennut, heittelehtien se vahvistui. Hän kohotti huulilleen huilunsa, joka hänellä oli mukanaan. Puhallellen yksinkertaista sävelmää, hän rentoutui.

Hän huojui pikkuisen sen tahdissa, punaiset hiukset heilahtaen liikkeen mukana. Kaikki äänet upposivat huilun rauhoittavaan ääneen, joka kimpoili seinistä. Joku tarkkaili huoneen keskellä huojuvaa hahmoa, joka istahti lattialle.

Huilun ääni syveni, ja sai uusia sävelmiä. Samalla kaiku palasi seinistä, lisäten oman jännittävyytensä rauhalliseen sointuun, joka kiersi huoneessa. Äkkiä nuotit alkoivat heittelehtien räsähdellä, kuin soittajan mieleen olisi tullut äkkiä repiä soitin kahtia ja soittaa kahta ristiriitaista laulua samaan aikaan.


Lätäkön juurella muistot yhtyvät

**Orohimaru kyykistyi lätäkön juurelle, katsoen omaa kuvaansa sen heijastuksesta. Hän ojentaa kätensä löysästi ja koskettaa tappajan käsin melkein hellästi sen tyyntä pintaa. Aaltoilu kiiri sen reunalle, pysähtyen ja kuollen lopullisesti.**

Orochimaru seisoi lätäkön vierellä, samassa paikassa. Viimeksi siitä oli ollut monta kymmentä vuotta, eikö vain... Viimeksi hän oli ollut lapsi, jota oltiin pelätty. Luonnonlahjakkuus, mutta oikeasti yksinäinen.

Lätäkön pinta oli peilityyni, kun se kuvasti hänen silmiään, joissa ei normaalisti ollut tunteiden häivääkään. Nyt ne näyttivät murheelliselta.
Siitä, että hän oli menettänyt kaiken mitä oli kerännyt ja halunnut vuosien varrella. Hän oli menettänyt kaiken sen, jonka oli ajatellut saavan hänet onnelliseksi...


Kokemuksen peili

Neji tuijotti itseään peilistä. Hän oli ottanut otsapantansa pois ja tuijotti merkkiä otsassaan. Painaen kätensä peilikuvansa käteen hän mietti Chuunin-kokeen kokemuksiaan.

"Peili... Heijastaa sitä, mitä näkee... Jos kokemuksilla olisi peili, mitä se heijastaa? Rakkaita muistoja... Vai pahimpia virheitäsi?" Hän tarkkaili peilikuvansa valkoisia silmiä, ja oli erottavinaan tuskan. Tuskan isän kuolemasta, tuskan vuosien turhasta vihasta.

"Mitä minä näkisin...?" Hän hipaisi pelikuvansa otsaa, melkein haikeasti.
"En halua kohdata virheitäni... Mutta niitä on niin paljon..." Samassa hän tiesi mitä hän tekisi. Hän muuttaisi kohtaloaan, hankkisi lisää rakkaita muistoja. Ja kun olisi aika katsoa Kokemuksen peiliin, hän kohtaisi sen tärkeiden ihmisten kanssa, eikä yksin.


Turha tuho

Gaara istui talon katolla täysikuun valaistessa Konohan kattoja. Kaikkialla oli täydellisen hiljaista, kun hento tuuli puhalsi Gaaran punaisten hiusten läpi heilutellen niitä hellästi. Kaikkialla oli täydellisen kaunista, kun Konoha kylpi valossa. Juuri sellainen näky, josta tehtiin tauluja.

"Täällä on kaunista... Ja me tulimme tänne pilaamaan sen... Tekemään turhaa tuhoa..." Gaara tarkkaili tähtien loisteessa unenomaista kaupunkia, sen hiljaista harmoniaa, joka erosi täysin Hiekan kylästä.

"Mikään tuho ei ole turhaa. Nautin suuresti, kun saan tuhota tämän ällöttävän maiseman." Gaara kuuli Shukakun verenhimoisen äänen kaikuvan selvästi päässään.
"Niin, Äiti..." Gaara mutisi pienen hiljaisuuden jälkeen.
"Hyvä poika." Shukaku myhäili saadessaan Gaaran taas alistettua valtaansa.


Omituinen puu

Hidan käveli Kakuzun perässä toista päivää putkeen. Kakuzun onneksi hän oli kerrankin hiljaa, ja tuijotti murhaavasti toisen selkää. Mielessään hän kirosi sitä, että joutui juuri tuollaisen myrtsin rahahullun pariksi.

Hidan käänsi katseensa Kakuzun selästä tien reunaan. Kuin ihmeen kautta hänen katseensa osui puuhun. Puulla oli vain kaksi oksaa, toisen koomisesti taipuneena ja toinen näytti osoittavan juuri vastakkaiseen suuntaan, jossa Kakuzu oli.

Hidan vilkaisi Kakuzua, joka käveli vieläkin eteenpäin, ja vilkaisi sitten taas puuta. Hän virnisti, ja lähti juoksemaan puun osoittamaan suuntaan. Kakuzu kuuli juoksuaskeleet ja kääntyi. Kunhan se idiootti tulisi takaisin - hän tulisi - voi, kuinka hän saisi turpaansa...

--------------------------------------


"Minä sanoin, en voi sille mitään! Ne kuvat syöksyvät päähäni, ja vaikka mitä teen ne eivät lähde...!" Kiljuit ja yritit saada hänet tajuamaan. Kuinkahan kauan siitä oli, kun vanhempasi olivat passittaneet sinut psykologin luokse? Hän kyseli vain, miksi jatkoit niiden ajattelemista, etkä sulkenut niitä ulkopuolelle.

Hän ei ymmärrä mitään, hän ei ole nähnyt niitä itse...! Ajatus lävisti pääsi, ja nousit ylös upottavasta tuolista, joka oli niin tuttu, aina yhtä ällöttävä... Katseesi ei enää huomannut pöydän takana istuvaa miestä, ei valkoista huonetta, jota peittivät omituiset taulut ja kaikki mahdollinen krääsä, jollaisella yritettiin vakuuttaa ihmiset, että tämä ihminen olisi ollut ammattilainen. Syöksyit ulos ovesta, etkä välittänyt hänen huudostaan.

Melkein juoksien ohitit useita ihmisiä, joiden kädessä olevat paperipinot yrittivät olla olevinaan jotakin. Oikeasti ne olivat tyhjiä, nämä ihmiset olivat turhantoimittajia. Heillä ei ollut täällä mitään tekemistä, he vaeltelivat ympäriinsä.

Tunsit muutaman ihmisen polttavat katseet selässäsi, ja mieleesi tuli ajatus tiuskaista heille jotain ilkeää. Nopeensit viimein juoksuksi, ja syoksyit rakennuksesta ulos. Ulkona tihkutti pikkuisen, ja mieleesi tuli uni, jonka näit vähän aikaa sitten. Ravistit päätäsi, se oli vain unta. Vaan tiesit, että se ei ollut.

Hiuksesi kastuivat parhaimmillaan, liimaantuen naamaasi pitkin ällöttäviksi suortuviksi. Pyyhkäisit ne taaksepäin, toivoen yökötyksen menevän ohi. Se, miten niin yksinkertaiset asiat, jotka muille olivat normaalia, saivat kylmät väreet selkärankaasi, oli edelleen mysteeri kaikille.

Suljit silmäsi, ja lähdit kävelemään kaikessa rauhassa. Olisi parempi valmistautua siihen, mikä oli edessä. Aukaisit silmäsi, ja katsoit mielipuolisia hurjastelijoita, jotka puristivat rattia molemmin käsin, rystyset selvän valkoisina. Päässäsi vilahti kuva...

Verta kaikkialla, kalpea käsi auton renkaan alta pilkistäen. Ihmiset ympärillä katsomassa, kuinka veri pakeni suonista, silmät painautuivat kiinni... Juuri ennen kuolemaa, siniset hiukset, täysin märkinä, lätsähtävät naamalle. Silmät laajenevat, katsovat kalpeaa, täydellistä ihoa... Jota koristavat omat veripis-

"Lopeta!" Kiljuit puristaen päätäsi. Lähellä olevat ihmiset tuijottivat sinua, kaikkien polttava katse poltti selkääsi reikää...

Pyrähdit taas juoksuun. Jätit taaksesi ihmiset, ja yritit päästä eroon kuvasta. Kuinkahan kauan olit kärsinytkään niistä? Montako vuotta olitkaan joutunut pelkäämään henkesi edestä aina, kun veitsi heilahti pöydällä... Suljit silmäsi, yrittäen hankkiutua eroon sen kasvoista-

"Kato etees, ääliö!" Tömähdit johonkin pehmeään, mutta työnnyit sen ohitse etkä katsonutkaan muukalaista, joka mulkaisi selkääsi. Aukaisit silmäsi, jotta et törmäisi ihmisiin enää.

Jouduit pysähtymään tiellä, jota ympäröi toiselta puolelta metsä, toiselta avoin niitty, jossa kaikki kasvit olivat kuolleet sateen alle. Sait taas kylmät väreet, ja pyyhkäisit hiuksesi taakse, varmistaen että ne olivat varmasti sinun.

Huohotit raskaasti, kun vilkuilit metsään. Tämä oli juuri unessasi, ja kohta metsästä välähtäisi jotain valkoista, ja jokin punainen liikahtaisi... Selkärankaa värisyttävä ääni, joka kertoo ettet pääse pakoon... Huohottava henkitys, sydämen hätääntynyt hakkaaminen rintaa vasten, jalkojen kopina kadulla...

Puraisit huultasi, ja yritit tasata henkeäsi. Niin ei tapahtuisi. Eikö? Yritit vakuuttaa itseäsi, ja lähdit kävelemään ripeästi, välttääksesi unen toteuttamista. Jos juokset, kuulet sen äänen, tiedät sen tulevan... Jos kävelet rauhallisesti, näet kimalluksen, ja-

Edessäsi oli lätäkkö. Katsoit lätäkköä, sen tyyntä pintaa, jota pisarat hajottivat... Se liikahti äsken, eikö vain? Tulit pikkuhiljaa lähemmäs, vaikka vaistosi käskivät juoksemaan (Se on ansa, SE odottaa siellä, juokse kun voit... Kierrä se...) muttet kuunnellut tykyttävää ajatusta takaraivossasi.

Kyykistyit lätäkön viereen, ja katsoit sen pinta-

Heijastus ei ollut omasi. Valkoihoinen mies, mustat hiukset, käärmemäiset silmät, niin keltaiset...

Käsi ojentui suuntaasi, kosketti lätäkön pintaa, saaden sen värähtelemään. Tunsit värähteleväsi, sinua revittiin eri suuntaan - SE repi sinua halki.
Kiljuit, mutte kuullut omaa ääntäsi. Kuulit vain hiljaisen naurun, ja näit jotain pu- ei, se oli oranssia... Silmäsi laajenivat, kun tunnistit SEN. Samalla hetkellä, kun hän ojentautui sinua kohti, repesit viimein palasiksi...

Tuijotit lätäkköä laajentunein silmin, tunsit hengityksesi kiristyneen... Kuin happea ei olisi jäljellä enää. Kompuroit pois lätäkön luota, kuin peläten, että käärmemies ja SE olisivat siellä. Huojuvin jaloin juoksit pois. Mitä nyt? Minne?

Jalkasi kopisivat asvalttia vasten, yrittäen paeta. Siitä ei ole hyötyä, ne ovat kaikkialla! Ajatus lävisti pääsi, ja yritit juosta lujempaa. Et menisi kotiin, olisit etuajassa ja saisit taas läksytyksen. Miksi? He ovat ne, jotka ovat väärässä. He eivät näe NIITÄ.

Jouduit viimein pysähtymään, sydämmesi hakkasi rintaasi enemmän kuin koskaan. Olisiko sittenkin pitänyt aloittaa juoksuharjoitukset kaverisi kanssa, kun hän ehdotti? Ei ole väliä, miten kovaa juokset, et pääse karkuun. Tajusit taas kuulevasi jotain, mitä et ajattele. Ravistelit päätäsi.

"Pääsen karkuun, varmasti pääsen... Kunhan vain löydän paikan..." Mutisit puoliääneen, yrittäen pitää pääsi tyhjänä.

Ilma muuttui painostavaksi, pikkuhiljaa, ja tunsit hien valuvan selkääsi pitkin. Paita liimautui ihoasi vasten, saaden sinut muistamaan märät hiukset naamallasi, sen naaman...

Kohotit katseesi, etsien merkkiä, missä olisit turvassa. Vasemmalla. Katsoessasi vasemmalle, huomasit omituisen puun. Kaksioksaisen puun toinen oksa oli toipuneena alas, ja toinen osoitti metsän läpi. Erotit sen, mitä se tuntui osottavan: Vanha rakennus metsän keskellä. Turvapaikka?

Juoksit kävelytieltä metsään, hypäten ojan läpi. Toinen jalkasi upposi ojaan, mutta jatkoit juoksemista sen enempää miettimistä. Kiitos.

Jalkasi läpsyivät märkää sammalta vasten. Sydän hakkasi rinnassa. Mahanpohjassa painoi jokin. Olisiko se viimein nälkä? Kauanko siiitä olikaan, kun sinulla oli viimeksi ollut nälkä? Viikko? Kaksi?

Oksat kirkuivat, kun syöksyit niiden läpi. Ne repivät naamaasi, hiuksiasi... Syöksyit niiden läpi, yrittäen olla välittämättä kirvelevistä haavoista, joista valui verta poskeasi pitkin.

Jalkasi tarttui johonkin, ja tunsit putoavasi. Maa aukesi altasi, ja tunsit putoavasi pimeyteen, josta ei ollut ulospääsyä. Käännyit selällesi, katsoit ainoan valopisteen katoamista nopeasti, liian nopeasti...

Kunnes tunsit jonkun kädet ympärilläsi. Toinen käsi oli selkäsi, toinen taas polviesi takana. Tajusit aukaista silmiäsi, mutta se ei helpottanut oloasi. Takaisin tuijottivat siniset silmät, kylmät ja jotenkin... Halveksuvat? Sait päähäsi ajatuksen, miten hän lentää. Huomasit siivet, paperiset enkelin siiv-

Veren rautainen, ällöttävä maku paukahti suuhusi, kun leukasi kumahti märkään sammaleen ja johonkin kovempaan, jota se peitti. Silmäsi sumenivat, ja kompuroit äkkiä istumaan, varmistaen ettei maa auennut. Huohotit silmät suurina, yrittäen saada happea. Katsoit jalkaasi, jossa oli iso naarmu. Katsoessasi taaksesi huomasit, mihin olit kaatunut - isoon kiveen.

Nousit ylös, ja kompuroit vähän aikaa kunnes sait selvitettyä pääsi kaatumisesta. Päästyäsi eteenpäin näit viimein rakennuksen paremmin. Se oli ränsistynyt, mutta sen tunnisti. Kirkko. Mutta mitä kirkko teki keskellä metsää? Katseesi kierteli kirkon seinillä. Huomasit jotain punaista seinällä, ja menit lähemmäs. Ympyrä, jossa kolmio seisoi kärjellään. Mikä kirkko tämä oli?

"Avant Hier, avons etre. Deja demain! (nous) sommes eclairee." Erotit laulun sanat jotenkuten kirkon paksujen seinien läpi. Before yesterday, we have to be already tomorrow. We are lightning! Time passes. Sanojen suomennos lävisti pääsi hetkessä.
"Meidän pitää olla jo huominen..." Mutisit, ja kuulit lisää laulua, tällä kertaa taas englanniksi.

"All glory, all honor, victory is upon us. Our savior, fight evil, send armies to defend us." Kuuntelit laulua sanattomana.

Huomasit oven, ja kurkkasit siitä sisälle. Ihmisiä istui harvassa penkeillä, mutta alttarilla, kirkon päädyssä seisoivat kaikkein vakuuttavimmat. Mustiin kaapuihin, joiden huppu peitti kasvot, sonnustautuneet ihmiset, joilla oli kädessään kynttilä, lauloivat laulua niin harmonisesti, että sitä oli vaikea uskoa.

Alttarilla oli myös kaksi muuta hahmoa. Valkohiuksinen mies, jonka silmät loistivat violettinä, seisoi kauempana kuorosta. Kaulassaan hänellä oli koru, jossa oli juuri samanlainen kolmio ja ympyrä. Tämän ja kuoron välissä oli vielä tyttö, jolla oli kädessään huilu.
Kun kuoro lopetti laulunsa, tyttö nosti huilunsa ja soitti muutaman sävelen. Se meni harmonisesti kuoron äskeisen laulun kanssa, ja sai lisäkaikua kiviseinistä. Tyttö alkoi huojua, ja lisäsi uusia ulottuvuuksia lauluun. Sen ääni alkoi rauhoittaa sinuakin, ja tunsit alkavasi nukahtaa...

Nuotit alkoivat räsähdellä. Silmäsi lensivät auki, ja huomasit tytölle kasvavat sarvet. Sarvet työntyivät hänen päästään, samalla kun hänen silmänsä valkoinen osa muuttui mustaksi, ja valui hänen poskiaan pitkin. Silmät rävähtivät keltaiseksi, ja iho alkoi muuttua hitaasti ruskeaksi.

Tuijotit järkyttyneenä tilannetta, ja katsoit miestä. Mies oli alkanut muuttua mustaksi, mutta hänen luunsa korostuivat valkoisina mustasta ihosta.

Samalla sininen välähdys iski silmääsi, ja sokaistuit vähäksi aikaa. Kun näit taas, huomasit kuoron olevan tulessa. Nuotit räsähtelivät vieläkin, kun kuoro kirkui ja kiljui tuskaansa.

Taas oranssihiuksinen mies käveli alttarin takaa, silmät kiinnittyneenä sinuun. Tuijotit häntä takaisin silmiin epäuskoisena. Hänen silmiäänsä koristivat omituiset rinkulat. Hän kosketti valkohiuksista miestä, jonka suuusta purskahti verta. Mies hymyili, ja alkoi nauraa -

"On taas aika, sisaret ja veljet, rakkaat jashinistit. Mahtava Jashin on osoittanut meille taas voimansa, ja kohta meidän tulee lähetettää hänelle uhrilahja. Se aika on lähellä!" Suljit oven hiljaa, samalla kun kuuntelit viimeiset sanat. Mikä tuo äskeinen oli? Se katsoi minua silmiin.

Kävelit poispäin kirkosta, ja huomasit sen ympärillä loistavat värit. Aurinko laski, värjäten pilvet keltaiseksi, oranssiksi ja punaiseksi. Loit niihin haikean katseen, ja ajattelit: "Jos joskus näkisin sen uudestaan... Sitten kun olen vapaa niistä..."

Katsoit ranteessasi olevaa kelloa. Kotiinmenoaika.

***********

Laskit kätesi kahvalle, ja vetäisit syvää henkeä. Painoit sen alaspäin, ja astuit sisään lämpimään, raskaaseen ilmaan.

"Missä sä oikein viivyit!?" Joku karjaisi olohuoneesta, ja huusit takaisin ottaessasi kenkäsi pois:

"Kävin kävelyllä samalla!" Isäsi katsoi epäuskoisena sinua, kun valuit vettä lattialle. Hän huokaisi ja jätti asian sikseen. Huokaisit mielessäsi, ja lähdit kävelemään huonettasi kohti.

Suljit huoneesi oven, ja laitoit oven kiinni. Katsoit turvallista huonettasi, sen huonekaluja, peiliä seinällä, vaatekaappi-

Olit näkevinäsi pelistä liikettä. Mikä se oli? Hiippailit pelin viereen, ja katsoit siihen.

Valkoiset silmät tuijottivat kovasti omiisi. Sen katse siirtyi otsaasi, ja oma katseesi repeytyi irti sen silmistä tuijottamaan sen otsassa olevaa merkkiä, vihreää rastia ja omituisia viivoja sen molemmilla puolilla. Yritit liikkua, mutta ruumiisi ei totellut sinua. Valkosilmäinen poika peilin toisella puolella kohotti kätensä ja oma kätesi kohosi sen mukana. Katseesi revittiin taas sen silmiin, joista olisit voinut vannoa näkeväsi tuskan.

Kätesi upposi peilin läpi. Tunsit kylmän lasin sijasta lämpimän, työstä karkean käden, mutta se tuntui samalla sileältä, kuin jokin olisi kuluttanut sitä... Ja oma kätesi sopi siihen täydellisesti.

Hengityksesi kiihtyi taas. Hahmo - poika - ei ollut sinun peilikuvasi, ilmeisesti sinusta oli tullut hänen peilikuvansa! Yritit vetää kätesi pois, mutta kätesi pysyi itsepintaisesti samassa paikassa.

Tuijotit pojan silmiin, ja olit erottavinasi jotain selkäsi takana niiden heijastuksesta. Selkääsi kutitti jokin, melkein kuin paperi...
Silloin poika lähti pois peilin äärestä. Hän käänsi sinulle selkänsä, käveli pois - jättäen sinut peiliin voimatta liikkua.

Tuijotit omaa kuvaasi peilistä. Silmäsi olivat laajentuneet, selvästi järkyttyneinä. Hengitit nopeasti, saamatta siltikään yhtään happea. Yritit repiä itsesi pois peilin äärestä, mutta se ei onnistunut. Lihaksesi tuntuivat vieläkin uskovan, että peilikuvana et voi liikkua.

Sait viimein liikuttua, mutta pääsi tuntui taas painavalta. Katsoit kelloa. Se oli melkein kymmenen. Sinulla ei olisi mitään huomenna, ja ajattelit jo nukkumaanmenoa, mutta jotenkin se ei huokuttanut. Unesi osasivat mennä omituisiksi, ja et olisi halunnut nähdä niitä - mutta mitä enemmän valvoit, sitä helpommin näit näkyjä. Nukkuminen olisi lopultakin parempi vaihtoehto.

Sinulla ei ollut taaskaan nälkä, joten menit suoraan pesemän hampaitasi. Vilkaisit taas nurkassa olevaa vaakaa, jolle olit alkanut osoittaa aina vain enemmän huomiota. Muutaman kilon menetys ei tekisi sinulle muutenkaan pahaa, mutta kun olit laihtunut jo monta kiloa muutamassa viikossa. Käännyit sylkemään altaaseen, ja varoit visusti katsomasta peiliin.

Vaihdettuasi päällesi yövaatteet, asetuit sängyllesi makoilemaan. Silmäsi alkoivat sumentua, kun luomesi putosivat pikkuhiljaa alas. Värit alkoivat taas sumentua, ja olit pimeydessä.

Silmäsi sumentuivat täysin, mutta jostakin syystä et pelännyt ollenkaan. Jalkasi olivat tukevasti maassa, ja olisit voinut vannoa olevasi kalliolla. Et nähnyt mitään, mutta se oli pieni seikka. Olit ollut täällä aikaisemminkin, tiesit mitä pitäisi odottaa.

Kävelit hitaasti eteenäin, varmoin askelein. Kohta potkaisitkin varpaasi tuttuun portaaseen. Kirosit mielessäsi, mutta olit jo tottunut tekemään sen joka kerta, jos vaikka joskus heräisit siihen.

Astuit muutaman portaan ylös, ja tulit tasanteelle. Astuit sokeasti muutaman askeleen eteenpäin, ja ojensit kätesi. Kätesi osui tietenkin sen terään. Tunsit veren valuvan sormenpäästäsi, kun haparoit miekan käteesi.

Olit tutkinut sitä muutaman kerran, ja tiesit miltä se näytti. Se oli pitkä, mutta kevyt. Melkein lehdenohut, mutta todella terävä. Tiesit sen, olithan käyttänyt sitä monta kertaa täällä... Vaan kuinka monta kertaa olitkaan hävinnyt? Kymmeniä? Satoja?

Kuulit niiden tulevan, taas samaan aikaan. Koskaan ne eivät olleet myöhässä, aina niitä oli sama määrä.

Kuulit niiden kävelevän portaita ylös, ja rentoutit kätesi. Kun kuulit ensimmäisen äänähdyksen, heilautit miekkaasi. Tunsit sen lävistävän jotakin, ja taas tuttu, punainen väläys kiiri silmääsi.

Olit tottunut tähän kuvioon. Se tapahtui aina samalla tavalla, aina samat liikkeet, kunnes teit virheen ja tanssi oli ohi. Sinulle ei oltu kerrottu koreografiaa, sinulle ei oltu merkitty mitään, vaan kantapään kautta olit joutunut nielemään sen. Jos astuit pikkuisen vinoon, putoaisit portaista alas, ja se oli ohi. Jos huitaisit sitä väärään paikkaan, se saisi sinut kiinni.

Punaista levisi taas näköösi, ja hymähdit. Ainoa väri oli punainen ja musta, jotka sotivat keskenään. Punainen levisi aina uudelleen, mutta musta pyyhkäisi sen pois -

Asuit vinoon. Tunsit, kuinka jonkun niistä miekka upposi rintaasi, olisit voinut vannoa että se oli tehty jäästä. Haukoit henkeäsi, kun kylmyys levisi haavasta. Mitä nyt? Miekka kiskaistiin pois, ja putosit polvillesi. Et siltikään nähnyt mitään, vaan pimeys oli ympäröinyt sinut. Äänet olivat lakanneet, sen tilalle tuli rasittava, itsepintainen tikitys...

Silmäsi rävähtivät auki. Haukoit henkeäsi, kun nousit istumaan sängylläsi. Olit yltäpäältä hiessä, ja vilkaisit tikittävää kelloa, joka oli herättänyt sinut. Vasta yksi.

Katsoit ikkunasta ulos samalla, kun laskauduit takaisin sänkyysi. Kuuntelit tykytystä päässäsi, samalla kun ajattelit kuviota, joka pyöri hengityksesi tahtiin, sisään ja ulos, sisään ja ulos...

Suljit silmäsi, ja asetit kätesi haavan kohdalle. Se tuntui kylmältä käteesi, joka oli ollut peiton alla. Mikset menisi ulos, siellä on mukavan vilpoisaa? Ajatus kuului päässäsi, ja nousit ylös hitaasti, vaivautumatta pukemaan päällesi.

Kävelit ikkunan luo aukaisten sen, ja katsoit siitä aukeavaa näkymää. Tikkaista pääset katolle, sieltä näet pitkälle. Käänsit päätäsi hitaasti, katsoen lopulta paloportaita. Vilkaisten ylös, huomasit niiden tosiaan johtavan katolle. Sait vasta nyt päähäsi ajatella, kuka sinulle antoi ohjeita. Sinun ei tarvitse ajatella sitä, eikö vain? Silmäsi sulkeutuivat puoliksi, ja tyydyit vastaukseen. Heilautit jalkasi ikkunalaudalle, ja tasapainottelit sillä vähän aikaa tarttuen sitten tikkaisiin. Kipusit niitä ylöspäin, saavuttaen pian katon.

Astuit katolle, ja tunsit sen narahtavan pikkuisen. Sinun olisi tehnyt mieli perääntyä, mutta...

Älä ole pelkuri! Kuulit taas äänen, ja astuit eteenäin varovasti. Kylmä pelti jalkojesi alla tuntui antavan periksi joka askeleella, ja-

Kattopellin narahdus, ja huuto, ja putosit alas. Sinulla ollut mahdollisuuksia hidastaa putoamistasi, kun putosit kerrosten -

Älä ajattele tuollaisia nyt. Silmäsi rävähtivät auki, ja sait juuri otettua kiinni pellistä ennenkuin olisit pudonnut alas. Hirveä rymähdys tosin varmasti herätti vanhempasi. Nousit huojuen ylös, ja toivoit että se ei toistuisi.

Saavutit katon toisen laidan, josta putoaminen olisi varma kuolema. Älä ole varma siitä, istu vain alas. Istahdit katon laidalle, ja katsoit kuuta. Vaikka oli syksy, oli aika valoisaa, mutta silti kuu näytti nyt häätävän kaiken pimeyden pois. Tuuli heilautti hiuksiasi, ja vilvoitti ihanasti. Tuijotit siinä kuuta heilutellen pikkuisen jalkojasi ilmassa viilentäen niitä...

...Kunnes aurinko nousi. Katsoit sen tuomia värejä, ihailit niitä ja tunsit olevasi vapaa. Jos olet vapaa, voit lentää, eikö vain?

Niin... Niinhän se oli. Linnut olivat vapaita, ja ne lensivät. Katsoit taivaalle ja toivoit voivasi lentää.

Sinähän voit lentää. Hyppää, ja jos se ei onnistu, otan sinut kiinni. Hymy levisi naamallesi, kun kuulit sanat. Jokin hipaisi selkääsi, mutta tuskin huomasit sitä. Katsoit alas, eihän tuo ole paha.

"Mitä helkkaria sinä siellä teet!? Heti alas!" Käänsit laiskasti päätäsi, katsoen isääsi, joka oli ilmeisesti lähdössä töihin.

Näytä hänelle, miten lennät! Heilutit hänelle hymyillen onnellisena, ja huusit perään:
"Katso isä, minä voin lentää!" Isäsi naama venähti vihaisesta pelokkaaksi, kun kumarruit ottamaan vauhtia. Levitit käsiäsi, ja hyppäsit.

Kaikki värit sekoittuivat silmissäsi, ja painovoima veti sinua alaspäin, jättäen ruokasi silti ylös. Siis jos olisit syönyt jotain viimeaikoina. Kyyneleet valuivat silmistäsi, ja tajusit viimein, mitä tapahtui.

Minä en osaa lentää! Mitä oikein...! Se oli viimeinen ajatuksesi, ennenkuin osuit maahan.

************

"Mikä hitto sille oikein tuli, hypätä nyt sillä tavalla!" Kuulit kaukaisuudessa jonkun huutavan. Silmäsi olivat valmiiksi auki, ja olit näkevinäsi taas NE.

Sinihiuksinen nainen ojensi kättään sinulle, ja oranssihiuksinen mies seisoi kauempana. Käänsit katsettasi heidän välillään.

Tule mukaamme, voit viimein lentää. Tajusit naisen - paperisen enkelin - puhuvan. Hän oli kannustanut sinua... Ajatuksesi sumentui matkalla, ja nousit ylös hitaasti. Kokeilit päätäsi, mutta kätesi meni suoraan sen ohi. Katsoit itseäsi, ja tajusit olevasi kummitus, henki, mikä lie...

Kuulit nyt itkua, ja käänsit päätäsi katsomaan sen lähdettä. Isäsi yritti saada sinua hereille, kyyneleet valuen tämän poskille. Katsoit suu auki näkymä, ja sitten enkeliä. Tämä puisteli päätään. Et pääse enää takaisin.

Kosketit isäsi poskea, yrittäen pyyhkiä hänen kyyneleensä.

"Olen minäkin lapsi, koskaan en nähnyt mitään muuta kuin oman näkökenttäni..." Mutisit, ja toivoit että isäsi kuulisi sen.

Anteeksi.