Liihottelijoita


Aluksi se oli huvittavaa, mutta kun ajatteli, että sama juttu toistui jokainen kevät, se alkoi rasittaa. Eivätkö naiset tulleet ajatelleiksi, kuinka vähä-älyisen kuvan he itsestään antoivat kirmatessaan perässämme ja roikkuessaan kaulassamme?  

Kaikki tuntemani älykkäät naiset menettivät roppakaupalla aivosolujaan joka ikinen kevät ensimmäisten lämpimien tuulahdusten ravistellessa kaupunkiamme hereille. Joten voin täysin valtuuksin väittää meidän miesten olevan älyllisempiä olentoja kuin naiset, me emme suistu heidän laillaan raiteiltamme tuosta noin vain sormia napsauttamalla.

Kävelin parhaillaan ystäväni Uchiha Fugakun kanssa ristiin rastiin teitä pitkin ilman mitään sen kummoisempaa päämäärää, kuin päästä eroon meitä jahtaavista tyttöparvista. Uchiha oli totta kai suosittu ollessaan kuuluisasta ja kyvykkäästä suvusta, mutta miksi naisten piti iskeä kyntensä minuunkin? Normaali lähestyminen ei haittaisi, mutta tuollainen päälle rynniminen ja liiallinen yrittäminen jokseenkin kehnoilla iskurepliikeillä oli kerrassaan kammottavaa.

Mikä minussa, tavallisessa blondissa miekkosessa vetosi naisiin? Okei, myönnetään, olen hyvännäköinen, mutta silti. Olen liian normi Uchihaan verrattuna.

Kävellessämme ohi läheisen tyttöparven, en voinut olla kuulematta dramaattisia voihkaisuja ja sitä hirveää, kaikkea pahaa enteilevää kikatusta. Se, joka tämän maailman on rakentanut, on tehnyt pahimmanlaatuisen virheen naisia luodessaan: opettanut näille hermoja riipivän ja selkärankaa värisyttävän kikattamisen.

“Taas ne tekee tuota, tämä on niin naurettavaa”, marisin toverilleni väistäessäni samalla erään bruneten kahmaisuyritystä.

“Niin… tuo käytös on täysin epäsovinnaista ja huonokäytöksistä”, tummahko mies vastasi viileään sävyyn ilmeenkään värähtämättä kasvoillaan.

Uchihalta en olisi voinutkaan odottaa muunlaista kommenttia.

Sama minne katseeni käänsin, väenpaljoudesta ponnahti esille naisia. Vai oliko heitä  liikkeellä enemmän kuin miehiä tällä kadulla? Naiset olivat keväisin aina siellä, missä heidän ei pitäisi olla, minun tielläni, joko edessäni tai takanani vaanimassa. Hemmetin liihottelijat, aivan kuin olisi kymmenkunta lakeijaa alati mukana.

“Kuule, minä taidan mennä kotiin, joten yritä olla jäämättä naisten jalkoihin”, Fugaku huomautti yhtäkkiä tullessamme tienristeykseen.

“Selvä, onnea myös sinun taipaleellesi. Nähellään!”

“Nähdään.”

Sen kummempia hyvästejä jättämättä Uchiha katosi näköpiiristäni yhdessä hujauksessa ja minä olin yksin. Kaikkien niiden kammottavien, ahneiden silmäparien katseiden alla. Olin suoranaisesti tulilinjalla.

Vaihdoin kävelyn juoksuun ja kevensin hölkkään vasta monen korttelin päässä. Tehtyäni nopean tilannearvioinnin, tulin siihen tulokseen ettei yhtään nuorehkoa neitosta näkynyt, joten saatoin pysähtyä vetämään henkeä.

Oli suorastaan naurettavaa, että minä todella juoksin tyttöjä pakoon, mutta pelkäsin liikaa sitä, mitä tapahtuisi jos jäisin kiinni heidän kohtalokkaaseen syleilyynsä.

Tuskin ehdin henkäistä huojennuksesta jonkin iskeytyessä kasvoilleni. Sävähdin säikähdyksestä ja älähtäen tartuin johonkin karheaan. Vetäistessäni tunkeilijan kasvoiltani, tajusin sen olevan olkihattu. En ehtinyt saada pohdintaani -vaikka minun kyllä olisi pitänyt, ja se olisi ollut erittäin kannattavaa- saatettua loppuun saakka kuullessani lähestyviä askeleita. Hattua käsissäni pyöritellen kohotin katseeni ja kangistuin aloilleni.

Tyttö.

Punahiuksinen tyttö käveli minua kohti ja minun todella teki mieli ottaa hatkat, mutta en voinut tehdä sitä, sillä arvelin hatun ehkä kuuluvan hänelle.

“Anteeksi, satuitko juuri löytämään tuon hatun?”

Pahin pelkoni kävi toteen, minä todella pitelin jotain tuolle tytölle kuuluvaa käsissäni. Tyttö oli ihan kaunis, olin varmaankin nähnyt tämän ohimennen muutamaan kertaan. En silti halunnut juuri nyt heittäytyä juttusille hänen kanssaan.

Paniikki sisälläni yltyi entisestään kuullessani naisen huulilta karkaavan terävän henkäisyn. Kääntäessäni katseeni hänen silmiinsä, tiesin mitä minun olisi pian tehtävä. Naisen silmiin oli syttynyt se sama piinaavan polttava tuli, joka yritti tavoitella minua, houkutella kuolettaviin loukkoihinsa.

Minä en antautuisi.

“Satuinpa hyvinkin, onko tämä sinun?” Kysyin tavoitellen pirteää ääntä.

“On se, kiitos.”

Minulla oli kiire päästä pois tytön luota, joten tulin ojentaneeksi hatun sohaisten tytölle. Ikävä kyllä käteni hipaisi naisen pehmeää ihoa. Vikkelästi vedin käteni takaisin, mutta nyt oli liian myöhäistä, nainen oli langennut minuun, näin sen tämän silmistä.

“Kuule, mennään kahville, jotta voin kiittää sinua hattuni sieppaamisesta. Ilman sinua olisin voinut joutua jahtaamaan sitä pidempäänkin”, tyttö ehdotti lirkuttaen.

“Kiitos ei, minulla on kiire ja-”

“Mikä sinun nimesi on?”

“Minato.”

Pahus. Olin vastannut automaattisesti, vaikka olin aikonut pitää suuni visusti kiinni.

“Minä olen Kushina”, punahiuksinen vastasi tarttuen käteeni se samainen hullaantunut katse silmissään, jonka olin liian moneen otteeseen nähnyt. “Mennään jo!”

Inhosin tapaa, jolla Kushina puhui minulle. Kimakka lirkutteleva äänensävy oli myrkkyä korvilleni. Kushinan tarttuessa minuun ja yrittäessä vetää minut lähemmäs kahvilaa- tai kenties yrittäen suudelmaa - tempaisin käteni irti ja pinkaisin juoksuun.

“Hei! Odota, älä mene! Odota nyt söpöläinen!”

Kuulin Kushinan korvia vihlovat huudot, mutta minulla ei ollut aikomustakaan jäädä odottamaan. Tämä nainen ei ollut poikkeus, yhtä hullu kuin muutkin. Kiristin vain tahtiani neitokaisen juostessa kintereilläni.

Minä niin vihaan kevättä.

----------------