Tunnelmamusiikkia: Final Fantasy X Soundtrack – Run!!

*****

Luku kuusitoista
Vastaantulijoita



Tuftuftuftuftuftuf…!

Reilu tusina jalkaparia pölläytti hiekkaa ja jätti taakseen korkean hiekkapölypilven. Tämä joukkio piti tärkeämpänä vauhdin pitämistä kuin näkyvyyden suojaamista. Neljä toveria oli jo menetetty, eikä enempää aiottu hukata. Sen sijaan nämä menetetyt neljä aiottaisiin hakea takaisin. Sen kärjessä kiitävä Shikamaru oli lujasti päättänyt.

Kiba ja Akamaru kiisivät etunenässä. Heidän nenänsä oli niin hyviä, ettei pojan tai koiran tarvinnut kuin vain toisinaan pysähdellä hajujäljen perässä pysyäkseen, vaikka tuuli ja kaikki mahdollinen yritti häiritä menoa. Hiekkakyläläiset, heidän joukossaan Baki ja Kankurou, olivat suorastaan ällistyneitä parivaljakon terävistä aisteista. Heillä päin paras aavikkojäljittäjä oli ollut Gaara, joka nyt oli autuaasti tiessään. Tosin työtä helpotti se, että Gaara oli oksentanut muutaman kerran matkan aikana, ja Kiban mukaan mahahappo haisi tyrmäävän kauas.

Hinata ja Gaara olivat kulkeneet yllättävän nopeasti: takaa-ajoryhmä oli lähtenyt heti aamusta liikkeelle, eivätkä he olleet vieläkään tavoittaneet karkurikaksikkoa. Kiba tosin yritti vakuuttaa, että hajujäljet vahvistuivat koko ajan, mutta Shikamaru ei ollut varma, olivatko ne puheet vain yritys rohkaista muuta ryhmää. Ja kulmat kurtussa hän mietti, miten kaukana karkurit oikein olivat…

”Hoi!”

Se ei ollut tällä kertaa Kiba. Se oli joku Hiekkakylän shinobeista, jonka nimeä Shikamaru ei muistanut kuulleensa missään vaiheessa. Tämä shinobi kuitenkin joka tapauksessa viittoi kiivaasti eteenpäin.

”Tuolla!” tuo nimetön shinobi huudahti. ”Edessä!”
”Mitä?” puuttui puheeseen Baki. ”Mitä siellä on? Gaara ja Hyuuga-san?”
”En näe tältä etäisyydeltä, mutta vannon näkeväni kaksi ihmishahmoa tuolla!”

Ksaaash! Shikamaru jarrutti hiekkaan, ja saman tekivät muutkin jahtijoukosta. Nimetön hiekkashinobi osoitti eteenpäin, ja kaikki kääntyivät katsomaan sinne päin.

Jossain kaukaisuudessa, horisontissa, näkyi todellakin kaksi hahmoa. Shikamaru sai kuitenkin heti alkuunsa hylätä toivon siitä, että kyseessä olisivat olleet Gaara ja Hinata: taivaanrannassa kulkevat hahmot olivat pitkänpuoleisia ja hartevahkoja, aivan erimuotoisia kuin ne kaksi karkuria. Näytti siltä, että nuo kaksi hahmoa kantoivat jotain…

”Eivät nuo näytä Gaara-kunilta tai Hinata-chanilta”, vahvisti Inokin. ”Ennemminkin aikuisilta miehiltä.”
”Olisivatko nuo teidän ninjojanne?” Naruto tiedusteli Bakilta.
Hiekkasisarusten opettaja kuitenkin puisti päätään. ”En usko”, hän vastasi. ”En muista, että ketään meidän kylästämme olisi lähetetty näille seuduille.”
”Keitä nuo sitten ovat?”
”Veikkaisin siviilejä, ryöväreitä tai maanmatkaajia”, arveli joku toinen nimetön hiekkaninja. ”Sellaisia kulkee aavikoilla silloin tällöin…”
”Tässä kolkassa aavikkoa?” Baki huomautti äkisti. ”Täällä ei ole lähelläkään mitään kaupunkia tai kauppareittiä.”

Kaikki hiekkaninjat hätkähtivät tajutessaan Bakin huomautuksen osuvuuden.

”Ehdottaisin”, Shikamaru puolestaan lausui, ”että ottaisimme varmuuden vuoksi noista miehistä selvän. He ovat ehkä nähneet Hinatan ja Gaaran, ja voimme siis saada selville, miten kaukana he ovat. Sitä paitsi he ovat muutenkin siinä suunnassa, jonne mekin olemme menossa. Ajatusta?”

”Itse asiassa kyllä”, Baki totesi. ”Emme ainakaan menetä mitään.”

Shikamaru käänsi katseensa konohalaisten suuntaan ja sai nyökkäykset tovereiltaan. Kun erimielisyyksiä ei tullut, koko joukkio lähti juoksemaan kohti muukalaiskaksikkoa, jotka kantoivat mukanaan jotain suurta. Jahtijoukko ei kuitenkaan ehtinyt juosta kauas, kun Akamaru jarrutti äkisti ja alkoi uikuttaa. Kiba kiiruhti koiransa luokse, ja vastaukseksi koira haukahti jotain. Inuzuka kohotti päänsä ja nuuhkaisi ilmaa pari kertaa kulmat kurtussa.

”Mitä nyt?” Shikamaru kysyi käännettyään katseensa Inuzukaan.
Kiba irvisti. ”Nuo tyypit lemuavat tänne asti Ichimaiiwan chakralta. Minäkin haistan sen.”
”Mitä?” Lee ällistyi. ”En ole koskaan tiennyt sinun ja Akamarun voivan haistaa chakraa tältä etäisyydeltä, Kiba-kun!”
”No ei me yleensä haistetakaan!” Kiba huudahti. ”Noilla tyypeillä on todella, todella paljon sitä ihmeen kivichakraa! En tiedä, mistä on – ”
”Hei!” huudahti äkkiä Kankurou. ”Nuo tyypit näkivät meidät ja aikovat nyt livistää, jaan!”

Shikamaru sinkaisi katseensa takaisin taivaanrantaan ja vahvisti Kankuroun havainnon. Suurta taakkaa kantaneet miekkoset todella näyttivät kiiruhtavan kävelyvauhdista ilmiselvään juoksuun. Syyn oli pakko olla jahtijoukon havaitseminen!

”Noilla tyypeillä ei ole puhtaita jauhoja pussissaan!” Naruto huudahti.
”Perään!” Baki komensi toisia hiekkaninjoja, ja käskyä toteltiin välittömästi. Myös konohalaisninjat kiiruhtivat nopeampaan juoksuun…

”Akamaru, tänne! … Juujin Bunshin!”

Ploff! Jossain Shikamarun takasektorissa kävi pöllähdys. Tsth! Jokin singahti nopeasti Shikamarusta ohi. Tsth! Ja heti perään jokin toinen. Nara näki vilaukselta kahdet harmaat tummalla turkiksella reunustetut takit ja kahdet punaiset poskikuvioparit…

”Akamaru! Valmiina Gatsuugaan!”
”Selvä, isäntä!”
Kaksi täsmälleen samalla äänellä puhuvaa olentoa…

”Gatsuuga!”
Sssrrhk!
Kaksiääninen huudahdus ja tuttu, poraa muistuttava ääni…

”Iiiiagh!”
”Pakoon!”

Kaksi kauhistunutta, keskenään erilaista huutoa… Tuf! Muukalaisten mukanaan kuljettama kantamus romahti maahan, kun miekkoset irrottivat otteensa siitä lähteäkseen kumpikin pakenemaan omaan suuntaansa. Kun muu joukko pääsi lähemmäs, kantamus osoittautui joksikin, joka näytti kantokahvoilla varustetulta isolta laatikolta. Laatikko upposi syvälle hiekkaan, joten sen oli pakko olla hyvin painava…

SSHHHH!! Kovaäänistä hiekan suhinaa Gatsuugan myötä… ja – KRUNTS! – rusahdus, kun Kiban ja ihmismuotoisen Akamarun Gatsuuga iskeytyi laatikkoon ja hajoitti sen. Tällä välin laatikon kantajat olivat vilistäneet hyvän matkan päähän, kun –

Sht! Sht! Sht! Sht! Neljä hahmoa vilahti kantajien edelle ja väläytti kunainsa esille. ”Ei enää askeltakaan.”

Kumpikin kantaja oli saanut seuralaisikseen kaksi hiekkaninjaa, joista yksi oli tuiman näköinen Baki. Muukalaisten karkumatka päättyi siihen pisteeseen, ja hiekkaninjat saivat osakseen kaksi kauhistunutta silmäparia.

”Nostakaa kätenne ylös”, Baki komensi. ”Nyt, viipyilemättä.”

Tutisten kantajat nostivat kätensä kohti taivaita. He molemmat olivat hyvin arkisen näköisiä, laihanpuoleisia miehiä, ja heillä molemmilla oli tuulimaalaisille ominaiset tummanruskeat, lyhyet hiukset ja tummat silmät. Heillä oli hyvin arkiset tavallisesta paidasta ja housuista koostuvat hiekanruskeat vaatteet ja arka olemus. He näyttivät lähinnä mukaan revityiltä siviileiltä eikä suinkaan vaarallisilta ninjavastustajilta.

Naruton kasvoilla oli nähtävissä kettumainen virne. ”No hepäs olivat simppeleitä tapauksia.”
”Älä vielä sano, Naruto”, Shikamaru varoitti. ”Mihin meitä ninjoja koulutettiin?”
Naruto puraisi kuin pettyneenä huultaan. ”…soluttautumiseen…”
”Nimenomaan. He voivat olla valeasuisia – ”
”Lopettakaa!” toinen laatikkoa kantaneista parahti. ”Emme me ole ninjoja! Päästäkää meidät menemään! Me emme – ”

Kiba ja nyt koirahahmoinen Akamaru ilmestyivät laatikon jäänteiden keskeltä. ”Älkää selittäkö!” Inuzuka huudahti. ”Tämä teidän laatikkonne lemuaa pahan kerran Ichimaiiwalta! Ja etenkin” – Kiba nappasi käsiinsä jotain – ”tämä haiskahtaa tooooodella pahasti.”

Se jotain, mitä Kiba oli napannut, osoittautui noin pään kokoiseksi harmaaksi kivenmurikaksi. Tai pikemminkin se oli kivikuula: se oli täysin pyöreä ja kiillotettu. Ja siitä uhkui kipristelevää, rätisevää voimaa, joka sai itse kunkin lihakset värisemään jo usean metrin päässä…

”Ai…! Ou, ou, ou, auts, outs!”

Äkkiä Kiba alkoi hypytellä kiveä kädeltään toiselle ennen kuin tajusi irrottaa otteensa siitä ja pudottaa sen hiekalle. Hän puhalteli sormiaan, aivan kuin kivi olisi polttanut niitä. Toinen kiveä kantaneista muukalaisista sävähti äkkiä kohti kiveä ja sen hajonnutta laatikkoa, mutta hänen aikeensa peruuntui, kun eräs hiekkaninjoista astui kunai tanassa hänen tielleen.

”Hittolainen…” Kiba tokaisi ravistaessaan kättään. ”Ihan kuin tuossa kivessä olisi ollut tukuittain neuloja!”

Baki puolestaan käänsi katseensa toiseen kiveä kantaneista miehistä ja asteli kunai kädessään tämän vierelle. ”Antakaa kuulua. Mikä tuo kivi on, ja minne se on matkalla? Vastaa välittömästi tai en vastaa seurauksista.”

Bakin uhkailema mies nielaisi. ”E-en tiedä…”
Kunai työntyi lähemmäs miehen kasvoja, ja mies säpsähti taaksepäin niin reilusti että kaatui takamukselleen.

”Toistan”, Baki sanoi uhkaavalla äänellä, ”mikä tuo kivi on, ja mihin te kaksi olette kuljettamassa sitä? Olemme Hiekkakylän ja Konohan ninjoja, ja teillä on lain mukaan velvollisuus vastata meille. Nyt heti.”

Miehen alahuuli vapisi. ”Minä en oikeasti tiedä!” hän lopulta parahti ja vaikutti olevan oikeasti hädissään. ”Tiedämme vain, että meidän piti kuljettaa turvallisesti tuo chakralta pistelevä laatikko tänne luoteeseen! Muuten ne miehet tappavat meidän perheemme!”

Bakin kulmakarva kurtistui. ”Ja miten voimme uskoa, että selityksesi…”
”Baki-san, anna olla”, Ino sanoi väliin. ”Ei tuolla tavalla tutisevat isot miehet voi olla mitään vihollisninjoja.”
”Totta”, Kankurou kommentoi. ”Tuokin tyyppi näyttää siltä kuin laskisi kohta alleen, jaan.”

Baki mulkoili aikansa edessään tutisevaa miestä, minkä jälkeen hän vei kunainsa takaisin koteloonsa ja viittasi kyläläisiään tekemään samoin. Vieras mies ja hänen toverinsa näyttivät suorastaan lysähtävän kasaan silkasta helpotuksesta.

”Antakaa kuulua”, Hiekkasisarusten opettaja jatkoi ilman kunain heristämistä. ”Keitä olette, mitä tiedätte tästä kaikesta? Tietonne ovat meille erittäin tärkeitä, joten vastatkaa.”
Bakin uhkaileman miehen toveri ryömi lähemmäs, ja molemmat kohottautuivat hiekanjyvätasolta polvilleen.
”Olen Chiri.”
”Minä olen Hokori.”
Lee vilkaisi kummastuneena Kankuroun. ”Eikö tässä tilanteessa olisi kohteliasta esittää koko nimi, tarkoitan siis sekä etunimi että sukunimi?”
”Sori, sukunimet eivät ole muotia Tuulimaassa, jaan”, Kankurou huomautti.
”Ahaa…”

”Mitä te tiedätte tästä kaikesta?” eräs hiekkaninjoista tiedusteli.
”Emme juurikaan mitään”, Hokoriksi kutsuttu mies sanoi. ”Muuta kuin sen, että jollemme tottele sitä miestä, perheemme murhataan.”
”Tuollainenhan on julmaa kiristystä!” Lee huudahti. ”Mitä tiedätte siitä miehestä? Tai niistä miehistä, kuten aiemmin asian ilmaisitte?”
”Vain ulkomuodot…”
”Ulkomuodoista ei lie meille nyt apua”, Ino totesi. ”Siirrytään toiseen asiaan. Oletteko te kaksi nähneet kahta kulkijaa tässä kolkassa aavikkoa?”

Muukalaiset katsoivat toisiinsa. Shikamaru huomasi heidän ilmeissään jotain outoa. Ihan kuin he olisivat odottaneet tuota kysymystä.
”Kahta kulkijaa…” Chiri lausui.
”Millaisia?” kysyi Hokori.

”Suunnilleen meidän ikäisiä”, Ino selitti. ”Tyttö ja poika. Pieniä, hinteliä, molemmat hieman pidempiä kuin tuo pätkä tuossa.” Tässä kohtaa tyttö osoitti kohti Narutoa, joka ei tietenkään ollut imarreltu vähäisen pituutensa korostamisesta.

”Muistaakseni näimme jotain matkamme aikana”, Chiri sanoi empien. ”Mutta puhummeko samoista henkilöistä?”

Lee puuttui puheeseen: ”Poika on punapää ja tummanruskeat haalarit, tytöllä on musta polkkatukka ja hiekanruskea takki. Heidät kyllä tunnistaisi jos näkisi läheltä, sillä pojalla on tummat renkaat silmien ympärillä ja tytöllä on valkoiset sil– ”

Whump! Kankurou oli äkkiä sinkaissut Leen luokse ja tukkinut kädellään tämän suun. Lee näytti hyvän tovin hämmentyneeltä, mutta se ei ollut seikka, johon useimmat jahtijoukosta sillä hetkellä kiinnittivät huomiota. Ei. Nyt huomio oli muukalaisissa ja heidän ilmeissään. Arka olemus oli poissa. Vapisevan alahuulen tilalle oli tullut julma ja itsetietoinen virne, ja silmien pelonhäiveen paikalla oli ahne välähdys.

”Valkosilmäinen tyttö?” lausui Hokori. ”Suurkiitos tiedosta, idiootit!”

Plouff! Äkkiä ilma täyttyi äkisti laukaistun savupommin loihtimasta savusta ja hiekkapölystä. Shikamaru hypähti äkkiä taaksepäin, selkeämpään tilaan, ja vei kätensä suunsa eteen estyäkseen tukehtumasta. Hänen silmänsä risteilivät ympäriinsä, kun hän yritti selvittää, missä mentiin…

Khunk!
”Giaah!”
”Kiba-kun!”

Savun hieman hälvennyttyä Shikamaru näki Kiban hahmon romahtavan kasvoilleen hiekkaan, ja sen perässä seurasi Akamarun terävä ja lyhyt vinkaisu. Hän näki myös Leen sinkaisevan Inuzukan avuksi, mutta peliin puuttui Chiri, jonka onnistui potkaista Leetä vatsaan ja lennättää tämä kauas. Tällä välin Hokori sinkaisi käsisinettejä tehden laatikon luokse ja astui jalallaan Ichimaiiwan chakraa huokuneen kivikuulan päälle…

Prrrtzzz!
Hiekka pöllähti reippaasti Hokorin vierellä.
”Alkakaa miettiä viimeisiä sanojanne, Hiekan ja Konohan ninjat!” Hokori huusi. ”Niille tulee pian hoppu! Chiri!”
”Täällä!”
Chiri kiiruhti Hokorin luokse, ja Hokori puolestaan iski kädellään hiekkaista maaperää.
”Yaaah!”

Ry-tym!

Shikamarun aivot olivat jo valmistautuneet tähän: hän näki, että kohdassa, johon Chiri oli iskenyt avokämmenensä, muotoutui kivenkova laikku, joka kasvoi huimaa tahtia ympäriinsä.
”Taaksepäin!” Nara huudahti, ja muut ymmärsivät totella hänen komentoaan. Jalat sinkaisivat pois leviävän kivilaikun päältä…
…mutta tietyt kolme jalkaparia eivät ehtineet karata.
Shikamaru silmäisi taakseen, ja hänen sydämensä jätti lyönnin väliin.
’Kiba ja Akamaru! He eivät ehtineet tällien aiheuttamilta kivuiltaan kaikkoamaan kivimassan luota!’

Shikamarun havainto oli hirvittävän totta. Kiba ja Akamaru olivat jääneet keskelle kivimassaa, ja nyt he vajosivat siihen kuin lentohiekkaan aina kaulansa asti. Kiba tuijotti lasittuneella katseella eteensä, ja Akamaru puolestaan vinkui ja uikutti minkä ehti. Chiri sen sijaan ulvoi naurusta, kun taas Hokori pakotti tulevan naurukohtauksensa silkaksi sadistiseksi virneeksi.

”Poika ja koira ovat meidän hallussamme!” Hokori ilmoitti kuuluvalla äänellä. ”Voimme murskata heidän kiven sisään milloin tahdomme! Teidän on siis alistuttava ehtoihimme!”

Henkäysten sarjan tuoma kohahdus kävi hiekka- ja konohalaisninjojen suunnilla, eikä se suinkaan johtunut Hokorin huudahduksen riimillisyydestä.

”Kertokaapa lisää tästä valkosilmäisestä tytöstä”, Chiri lausui venyttelevällä äänellä. ”Että hän on erossa teistä? Teidän ikäisenne pojan kanssa? Voi sentään miten herttaiset pikku treffit. Mutta! Tyttö on siis aavikolla vailla suojaa? Kertokaapa, onko se totta. Entä mistä olette menossa etsimään häntä – heitä?”

Shikamaru näki, että jok’ikinen hiekkaninja aina Bakista Kankurouhon irvisti tuimasti.
”Eikö sanainen arkku aukea?” itsensä rauhalliseksi saanut Chiri tiedusteli. ”Josko rutistaisin pojusta ja hauvasta hieman sisuskaluja uuteen uskoon? Saisiko se teidän suitanne pikkiriikkisen auki?”
”Lopettakaa!” Lee parahti. ”Teillä ei ole oikeutta tehdä tuota!”
”On toki”, Hokori lausui, ”jos emme saa haluamiamme tietoja. No, miten on…?”

Parin sekunnin tauon jälkeen Hokori kohotti uhkaavasti kätensä kohti Kibaa…
Swiuh!

Samassa ilman halki kiisi kunain terä maalinaan Hokorin ohimo. Posti ei kuitenkaan mennyt perille asti, sillä Chiri singahti kunain tielle ja löi sen sivuun omalla kunaillaan. Kling! Tsing! Kilikilikili… Kunai lensi kiviaukealle, ja metalli soi vasten mineraaleja.

Kivialueen reunamilla seisoskelevat hiekkakyläläis- ja konohalaisninjat silmäilivät hetken ympärilleen yrittäessään selvittää, kuka heitti kunain, eikä syyllistä tarvinnut kauaa hakea. Heittäjä oli ollut Naruto, joka tuijotti siniset silmät raivosta kiiluen ja nyrkit vavisten kohti Hokoria ja Chiriä.

”Kehtaattekin kiristää meitä kaverillamme!” vaalea poika kivahti. ”Eikö teillä ole mitään kunniankäsitystä! Päästäkää Kiba ja Akamaru heti irti!”
”No eikä päästetä!” Chiri kimitti takaisin erityisen korkealla ja teennäisellä äänellä.
”Ja eikö itselläsi ole mitään turvallisuuskäsitystä, natiainen?” kysyi puolestaan Hokori. ”Älä heittele toisia kunailla. Voi vaikka sattua.”

Tshin…
Shikamarun kulmakarvat hypähtivät. Tapahtui jotain, mikä sekoitti hänen intuitionsa täydellisesti.
Naruton heittämä kunai hajosi. Ei, se suli kuin nesteeksi: se tunkeutui muun kiviaineksen sisään kuin vesi rakoilevaan maaperään, ja –
”Taaksepäin!”
Tsinktsinktsinktsink!!

Kivestä oli muotoutunut suuria teriä, jotka olivat singahtaneet kivialueen reunamille. Ne olivat kuitenkin vain osin kiveä: aivan terän kärjessä oli ohut vana tummanhohtoista metallia, joka kiilteli aivan samoin kuin Naruton entinen kunai oli kiillellyt.

”E-ei voi olla…” Lee sopersi. ”Mehän päättelimme, ettei tuo chakra vaikuta metalliin!”
Chiri hirnui. ”Metalliin?” hän hörähti. ”Ichimaiiwa-saman chakraa voi käyttää millaiseen maaperään hyvänsä! Myös metallipitoiseen sellaiseen!”

Ninjajoukossa kävi kohahdus, ja Shikamarullakin oli pasmat sekaisin. Miten tämä oli mahdollista? Ichimaiiwa ei ollut selvinnyt silmiinsä joutuneista lyijyhauleista, mutta nuo tyypit taas käsittelivät metallia ongelmitta? Oliko Shikamaru päätellyt jotain väärin, vai oliko näillä miehillä jotain ennenkuulumattomia erikoiskykyjä? Shikamaru olisi niin mielellään halunnut Nejin tai Hinatan silmäisevän tilannetta, mutta kumpikaan heistä ei sattuneista syistä ollut paikalla.

”Jokos ne suut aukeavat?” Hokori kuulusteli. ”Kertokaa lisää tuosta Hyuuga-tytöstä. Heti. Tai muuten…”
”Seis!” huudahti yksi hiekkaninjoista. ”Antakaa heidän olla, me kerromme!”
”Samoku!” Baki huudahti. ”Mitä sinä – ”

”Tyttö on tosiaan irrallaan meistä”, Samokuksi kutsuttu hiekkaninja ilmoitti. ”Mutta hän ei ole yksin! Aavikon Gaara on hänen mukanaan! Teistä ei ole vastusta Gaaraa vastaan! Hän on Hiekkakylän mahtavin ase!”

Ensi kertaa tämän kaiken aikana Chiri ja Hokori näyttivät oikeasti hämmästyneiltä. Shikamaru arvasi syyn: Gaaran nimellä oli mitä ilmeisimmin todella pitkä, tumma ja verinen varjo tuulimaalaisten sydämissä. Kenties Samokun ilmoitus todella pelotti heitä…

Shikamaru sai luvan heittää luulonsa kaaressa roskiin, kun sekä Chiri että Hokori purskahtivat hyeenamaiseen nauruun.
”Buahahaa! Vai että itse Aavikon Gaara?” kysyi Chiri. ”Mitä luulette hiekan eroosion voivan tehdä sulalle kivelle? Ei mitään! Ei kerrassaan mitään!”

”Tehän tässä olette tarjoamassa tuplapottia!” Hokori komppasi. ”Hyuuga ja Aavikon Gaara, miten suuresti meidät tullaankaan palkitsemaan! Suurkiitos tiedosta! Vaan kertokaapa vielä, mistä suunnasta etsitte kaksikkoa, niin voimme hoitaa etsinnät teidän puolestanne.”

Baki näytti siltä kuin olisi halunnut kuristaa Samokun, mutta ilmeisesti Hiekkakylän määräykset pidättelivät hänen käsiään.

”Alkakaapa vastata!” Chiri komensi, ja hän vahvisti käskyjään rutistamalla kivimassaa ja pakottamalla Kiban parkaisemaan kuuluvasti. ”Alkakaapa vastata, tai sekä poju että hauva mankeloidaan!”

Shikamaru kaiveli äkkiä muistikuviaan. Nyt oli taas vastassa samoja tuttuja kivivoimia, ja vasta toissailtana oli puitu niiden vahvuuksista ja heikkouksista. Mistä tiedosta olisi nyt apua? Mistä? Mistä? Mieti, Shikamaru…
…
…haa!
”Ino!” hän komensi. ”Valmistaudu toimimaan!”
”Mitä?”

Odottamatta muiden komentoja tai vastaamatta toverinsa kysymykseen Shikamaru sinkaisi liikkeelle. Hän kiepautti kunain esiin takalaukustaan ja lähti kiitämään päistikkaa päin Chiriä ja Hokoria. Matkallaan hän myös kumartui vikkelästi ja kouraisi hiekkaa kämmeneensä. Miekkoset näkyivät yllättyvän noin sukkelasta toiminnasta, ja heistä Hokori näkyi toipuvan ensin. Hän kohdisti katseensa Shikamarun jalkoihin, ilmeisesti aikeenaan imaista hänetkin kiven sisään…

Sht! Shikamaru katosi näkyvistä.
”Hä?”
Sth! Shikamaru ilmestyi taas näkyville.

Oli onni, että ponihäntäpää oli juuri ennen tätä tehtävää ehtinyt hajoitella hyvään kuntoon käsisinetittömän Shunshin no jutsun, keinon liikkua silmää nopeammin paikasta A paikkaan B. Nyt siitä oli suuri apu. Hän oli sinkaissut aiemmasta paikastaan muutaman metrin eteenpäin, mutta toisin kuin useimmat ninjat tekivät, hän ei ilmaantunut vihollistensa taakse – vaan aivan heidän eteensä!

Tsiuk! Shikamaru lennätti kunainsa korkealle ilmaan ja liitti kätensä nopeasti yhteen kuin käsisinettien tekoa aloittaakseen, mutta ei hän ollut suinkaan käsisinettejä tekemässä. Sen sijaan hän siirsi nopeasti hiekkaa vapaasta kädestä toiseen niin, että molemmissa käsissä oli yhtä paljon hiekkaa. Ja sitten…

Ksah! Ksah!
”Agh!”
”Silmäni!”

Shikamaru virnisti. Hänen onnistui nakata hiekkakouralliset täydellisesti päin molempien muukalaisten näköä. Ja nyt kun heidän näköaistinsa olivat poissa pelistä, niin…

”Aurf?”
”Kyllä vain! Kaivaudu ylös, Akamaru!”

Kivimassa Kiban ja Akamarun ympärillä oli palautunut takaisin hiekaksi, ja nyt kaksikko pääsi taas kapuamaan ylös hiekkamassasta. Koska he olivat olleet kaulaansa myöten hiekassa, operaatio oli vaikea, mutta hiekkaninjat tulivat tuota pikaa Inuzukan ja koiran avuksi.

Shikamarun suunnitelma ei kuitenkaan vielä jäänyt tähän. ”Ino!” hän huudahti. ”Se tavallinen!”
Yamanakalla meni pieni hetki tajuta, miten piti siirtää seuraavaksi. Kun asia meni perille, hänen ilmeensä kirkastui ja hän huudahti: ”…selvä!” Ino teki heti klaaninsa neliskanttisen erikoiskäsisinetin, suuntasi katseensa sen lävitse ja iski silmänsä Chiriin, joka häthätää yritti hangata hiekkaa pois silmistään. ”Shintenshin no jutsu!”

Hiekkaninjojen kesken kävi pieni kohahdus, kun Ino romahti maahan kuin tajuntansa menettäneenä. Pari hiekkaninjaa kiiruhti äkkiä hänen luokseen, mutta Lee rauhoitteli heitä sanoen: ”Ei huolta, tuo on vain osa Ino-sanin tekniikkaa!”

Hokori sai tällä välin hiekat pääasiassa pois silmistään, ja hän sai viimeinkin silmäiltyä ympärilleen. Äkkiä hänen näkökenttänsä kuitenkin rajasivat hänen toverinsa Chirin kasvot, jotka olivat työntyneet hyvin lähelle hänen omiaan. Ino oli ottanut Chirin kehon valtaansa ja pakottanut sen nappaamaan Hokorin kuristavaan halausotteeseen! Samaan aikaan Ino käänsi Hokorin selän päin Kibaa ja Akamarua niin, ettei mies päässyt ohjastamaan kaksikon ympärillä olevaa kiveä.

”Naruto! Lee!” Ino huudahti Chirin kautta Hokorin suureksi tyrmistykseksi. ”Nyt äkkiä kehiin köyttä!”

”Selvän teki!” pojilta kajahti. Eräs hiekkaninjoista oli ollut tilanteen tasalla ja napannut esille vyyhdin köyttä, jonka toiseen päähän tarrautui Naruto ja toiseen Lee. He kaksi kiiruhtivat nopeasti liikkeelle ja kieputtivat Hokorin ja Inon ohjastaman Chirin somasti yhteen köydellä paketoituun nippuun ennen kuin Hokori ehti vastaan rähistä. Tuskin ehdittiin saada tehtyä napakka solmu, kun Inon jutsun teho lakkasi, ja hän palasi takaisin omaan kehoonsa. Jäljelle jäi enää vain kaksi typertynyttä Ichimaiiwan kätyriä sievässä nipussa. Kiban ja Akamarun vapauttaneet hiekkaninjat taikoivat lisäksi jostain pari ensiapusidettä ja sitoivat niillä vihollisten silmät piiloon.

”Hyvin tehty, Shikamaru!” Lee huudahti. ”Tuo hiekan heitto varmisti meille hyvän sauman!”
”Mutta mikä logiikka tässä oli?” Ino kysyi. ”Aiemminhan väitettiin, että tuolla chakralla voi hallita vain kiviainesta, ei metallia. Mutta nyt nuo väänsivät metallia ja sokaistuivat hiekasta!”
”Mistä on kyse?” Leekin kysyi.
”Nyt en tajua!” Naruto komppasi.

Shikamaru puisti hiekat housuistaan ja suoristautui. ”Toissailtana tein virhearvion”, hän selitti. ”Ja nyt korjasin sen. Ja mikä meni pieleen? Selitänpä hieman teoriaa: Chakran käyttö tietyssä materiaalissa perustuu siihen, kuinka hyvin tämä materiaali johtaa chakraa. Hyvin johtava materiaali on ihanteellista työstettävää chakralla, eristävä materiaali taas ei ole. Vaikuttaa siltä, että tämä chakra johtuu hyvin sekä kivessä ja metallissa. Jotta materiaa voi muokata chakralla, siihen on johdettava asianomainen chakramäärä. Jos välissä on jokin eriste, on hyvin vaikeaa siirtää chakraa haluttuun kohteeseen, vaikka kohdemateriaali olisikin chakrajohteista. Joten…”

”Miten tuo selittää mitään, jaan?” Kankurou kysyi.
”Selittääpä hyvinkin”, Shikamaru vastasi. ”Eräs merkittävä materiaali, jossa tämä chakra ei johdu on – ihmiskeho.”
”Häh?”
”Hylkiikö se chakra ihmiskehoa?” Ino älähti. ”Sehän on mahdotonta! Ihmiskehohan tuottaa chakraa!”

”En minä parempaakaan selitystä ole kehittänyt”, Nara tokaisi. ”Kivi ja metalli ovat tälle chakralle johteita, ihmiskeho eriste. Kun nuo tyypit saivat hiekkaa silmäänsä ja Ichimaiiwa metallihippuja, he yrittivät johtaa maasta chakraa voidakseen irrottaa hiput silmistään, mutta he eivät onnistuneet, koska heidän oma kehonsa hylki sitä chakraa. Huomasitteko muuten lisäksi, miten nuo kaksi laukaisivat kivensä chakran maahan, eivät itseensä? He taitavat tietää ilmiöstä itsekin jotain…” Silmäisy Chiriin ja Hokoriin. ”…mutta noista ilmeistä päätellen he eivät olleet arvanneet aivan kaikkea tästä.”

”Vissiin ei Ichimaiiwakaan, jaan”, totesi Kankurou. ”Hän yritti ilmiselvästi päästä eroon silmissään olevista lyijyhipuista, mutta hän ei onnistunut, jaan.”
”Tarkempiin havaintoihin tarvittaisiin Byakugania”, Shikamaru totesi, ”mutta tässä on minun pääni leipoma tulos. Tulipahan joku harhaväite kumottua.”

Baki asteli muukalaisten luokse ja tarrasi köysinipusta kiinni. ”Jos teitä ei haittaa”, hän lausui, ”otan mukaani tuon murikan, nämä kaksi ja pari meikäläistä shinobia. Viemme heidät Hiekkakylään kuulusteltaviksi. Heillä voi olla arvokkaita tietoja Ichimaiiwasta.”

”Eikö heitä voi kuulustella tässä?” Naruto kysyi.
”Ei”, Baki vastasi, ”sillä teidän on jatkettava matkaa ja etsittävä Gaara ja Hinata-san. Kuulustelu veisi liikaa aikaa teiltä.”
”Baki on oikeassa”, Shikamaru myönsi. ”Annetaan Hiekkakylän hoitaa tämä puoli, niin me taas jatkamme eteenpäin. Mutta yksi juttu, Baki-san!”
”Hmh?”
”Lähetä lisää apujoukkoja Hiekkakylästä. Minusta haiskahtaa pahan kerran siltä, että niille olisi kohtapuoliin iso tarve.”


*****


Seuraava osa