AN: Okei. Annan uuden merkityksen lauseelle 'tein viime tipassa'. Sain tämän tunti sitten valmiiksi ja puolituntia sitten beta sai sen eteensä. Olin kovin huolissani tämän ehtimisestä, mutta kyllä se ehti. Loppujen lopuksi.

Eli kisan toiseen osioon. Vastakohtia. Tässä niistä muutama huomattavin.

Katkeroitunut viha - Onnellinen lapsuus
Eli ensimmäisessä ficissä oli Sasuke katkeroitunut veljelleen. Tässä kerrotaan päivästä joka sai Sasuken katkeroitumaan. Onnellinen lapsen naivius pitäisi tulla esiin ficistä.

Minä-kertoja - Hän-kertoja
Kertojana oli ensimmäisenä Sasuke. Nyt kaikkitietävä hän-kertoja kertoo asioiden kulun.

Suurkaupunki - Maaseutu
Asetin ensimmäiseen ficciin tapahtumapaikaksi suurkaupungin. Nyt se on maaseutu.

Veljesviha - Veljesrakkaus
Tämä ei selityksiä kaipaa.

Yksi vähemmän manittavissa oleva vastakohta on:

Tarina - Flashback
Eli ensimmäinen osuus oli tarina ja toinen ns. flashback. Vaikkakin tarina sekin.

Muitakin on huomattavissa. Toivon, että tämä on tarpeeksi vastakohtaine. Lukuiloa!

~

Se on tehtävä. Jonkun on vietävä asiat päätökseen. Lopetettava tämä katkera kamppailu, jossa toinen pakenee toista vuorollaan. Pysyttelee viimeisillä voimillaan kiinni elämässä vain yhden asian takia. Piilottaa katkeroituneet tunteensa sisälleen ja antaa niiden purkautua silkkana murhanhimona. Jommankumman on katkaistava tämä noidankehä.

Kumpikin meistä tietää, että tämä ei johda mihinkään. Voitto olisi yhtä kuin tappio. Siitä ei ansaittaisi pokaalia. Käteen jäisi vain yksinäisyys, suru ja katkeruus. Mutta kumpikaan meistä ei pysty lopettamaan.

Nostan käteni ohimoiltani ja suoristan selkäni. Tavoittelen toisella kädellä laatikkojen reunoja ja niiden vetonuppeja. Vedän yhden auki. Laatikossa lepää pieni musta pistooli. Lasken käteni sen päälle ja sivelen sen sileää pintaa.

Tänään se päättyisi. Katkaisisimme noidankehän välittämättä siitä mitä se toisi tullessaan.

Tartun pistoolin varteen ja nostan sen pois pöytälaatikosta. Siirrän puvuntakin helmaa ja asetan pistoolin asevyölle. Laatikon pohjalla lojuu vielä virkamerkkini ja henkilökorttini. Nappaan ne käteeni ja kävelen ulos huoneesta. Kävi miten kävi, tuohon huoneeseen en koskaan enää saisi astua. Kävelen kolme kerrosta alaspäin vastaanottotiskille. Sanomatta sanaakaan ojennan virkamerkkini sekä henkilökorttini virkailijalle. Hän katsahtaa minuun kummissaan, mutta minä en jää odottamaan kysymyksiä. Ei minulta kumminkaan vastauksia löytyisi. Parempi kun eivät tietäneet.

Astun tyynesti ulos isoista lasiovista suurkaupungin vilinään. Ehkä työtoverini yrittäisivät estää. Mutta he eivät löytäisi meitä ennen kuin asiat on saatu päätökseen. Eivät ennen kun jompikumpi meistä olisi kuollut. Toinen ei koskaan palaisi omiensa joukkoon. Se on varmaa.
Kävelen kadulla vasten ihmisvilinää. Kuulen paljon iloista puheensorinaa, kiireisten bisnesmiesten selostusta tämänhetkisistä pörssikursseista ja lasten ilonkiljahduksia sekä itkua irti päässeen ilmapallon takia. Kaikki kuitenkin alkaa puuroutua korvissani. Liikenteen äänet eivät kuulu enää. Ihmisvilinä muuttuu suunnattomaksi eteenpäinvyöryväksi värimassaksi. En välitä. Uppoudun täysin omiin ajatuksiini.

Mistä kaikki tämä sai alkunsa? Se on ajansaatossa hautautunut kaiken vihan ja katkeruuden alle. Kumpikaan ei sitä enää muista. Eikä alulla tunnu olevan väliä. Vain loppu merkitsee kaikkea.

Veljesrakkaus on kadonnut, voitontahto on syövyttänyt sen. Ehkä rakkautta ei koskaan ollutkaan.

Pieni poika juoksi pitkin kauniin ja idyllisen maalaiskaupungin katuja pitkin. Jalat takoivat maata ja askelten äänet kimpoilivat harvakseltaan sijaitsevien omakotitalojen seinistä. Poika juoksi leveän hiekkatien toista reunaa ohittaen suurimman osan taloista. Hänen päämääränään oli tuon hiekkatien päässä oleva suuri, puisenvärinen omakotitalo. Siellä hänen perheensä odotti häntä koulusta kotiin, jolloin yhteinen päivällinen voitaisiin aloittaa.  Ja nyt hänellä oli kerrottavaa perheelleen. Asia, josta perhe voisi olla ylpeä.

Pian pienet jalat saavuttivat suuret rautaiset portit, jotka olivat ainokaiset rauhallisessa maalaiskylässä. Kädet tarttuivat raskaaseen rautakahvaan, painaen sen vaivoin alas. Pojan  astuessa pihaan talon rappusilta alkoi kuulua iloista haukuntaa pienen terrierin juostessa nauravaa poikaa vastaan. Poika kumartui silittämään koiran pehmeää karvaa tämän nuuskiessa innoissaan häntä heiluen hänen jalkojaan. Pian poika kuitenkin nosti katseensa suurten pääovien suuntaan, jossa hellästi hymyilevä nainen odotti häntä. Poika ampaisi juoksuun ja harppoi portaat kaksi askelmaa kerrallaan halaamaan hänen elämänsä tärkeintä naista. Äitiä.

Mustahiuksinen ja lempeäkasvoinen nainen halasi poikaansa takaisin, hoputtaen hänet sitten sisälle. Poika hymyili ja asteli eteiseen riisumaan kenkänsä, koiran vilahtaessa hänen ohitseen käytävälle. Käytävällä se seisahtui ja haukahti pojalle, joka lähti iloisena juoksemaan koira perässään pitkin taloa. Koira haukkui innoissaan uudesta leikistä ja yritti saada pojan kiinni. Leikki kuitenkin päättyi pojan törmätessä johonkin pehmeään. Hänen yläpuoleltaan kuului tuskainen älähdys äkillisen törmäyksen johdosta. Poika naurahti tämän nostaessa katseensa ihmiseen, kehen hän oli törmännyt.

“Anteeksi, Itachi-nii,” poika sanoi tirskahtaen ja halasi rakasta isoveljeään. Itachiksi kutsuttu nuori mies kietoi naurahtaen kätensä pikkuveljen ympärille kuin sovinnon merkiksi.
“Mitäs sinä täällä ryntäilet, kun ruoka odottaa salissa?” Itachi kysäisi pikkuveljeltään irrottaen tämän samalla itsestään. Poika empi hetken vastaustaan, mutta sanoi sitten:
“Tulin etsimään sinua.”
Poika tiesi sepittäneensä pienen valkoisen valheen, mutta hän tiesi myös, ettei saisi juoksuttaa koiraa sisällä. Itachi katseli hetken pikkuveljensä kasvoja arvioiden. Pienen hiljaisuuden jälkeen Itachi tökkäsi pikkuveljeään otsaan todeten:
“Tiedät, ettet saa valehdella.” Sen sanottuaan Itachi virnisti ja lähti kävelemään ruokasaliin, mistä herkullinen ruuantuoksu jo leijaili.

Poika katseli isoveljensä loittonevaa selkää hetken ja taas kerran katse oli täynnä ihailua ja kunnioitusta.
“Vielä joskus minusta tulee kuin isoveljeni,” poika lupasi äänetönnä itselleen puristaen kätensä nyrkkiin päättäväisenä. Hän havahtui kuullessaan kuinka salissa kolisteltiin astioita ja häntä kutsuttiin vaativasti nimeltä. Rivakkain askelin hän lähti kävelemään ruokailusaliin. Koira jäi istumaan portaiden juureen, sillä olihan sitä kielletty tulemasta ruokailusaliin.

Pojan saapuessa ovensuulle tämä näki isänsä ja veljensä istumassa pöydässä odottamassa ja äitinsä häärivän ruokien kanssa. Poika katseli tätä asetelmaa onnellisena siitä, että hänellä tosiaan oli oma rakastavainen perhe. Hänen paras ystävänsä oli orpo jolla ei ollut rakastavia vanhempia, jotka olisivat kannustaneet tai lohduttaneet. Poika ei voinut kuvitellakaan elävänsä ilman vanhempiaan tai veljeään.

“Sasuke, aiotko pällistellä siinä koko päivän vai tuletko syömään meidän kanssamme?” pojan isä murahti, saattaen pojan takaisin maanpinnalle.
“Kyllä, isä,” Sasukeksi kutsuttu poika sanoi hymyillen ja asteli pöydän viereen, kiiveten sitten tuolille veljensä viereen. Sasuken äiti hääri vielä viimeisten ruoka-astioiden luona asetellen niitä pöydälle omille paikoilleen.
“Okei pojat, käykää kiinni,” nainen sanoi istuessaan tuolille miehensä viereen. Kahdesti ei tarvinnut talon miehiä käskeä, kun he jo haalivat itselleen ruokia.

Sitten oli ruokapöytäkeskustelun vuoro. Poikien äiti kyseli kuulumisia kouluista ja miten päivä oli mennyt. Oliko kenties tullut jotain ilmoitusasiaa.
“Minä sain kahdesta kokeesta tänään kympin,” Sasuke sanoi säteillen ylpeydestä. Sasuken äiti, Mikoto, hymyili pojalleen ja onnitteli tätä suurella sydämellä. Itachikin onnitteli Sasukea isovelimäiseen tapaan. Ainoa joka ei pukahtanutkaan oli Sasuken isä, Fugaku. Hän tyytyi nyökkäämään hyväksyvästi. Isän puhumattomuus ei Sasukea haitannut, sillä hän oli ajan saatossa oppinut, että pienikin hyväksyvä ele isältä oli kehu.

“No Itachi, miten opiskelut poliisikoulussa sujuvat?” Fugaku kysyi toiselta pojaltaan, joka oli juuri saanut ahdettua palan pihviä suuhunsa. Itachi näytti miettivän sopivaa vastausta ja hidastelevan ruuan nielemistä. Perheen huomio oli suunnattu Itachiin, joka sai vihdoin suunsa tyhjäksi ja vastasi:
“Ei ole mitään uutta kerrottavaa.”
Vastaus oli mitäänsanomaton, mutta riitti silti perheelle. Itachin ilme oli muuttunut hieman kysymyksen myötä, mutta Sasuke ei keksinyt sille mitään järkevää syytä, eikä siksi antanut asian vaivata itseään sen enempää.

“Kiitos ruuasta, äiti,” Itachi kiitti ensimmäisenä ja nousi pöydästä. Hän jätti astiat pöytään, vaikka heidän äitinsä aina pyysikin viemään ne keittiön puolelle. Mutta mitä turhia, kun oli talo täynnä palvelijoita. Sasuke huomasi veljensä nousseen pöydästä ja ahtoi lopun ruuan nopeasti suuhunsa, mumisten sitten kiitoksen äidilleen. Sitten hän lähti juoksemaan veljensä perään, joka oli ehtinyt jo omaan huoneeseensa.

Sasuke juoksi käytävän päähän, veljensä huoneen ovelle ja koputti malttamattomana. Odottamatta vastausta hän avasi huoneen oven ja astui sisään. Hetken hän antoi katseensa kiertää huoneessa, kunnes sitten se lopulta paikantui hänen isoveljeensä, joka heitteli vaatteita kaapistaan pienehköön matkalaukkuun.
“Isoveli, mitä teet?” Sasuke kysyi hieman ihmeissään, sillä eiväthän he olleet lähdössä minnekään matkoille lähiaikoina. Itachi hätkähti hieman, sillä ei selvästikään ollut kuullut veljensä tuloa. Hän käänsi hieman hätääntyneen, mutta hillityn katseensa pikkuveljeensä ja hymyili.
“Meillä on poliisiopistolta kurssi, jonka aikana minun on yövyttävä paikan päällä,” Itachi vastasi kävellen veljensä viereen ja pörröttäen tämän hiuksia.

“Mutta mitäs asiaa sinulla oli,” Itachi kysyi naurahtaen hassusti naamansa irveeseen vääntäneeltä pikkuveljeltään. Sasuke mutristi ensin suutaan, mutta ei voinut olla hymyilemättä.
“Tuletko leikkimään kanssani poliisia ja rosvoa?” Sasuke kysyi intoa puhkuen. Se oli yksi hänen suosikkileikeistään. Hän halusi jo nuorena oppia ottamaan rosvoja kiinni, että pääsisi sitten varmasti samaan opistoon kuin veljensä.
“Ehkä myöhemmin. Nyt minun tarvitsee pakata,” Itachi sanoi pahoittelevaan äänensävyyn ja marssi takaisin vaatekaappinsa ääreen.
“Kysy isältä tai äidiltä jos heillä olisi aikaa,” hän vielä huikkasi kun Sasuke jo käveli pettyneenä ulos huoneesta. Kyllähän hän tiesi, ettei isällä tai äidillä ollut aikaa. Molemmilla oli kiireitä omien töidensä parissa.  Mutta kyllä hän jotain muuta siksi aikaa keksisi, kunnes veli olisi saanut pakattua.

Sasuke juoksi omaan huoneeseensa hyllyjen luokse, missä sijaitsivat hänen kaikki lelunsa. Hetken hän tutki laatikkoja katseellaan, ennen kuin hän löysi etsimänsä. Sinisen muovilaatikon, jossa hän säilytti kaikkia muovifiguureitaan. Varpaillaan hän kurotteli korkeimmalla hyllyllä olevaa laatikkoa ja sai kuin saikin sen vaivoin alas. Sasuke lähti kiikuttamaan laatikkoa olohuoneeseen, jonne hän voisi rakentaa kunnon kaupungin jossa poliisit voisivat jahdata kurittomia rosvoja.

Olohuoneeseen päästyään Sasuke laski laatikon sohvapöydälle ja katseli tilaa arvioiden. Hän huomasi eteisestä pilkottavan kaksi tyhjää pahvilaatikkoa ja kävi noutamassa ne olohuoneeseen. Hän aseteli laatikot hieman kauemmas pöydästä vieretysten niin, että niiden väliin jäi tilaa kujaksi. Sitten Sasuke nouti keittiöstä ja kaikista vessoista tyhjiä paperirullia ja alkoi rakentaa niistä korkeita pilvenpiirtäjiä kauemmas pahvilaatikoista.

Kun hän vihdoin oli tyytyväinen työhönsä hän naurahti voitonriemuisesti viimeistenkin paperirullatornien pysyessä paikallaan. Hän kaivoi lempihahmonsa esiin ja asetti toisen niistä paperirullakaupunkiin ja toisen pahvisten konttien täyttämään slummiin. Hän etsi vielä pari autoa laatikosta koristamaan näkymää.
Hetken ihailtuaan rakennuksia hän laskeutui polvilleen rakennelman ääreen ja otti muoviukot käsiinsä.

“Hmm, tämä poliisi on saanut vihjeen huonommalla alueella vapaana juoksevasta konnasta ja lähtee ottamaan sitä kiinni,” Sasuke selosti itsekseen ääneen, liikutellen puolelta toiselle poliisin asuun puettua figuuria. Toisella kädellä hän liikutteli kyyristynyttä ja pesukarhunaamiolla koristeltua rosvofiguuria.
“Poliisi saapuu pahalle, rosvojen asuttamalle kujalle ja lataa aseensa kuullessaan yläpuolellaan olevilta katoilta askelia. Poliisi jää odottamaan ase ladattuna rosvon tulemista näkyviin,” Sasuke jatkoi selostamista itselleen ja asetti poliisin käteen aseen, suunnaten sitten poliisin käden yläviistoon. Hän poimi rosvon takaisin käteensä ja laittoi sen kävelemään pahvitalon katon reunalle ja hyppäämään äänitehosteiden saattelemana poliisin eteen.

“Rosvo nauraa poliisille, joka pysyy kylmänrauhallisena. Rosvokin ottaa aseensa esiin,” Sasuke kertoi ja asetti rosvonkin käteen aseen. Sitten tuli hetken hiljaista, kunnes sitten aseet laukeavat Sasuken matkiessa pamauksien ääntä.

“Molempiin osuu, mutta urheana poliisi pysyy hengissä ja katselee kuinka rosvo kuolee. Poliisin ystävät saapuvat pelastamaan hänet,” Sasuke jatkoi innostuneena ja ajoi leikkipoliisiauton kujalle. Hän nousi hakemaan toisen poliisiukon mukaan leikkiin ja laittoi sen juoksemaan haavoittuneen poliisin luokse.

“Poliisi pelastuu ja hänestä tehdään kaupungin sankari!” Sasuke huudahti riemuissaan ja alkoi nauramaan. Vaikka hän oli leikkinyt tätä leikkiä moneen kertaan ennenkin, hän ei koskaan kyllästynyt siihen saadessaan muokata leikin juonta jokaisella kerralla.

Sasuke oli unohtanut leikin hurmiossa veljensä tekemän lupauksen. Hän oli leikkinyt jo useita tunteja ja lopulta väsähtänyt niin paljon, että oli mennyt lepäämään sohvalle.

“Vielä joskus minustakin tulee poliisi,” Sasuke oli ajatellut juuri ennen nukahtamistaan. Vanhemmat eivät olleet raaskineet herättää nukkuvaa Sasukea vaan peitelleet hänet viltillä.

Kello läheni jo puoltayötä, kun portaikosta alkoi kuulua empiviä askelia. Ne kulkivat hitaasti portaat alas ja siitä käytävälle.

Itachi oli laskeutunut alakertaan matkalaukkunsa kanssa ja vilkuili ympärilleen siinä pelossa, että joku olisi herännyt. Talo oli kuitenkin kuoleman hiljainen. Viimeinenkin palvelija oli jo lähtenyt kotiinsa. Ainoa ääni mikä talossa kuului oli Sasuken hiljainen tuhina.

Itachi käveli veljensä viereen ja veti Sasuken pois potkiman viltin takaisin tämän päälle. Sitten hän silitti veljensä päälakea hymyillen.
“Toteuta isän unelma, johon minusta ei ollut,” Itachi kuiskasi veljelleen, ennen kuin hiipi takaisin eteiseen laittamaan kengät jalkaansa ja poistumaan ovesta uuteen elämäänsä lain toisella puolella.

Vaellan kuin transsissa suurkaupungin lävitse. Perääni huudetaan törkeyksiä kun törmään ihmisiin. En jaksa kuunnella. Haluan vain löytää sinut. Onko muulla muka enää väliä?

Vähitellen ihmismassa jää taakseni, ja kadut muuttuvat yhä synkemmiksi, kunnes lopulta olen täysin yksin. Pimeät kujat eivät houkuttele luokseen. Pikemminkin hyräilevät hiljaista kuoleman laulua. Jostain leijailee veren ummehtunut tuoksu. Luulevat asuinaluetta hylätyksi. Harva tietää, että pahamaineinen rikollisliiga pitää tätä verisenä leikkikenttänään. Olen astunut heidän mailleen, hyppien elämän ja kuoleman rajamailla.

Kävelen taas yhdelle ahtaalle ja synkälle kujalle. Annan katseeni kiertää hetken graffitien täyttämissä tiiliseinissä. Havahdun kun yläpuoleltani kuuluvat askeleet täyttävät hiljaisuuden. Vien käteni nopeasti pistoolinvarrelle ja vedän sen pois kotelosta. Nopeasti ladaten tähtään aseen askelten suuntaan, ja odotan jännittyneenä, käsi liipaisimella. Askeleet lähestyvät tuskallisen hitaasti reunaa. Aurinkoa vasten piirtyy musta, tuttu hahmo. Helisevä, jopa kaunis nauru kajahtaa yläilmoista kujalle, saaden sen kaikumaan. Se kajahtelee hetken seinistä, kunnes se vaimenee lopulta olemattomiin. Mutta kun yksi naurahdus hiljenee, tulee toinen perässä.

Hymähtäen suoristaudun ja lasken aseen. En kuitenkaan vie sitä koteloon, vaan varmistan oman selustani ja jätän sen käteeni. Naurusi taukoaa ja hiljaisuus laskeutuu yllemme. En erota sinusta kuin siluetin, mutta voisin vannoa, että kasvojasi koristaa pilkallinen virne. Inho muljahtaa sisälläni, mutta kätken sen viileän ulkokuoreni taakse. Kenkä kopahtaa talon kattoon kun hyppäät sulavasti eteeni. Puristan pistoolia kädessäni hieman kovempaa, varmistaakseni sen takaaman turvan. Punaiset silmäsi tarkkailevat kasvojani, samalla kun hoikat sormesi vaeltavat pistoolin varrelle.

”Siitä on aikaa, Sasuke,” lausahdat kylmänrauhallisella äänellä. Inho kuultaa läpi lausuessasi nimeni. Ympäriltä alkaa kuulua useiden eri ihmisten askelia. Hymähdän, sillä tiedän ketkä ovat tulossa.
”Ilmeisesti et pärjää ilman uskollisia orjiasi, Itachi” lausahdan enemmän tai vähemmän tuttujen naamojen ilmestyessä katojen harjoille. Et vaivaudu vastaamaan mitään, vedät vain pistoolin kotelosta ja suuntaat sen kasvojani kohden.

”Me voimme aloittaa,” sanot murhaavan kylmällä äänensävyllä, punaisten silmäsi kipunoiden vihasta. En jää aikailemaan vaan otan pari nopeaa peruutus askelta ja tähtään pistoolini suoraan kasvoihisi. Sinä et liikkunut. Hiljaisuus laskeutuu kujalle, jolla todistettaisiin pian murhenäytelmää. Tässä syvässä hiljaisuudessa piili yksi sääntö. Ensimmäinen ääni laukaisisi pistoolit ja ratkaisisi pelin. Katonharjoilla seisovat ihmiset, Akatsukin jäsenet odottavat rauhallisina asian päätöstä. He eivät oikeasti välittäneen, miten yhdelle heistä kävisi.

Kaukaa alkaa kuulua sireenien pauhausta. Pistoolit laukeavat yhtä aikaa täyttäen äskeisen hiljaisuuden. Kipu valtaa jokaisen hermoni luodin iskeytyessä suoraan keskelle rintakehääni. Haukon henkeäni turhaan. Siirrän käteni vaistomaisesti ampumahaavan päälle. Katseeni kuitenkin siirrän sinuun. Sinuunkin on osunut. Nojaat seinää vasten kivun vääristämine kasvoinesi.

Tunnen verenmaun suussani ja päässäni alkaa hetki hetkellä sumeta enemmän. Lysähdän maahan istumaan ja yskäisen maahan verta. Silti, kaiken kivun ja tuskan keskellä, alan nauramaan. Ja sinä yhdyt nauruuni. Nauramme tuskan ulos sielustamme ja annamme katkeruuden valua maahan veren mukana.

Sireenien äänet alkavat kuulua yhä lähempää, kunnes ne pysähtyvät kujan päähän. Näen silmänurkastani tuttujen kasvojen lähestyvän minua. Näen myös sinun haikean katseesi joka on luotu tyhjille katonharjoille.
”He eivät tule takaisin,” lausahdan käheästi, vaikka tiedän sinun tietävän sen. Toivot kuitenkin heidän palaavan ja huolehtivan sinusta samalla tavalla kuin minun työtoverini.

Hiljalleen kaikki ympärilläni alkaa sekoittua toisiinsa. Muodot katoavat, jättäen jäljelle ainoastaan värien sekamelskan. En vastustele, vaan suljen silmäni rauhallisesti. Ympäriltäni alkaa kuulua hätääntyneitä huutoja, mutta en pysty tarttumaan niihin. Vihdoin kaikki olisi ohitse.