Pimeä tie valonkajoon


Minun on päästävä pois täältä.

Ajatuksen iskeytyessä hämyiseen mieleeni, jouduin todella pinnistelemään, jotta saisin aivotyöskentelyni pysymään vauhdissa. Miksi minun pitikään päästä täältä?

Aivoni raksuttivat hitaasti, en ollut pitkään aikaan, kenties viikkoihin tai jopa kuukausiin ajatellut juuri mitään. Oli ollut paljon helpompaa tehdä niin kuin hoitajat sanoivat; syödä tarjottu ruoka ja lääkkeet ja nukkua paljon. Lääkkeet kuulemma auttoivat minua selvittämään pääni, mutta minusta vaikutus kyllä oli näin tarkemmin ajateltuna täysin päinvastainen. Ne saivat pääni sekaisin, järjenjuoksuni hitaaksi ja ne karkottivat tehokkaasti muistojani. En enää tiennyt, miksi olin täällä ja miten olin tänne päätynyt. Kauanko olin ollut täällä?

Katseeni sumeni jälleen. Ympäristöni näytti vain sekavalta läntiltä pehmustettua huonetta, jonka väriin olin jo pikkuhiljaa alkanut kyllästyä. Valkoinen oli liian neutraali ja puhdas väri.

Minun on löydettävä sinut.  

Löydettävä kuka? Mikseivät aivoni voineet suodattaa kaikkea tietoaan minulle? Oli turhauttavaa saada pieniä vihjeenpalasia, jotka eivät tarjonneet minkäänlaisia johtolankoja.

Pudistelin päätäni ja se auttoikin vähän, ajatus kulki kirkkaammin. Ehkä jos en tänään ottaisi lääkkeitäni voisin selvittää, mitä alitajuntani halusi minun löytävän.

“Jeah, niin minä teen”, mutisin päättäväisenä.

Räpäyttäessä silmiäni, koin jotain ainutlaatuista. Hetken kuvittelin, että edessäni leijui taivaansiniset silmät. Avattuani silmäni, edessäni ei kuitenkaan ollut mitään. Nämä lääkkeet taisivat olla aika tujuja tai sitten… voisiko olla, että olin saamassa viimeinkin muistoni takaisin? Olin tänään ollut kauemmin kuin vielä kertaakaan täällä ollessani ilman lääkkeitäni.

Ne silmät… olen varma, että olen nähnyt ne jossain, ne olivat tutun oloiset. Niin kotoisat, lämpimät, rakastavat… kenellä voisi olla niin valloittavat silmät?

Äkillinen pistos rinnassa sai minut ähkäisemään. Mitä hittoa? Meinasinko saada jonkin kohtauksen? Näin taas välähdyksen sinisiä silmiä ja kuulin hentoa naurua. Valtava suru täytti minut ja rintani lävisti mieletön tuska. Vilkaisin rintaani etsien harmaasta paidastani veristä pistoskohtaa, mutta paitani oli puhdas. Miksi minä olin yhtäkkiä näin surullinen ja miksi minuun sattui näin helvetin paljon? Aikani tutkailtuani tunnetilaani, tulin siihen tulokseen, että kaipasin jotain. Voisiko olla, että…

Minulla on sinua ikävä.

Säpsähdin avaimen kilahtaessa ja oven avautuessa. Sisään asteli nuori vaaleahiuksinen nainen, jonka pitkät hiukset oli koottu ponnarille. Siniset silmät kuitenkin anastivat huomioni heti. Ne olivat kauniit ja todella siniset, mutta eivät ne, joita minä etsin.

“Iltaa Sasuke-kun, kuinkas täällä jaksellaan?”

En vastannut tytölle, hämärästi muistin, etten ollut juurikaan tänne tuloni jälkeen puhunut kenellekään. Oli varmaan paras jatkaa samaa linjaa.

“Aina yhtä puhelias… no, tässä on illallisesi ja lääkkeesi. Otahan pillerisi, niin jätän sinut syömään rauhassa”, hoitaja jatkoi pirteällä äänellä.

Otin pienen valkoisen muovimukin ja katsoin pohjalla nököttäviä pillereitä. Niitä oli kaksi. Laitoin ne suuhuni ja otin kulauksen vettä. Veden nielaisin kiltisti, mutta pillerit sain pidettyä kieleni alla.

“Sehän meni hyvin. On mukavaa, kun käyttäydyt nätisti, jatka samaa rataa, niin saat syödä vastaisuudessakin itse.”

Seurasin katseellani hoitajan poistumista. Täällä olevia taidettiin pitää ihan kaheleina, ei minulle tarvitsisi puhua kuin kaksivuotiaalle. Naisen äänenpaino sai kylmät väreet kulkemaan selässäni.

Hoitaja oli juuri lukitsemassa ovea, kun tämän taskussa jokin laite rupesi huutamaan julmetun kovaa. Yhdessä silmänräpäyksessä hoitaja pinkaisi juoksuun ja katosi näkyvistäni. Olin aikeissa ottaa paremman asennon ja mietiskellä vähän lisää, kunnes tajusin, että hoitsu ei ollut lukinnut ovea.

Nousin ylös ja hiivin hoippuroiden ovelle. En ollut käyttänyt jalkojani toviin. Varovasti työnsin oven auki ja kurkistin käytävälle. Ei ketään. Astuin ulos huoneestani ja lähdin etsimään uloskäyntiä. Nyt minä todellakin lähtisin täältä. Maistaessani oudon maun, muistin lääkkeiden yhä olevan suussani. Ujutin lääkkeet suustani kämmenelleni ja nakkasin se lattialle. Ei niitä kukaan ihan heti huomaisi, sointuivat nätisti ympäristöönsä.

Oli outoa kävellä maailman keikkuessa hiljakseen ympärilläni. Mieleni oli edelleen sumuisa ja jalkani tärisivät ja huojuivat. Päädyin useampaan otteeseen nojaamaan seinään, vaikka tarkoitukseni oli ollut kävellä keskellä käytävää ja suoraan eteenpäin. Jalkani veivät minua ihan mihin sattuu. Jo tässä vaiheessa hengityksenikin oli muuttunut raskaammaksi. Olisi ehkä kannattanut vähän enemmän käveleskellä huoneessani, kuntoni oli romahtanut.

Hoiputtuani aikani yllättävän tyhjillä käytävillä, löysin viimeinkin vastaanottotiskin ja näin myös ulos johtavan oven. Olin aikeissa lähteä sitä kohti, mutta huomasin tiskin takana raollaan olevan oven. Uteliaisuudesta ja pelkästä tyhmyydestä päätinkin suunnata huoneesta hohtavaa valoa kohti.

Läväytin oven auki ja astuin sisään. Vasta nyt mieleeni putkahti, että olisi kannattanut vilkaista ensin, ettei huoneessa olisi ketään. Olin kuitenkin yksin huoneessa, joten suuntasin katseeni viereiselle rautahyllykölle. Hyllylle oli kasattu paljon laatikoita ja tiirattuani yhtä niistä lähemmin tajusin laatikoissa lukevan nimiä.

“Taitavat olla potilaiden nimiä…”

Kurkistin lähimmän laatikon sisään löytäen sieltä kasan vaatteita ja lompakon. Tämä oli siis potilaiden tavaroiden säilytyspaikka. Minunkin tavarani siis saattaisivat olla täällä. Yksi plus yksi, olin suorastaan nerokas tänään.

Kävelin suoraan toiseen päähän huonetta ja löysinkin Uchihan nimellä varustetun laatikon. Mitähän mahtaisin löytää?

Vedin laatikon auki ja noukin sieltä mustan olkalaukun. Sisältö oli varsin kuivahko: koulukirjoja. Oliko minut passitettu tänne suoraan koulusta, koulumatkalta vai olinko kanniskellut niitä mukanani joka paikassa? Löysin myös laukusta pienen vetoketjullisen taskun ja vikkelästi avasin sen. Lompakko. Sentäs jotain hyödyllistä mukana. Se sisälsi vähän rahaa, ajokorttini ja vanhoja kuitteja ja taitellun paperinpalasen. Tärisevin sormin otin siististi taitellun paperin ja avasin sen.

Naruto.

Käsieni tärinä yltyi ja jalkani pettivät. Purskahdin itkuun ja rutistin kuvaa tiukasti käsissäni. Minä viimeinkin muistin. Ja se teki kipeää.

Kuva oli otettu kesäisessä auringonpaisteessa meidän yhteiseltä matkaltamme. Olimme karanneet perheidemme näköpiiristä saadaksemme hieman yhteistä laatuaikaa lomamme aikana. Sinä makasit vehreällä nurmella kuunnellen I-podistasi musiikkia suurilla violeteilla kuulokkeillasi. Sinulla ei ollut paitaa ylläsi, joten kauniisti ruskettunut ihosi oli katseeni ulottuvilla. Hiuksesi hohtivat kultaisina auringon tavoittaessa ne ja kauniin safiiriset silmäsi olit iskostanut suoraan minuun. Seisoin yläpuolellasi valmiina ottamaan kuvan sinusta, mutta sinä kurotit kätesi minua kohti ja asetelmasi rikkoutui. Kuvasta tuli silti kaunis, vaikken ehtinytkään sitä liiemmin ihastella sinun kätesi saavuttaessa paidan helmani ja kiskaistessa minut päällesi suoraan suudelmaan.

Se oli ollut onnellista aikaa, meidän aikaamme.

Kyyneleeni kastelivat kuvasi muistojeni jatkaessa tulvintaansa.

Viikko kuvan oton jälkeen olimme palanneet takaisin kylmään ja harmaaseen kaupunkiimme. Talvi riepotteli kylmyydellään ja piiskaavilla lumisateilla maisemaa. Yhtenä sellaisena päivänä olimme olleet tulossa yhtä matkaa kaupungilta mennäksemme minun luokseni. Ylitimme tietä, minä kulkien edellä. Kuulin kuinka sinä nauroit takanani, en muista enää mille. Naurusi lakkasi valtavaan rysäykseen. Kääntyessäni kauhuissani ympäri, sinä makasit liikkumatta maassa auton vieressä. Sankka myräkkä oli peittänyt auton näkyvistä, emmekä olleet huomanneet sitä eikä kuski meitä. Päästyämme sairaalaan, minulle kerrottiin sinun kuolleen.

Naruto…

“EI!”

Minä en halua muistaa! Se sattuu aivan liikaa. Miksi en vain syönyt tänäänkin niitä lääkkeitä? Mitä minun kuuluisi tehdä? Miten voisin elää ilman sinua? Naruto… sinä olit minun elämäni. Minulla ei ole enää mitään.

Katseeni osui jälleen kuvaasi, sinun kauniisiin enkelin kasvoihisi. Sinä olit minun, me kuuluimme yhteen. Päässäni napsahti.

Tietenkin! Miksen tajunnut tätä aiemmin? Me kuuluimme yhteen, mutta meidät haluttiin erottaa. Se ei siis voinut olla totta, et sinä ole kuollut. Minulle vain sanottiin niin. Ei hoitajien ja lääkäreiden sanoihin voinut luottaa, he olivat katalia, havittelivat vain omaa etuaan. Sinut oli varmasti hoidettu kuntoon ja minut hoidettiin tänne paholaisen pesäkkeeseen. Minun oma Narutoni… sinut piilotettiin minulta. Kiba… hän oli varmasti tämän kaiken takana. Hän oli ollut ihastunut sinuun, mutta sinä valitsit minut. Sinut oli taatusti viety hänen luokseen. Minä tapan sinut Kiba.

Minä pelastan sinut.

Saatuani ajatukseni selviksi repesin raikuvaan nauruun ja pyyhin kasvoni. Varovasti asettelin kuvan takaisin sinne mistä sen otin ja sujautin lompakon takaisin laukun taskuun. Tyhjensin kirjani lattialle ja nostin laukun olalleni. Juoksin ulos huoneesta ja ryntäsin ulko-ovelle. Näppärästi väänsin lukon auki ja sukelsin pimeään pakkasyöhön. Tyytyväisenä päättelin, etten ollut ollut lukittuna varmasti paria kuukautta enempää, koska oli edelleen näin kylmä.

Minä tulen Naruto!

Juoksin sukkasillani kylmässä lumessa niin nopeasti kuin kykenin. Minun pitäisi päästä mahdollisimman kauas vankilastani. Ja minun pitäisi pelastaa sinut, nyt oli kiire! En antaisi sinun enää odottaa minua kauempaa.

Olin väsynyt. Juoksuni oli hiipunut laahaamiseksi. Vaivoin sain nostettua jalkojani ottaakseni askeleen. Minun heikko, typerä kehoni. En tiedä, kauanko olen etsinyt sinua, varmaankin kauan, minulla on niin kylmäkin. Hieron paljaita käsivarsiani lämmittääkseni niitä. Olisipa minulla ollut pitkähihainen. Läimäisen vihaisena itseäni poskelle. Kehtasinkin ajatella moista, kun Naruto oli pulassa.

Jalkani ei enää suostunut kankeudeltaan nousemaan tarpeeksi ja kaaduin pehmeään lumeen. Tummat hiukseni valahtivat kasvoilleni. Erotin hämärästi laukun pääni vieressä. Haluaisin niin kovasti katsoa vielä kuvaasi.

Käteni eivät nousseet ja minä luovutin. Olin väsynyt, kylmissäni ja turhautunut. En sittenkään löytänyt sinua.

Kyynel vierähti poskeani pitkin jäätyen poskelleni. Silmäni painuivat väkisin kiinni, vaikka kuinka yritin vastustella. Pimeys ympäröi minut. Minua pelotti. Olin niin yksin.

Vajosin hyvää tahtia pimeyteen ja se melkein nieli minut mukanaan. Tunsin kuitenkin yllättäen lämpimien sormien kietoutuvan ranteeni ympärille estäen minua vajoamasta. Vaivalloisesti kohotin katseeni. Lämpö levisi minuun ja olin turvassa. Lämmin katseesi ja valloittava hymysi saavuttivat minut.

Naruto… minä löysin sinut.

------------------

Tarkoitukseni oli siis tuoda Sasuken sekava mielentila esiin tämän ollessa lääkkeiden vaikutuksen alaisena sekä vaikutuksen "lakattua". Ajatuksena oli kuten varmasti huomasitte, että Sasuken mieli ei pystynyt käsittelemään Naruton kuolemaa. Toivottavasti onnistuin mielestänne tavoitteessani, itse olen kyllä ihan tyytyväinen.

Tuosta lopusta voi saada ainakin kahdenlaisen kuvan; Sasuke jatkoi hourailuaan tai Naruton henki ilmaantui paikalle :D

Ficci on tehty LAAMA-sama:n kuvan Vesi(väri)leikkejä perusteella.