10. Pettymyksiä



Peinin tapaamisen jälkeen Rei vietiin yhteen tornin lukemattomista huoneista, jossa hän vietti aikaansa lukien vanhoja kirjoja. Huoneen entinen asukki oli ollut kirjuri, joka rakasti epärealistisen romanttisia novelleja. Ovi ei ollut lukossa, mutta hän tunsi vartijoiden vaimean chakran seinän lävitse.

Muutaman päivän kuluttua Konan tuli ilmoittamaan kunoichille, että hän oli vapaa liikkumaan kylän alueella. Hänen täytyi noudattaa kylän lakia, eikä hän saanut käyttää chakraansa. Rei oli aluksi yllättynyt  Sadekylän käytännöstä, kunnes eräs juoruileva vartija kertoi Peinin todellisen vahvuuden. Mies pystyi vartioimaan kylän rajoja sateensa avulla. Hän aisti kaiken mitä tapahtui rajan läheisyydessä, jotkut uskoivat että koko kylässä. Rei epäili vartijan sanoja, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan testata kuinka tarkkaan Peinin aistit toimivat. Shinobilta joka omasi Rinneganit voisi odottaa mitä tahansa.

Pakeneminen ei tullut kuuloonkaan niin kauan kuin Akatsuki-johtaja oli kylässä.


Oli kulunut neljä päivää siitä, kun hän oli saapunut Sadekylään. Rei asteli tylsistyneenä kohti keltaista telttakatosta. Sadekylän syrjäisimmästä katukahvilasta oli tullut hänen suosikkipaikkansa näinä piinaavan tylsinä päivinä. Hän oli sopeutunut tilanteeseensa muutamassa päivässä, ja päättänyt käyttää jäljellä olevan aikansa niin mukavasti kuin mahdollista. Hän joi paikallisten kanssa myöhään yöhön kuunnellen juoruja, ja auttaen heitä pikku askareissa, aivan kuten kulkuri aikoinaan. Silloin tällöin Rei näki silmäkulmastaan, kuinka vartijat tarkkailivat häntä. Nainen ei antanut sen häiritä itseään.

Hän nojasi kätensä tiskiin ja hymyili uneliaasti vanhalle naiselle, joka kuurasi parasta aikaa kattilaa. Nainen murahti ja nousi ylös tarjotakseen hänelle samaa teetä, jota hän oli juonut kolme päivää. Vanhan naisen nimi oli Hana Kawasaki, ja hän ei pitänyt muukalaisista. Aluksi hän ei suostunut puhumaan punahiuksiselle kummajaiselle sanakaan. Kaataessaan teetä Hana oli mulkoillut häntä pahasti ja kiristänyt nutturaansa, joka oli jo valmiiksi niin tiukalla, että Rei huomasi pohtivansa liikkuiko naisen otsa enää lainkaan. Kunnes muutama yö sitten Rei oli auttanut hänen miehensä kotiin paikallisesta kuppilasta, jota ennen hän oli pelastanut miehen sammumasta nöyryyttävästi vihanneskärryyn. Hana oli kiitellyt häntä kovasti, ja kertonut herra Kawasakin olevan hyvä mies, mutta hänellä oli paha heikkous sakeen.

Sen yön jälkeen Rei oli ansainnut rouva Kawasakin luottamuksen, ja roiman alennuksen jokaisesta tee kupistaan.


Rei kääntyi höyryävä muki kourassaan, suunnaten kohti vakio pöytäänsä, joka arvaamattakin sijaitsi kahvilan viimeisessä nurkassa. Musta kaapu ja naamio osuivat hänen silmäänsä. Nainen pysähtyi niille sijoilleen, nähdessään tutun hahmon istumassa nurkassa. Tarkalleen ottaen hänen nurkassaan. Kakuzu istui pienen pöydän äärellä, näyttäen naurettavan isolta verrattuna pöydän kokoon. Pöydän päällä lojui kansioita ja papereita, ja mies näytti kaikin puolin ärtyneeltä. Sakepullo hänen vierellään varmisti, että työ ei sujunut hyvin. Rei kääntyi lähteäkseen paikalta, mutta mies kohotti äkkiä katseensa suoraan häneen. Punapää nyökkäsi hieman tunnistamisen merkiksi ja teki eleen lähteäkseen. Naisen yllätykseksi, Kakuzu heilautti kättään kutsuvasti. Kunoichi räpäytti silmiään hämmentyneenä, mutta lähti kuitenkin kohti kyllästyneen näköistä akatsukia. Ehkä mies tarjoaisi hänelle sakea.

Rei istui toiselle puolelle pöytää varautuneesti ja katseli papereita jotka lojuivat pöydällä. Ne olivat täynnä laskutoimituksia ja numeroita. Nainen tuijotti hölmistyneenä papereita, kunnes ymmärsi että ne kaikki olivat todella laskuja. Sillä hetkellä Rei joutui käyttämään kaiken itsehillintänsä, ettei olisi purskahtanut nauruun. Kakuzu joutui todella hoitamaan Akatsukin raha-asioita. Se teki hänestä käytännössä Akatsukin sihteerin. Mies nosti katseensa papereista ja tarkkaili häntä hetken vihreillä silmillään arvioivasti.


”Olet elossa ja vapaana. Johtaja siis todella uskoo, että sinusta on jotain hyötyä.”

Rei kohautti olkapäitään ja tarttui sakepulloon. Kakuzu ei näyttänyt paheksuvan elettä. Jos hän joutuisi istumaan akatsukin kanssa iltaa, hän ei taatusti tekisi sitä kuivin suin.

”Hän sanoi kutsuvansa minut viikon sisällä takaisin. ”

”Hän siis aikoo käyttää sinua johonkin. Se mies on älykäs. Hän ei haaskaa mitään voimavaroja”, Kakuzu nyökkäili tyytyväisen näköisenä. Rei ei vastannut mitään, vaan joi sakeaan keskittyen pelkästään sen tutun turvalliseen makuun.

Hitaat askeleet lähestyivät pöytää. Rei piti katseensa sake kupissaan tietoisesti. Yhtäkkiä pöydän vieressä seisoi vaalea mies. Hän oli pukeutunut pahoin kärsineeseen Akatsuki kaapuun sekä lieriöhattuun. Mies heitti hattunsa pöydälle väsyneesti ja rojahti istumaan tarttuen samalla ahneesti sakepulloon.

Kakuzu vilkaisi miestä tyynesti ja käänsi taas katseensa laskuihin.

”Ah, Deidara. Olinkin juuri tarkistamassa vahingon korvauksia, joista sinä olet aiheuttanut 80 prosenttia. Onko sinulla mitään sanottavaa puolustukseksesi?” Kakuzu tivasi.

Vaalea mies kohautti olkapäitään laiskasti. Rei vilkaisi tulijaa uteliaasti. Mies oli lyhyt verrattuna jättiläismäiseen Kakuzuun, mutta silti pidempi kuin hän. Tämä akatsuki näytti jokseenkin erikoiselta tapaukselta. Toista silmää peitti harmaa linssi, joka oli ilmiselvästi tarkoitettu vakoiluun. Hänen heinän vaaleat hiuksensa oli sidottu nauhalla pään yläpuolelle villille pompulalle. Siniset silmät vilkaisivat Reihin melkein välinpitämättömästi hänen kaataessaan sakea.

”Kuka punapää on?”

”Rei Fujikage. Entinen Orochimarun henkivartija. Johtaja uskoo että hänestä on hyötyä, ilmeisesti vakoojan tehtävissä”, Kakuzu totesi, selaillen paperi kasaa.

”Hmp. Hän ei näytä vakoojalta. Liian näkyvää sorttia”, vaalea mies virkkoi ja tuijotti häntä hieman omahyväisesti.

Rei käänsi katseensa pois ja joi sakensa loppuun yhdellä kulauksella. Hän tunsi olonsa epämukavaksi kahden akatsukin seurassa, ja päätti lähteä hyvän sään aikana.

”Jos suotte anteeksi, minä häivyn”, hän kohottautui ylös lähteäkseen, vain huomatakseen Kakuzun tarttuvan hänen ranteeseensa vihaisesti.

”Luuletko voivasi kävellä pois, sen jälkeen kun olet juonut minun maksamastani pullosta?” mies murisi ärtyneenä, katse yhä valtavassa lasku pinossa.

Hitto. Olisi pitänyt arvata ettei miehen pakkomiellettä rahaan ei sopinut unohtaa. Rei huokaisi ja käveli tiskille. Ehkä yksi pullo riittäisi pelastamaan hänet tukalasta tilanteesta. Tilatessaan pulloa, Hana katsoi häntä hieman säälivästi. Sitten nainen kumartui häntä kohti hymyillen teen syövyttämillä hampaillaan.

”Olet uusi täällä Rei. Saanko antaa yhden neuvon: älä koskaan erehdy juomaan Kakuzun pullosta. Hän pakottaa sinut ostamaan kaksi lisää”, sanat sanottuaan nainen tarjosi hänelle toisen pullon ilmaiseksi. Rei otti pullon vastaan yllättyneenä. Aurinko oli alkanut laskea, se värjäsi teltan haalean oranssilla valollaan. Kunoichi nosti katseensa Hanan silmiin ja näki yllätyksekseen jotain vanhan naisen silmissä, mitä hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan. Luottamusta. Tuon oudon hetken ajan Rei tunsi todella hymyilevänsä aidosti.

Rein palatessa pöytään, Kakuzun otsa rypyt olivat syventyneet ja Deidara valitti kovaan ääneen.

”Viime tehtävä oli niin tylsä, etten päässyt edes räjäyttämään mitään”, mies totesi.

”Se onkin ainut kerta tämän vuoden aikana! Katso näitä laskuja!”

Kakuzu kohotti yhden raporteistaan ilmaan ja alkoi lukea alati uhkaavammalla äänellä:

”Syyskuussa raportoitu räjähdys Sadekylän keskustassa, leveys viisikymmentä metriä. ”

”Hmm, ai se harmiton pikku riita mikä meille sattui Sasorin kanssa…”

Kakuzu jatkoi korottaen ääntään:

”Asekaupan polttaminen marraskuussa, kolmen baarin sisätiloissa sattuneet räjähdykset, kahdentoista yövartijan hautajaiskulut, vahinkojen korvaamiseen vaadittavat kustannukset: 50 000000 Ryota! Ja tämä on vasta kustannusarvio!”  mies lopetti ja tuijotti Deidaraa raivoissaan. Vaalea mies katseli äkillisen kiinnostuneena tummenevaa iltataivasta.


”Pitäisit joskus lomaa Kakuzu”, tuttu ääni kuului telttakankaan takaa.

Rei ei yllättynyt tippaakaan, kun Hidan kohotti kangasta ja astui sisään katokseen virnistäen kumppanilleen. Nainen huokaisi ja kumosi sakensa kerralla alas. Hidan pysähtyi pöydän vierelle  eikä sanonut hetkeen sanaakaan. Hiljaisuus venyi kiusallisen pitkäksi. Deidara joi sakeaan ja Kakuzun kynä rahisi kuivaa paperia vasten. Rei katseli kuinka koppakuoriainen yritti kiivetä sakepullon sivustaa ja odotti.

”No?” jashinisti tivasi vihaisena.

”Niin mitä?” Kakuzu kysyi ja kohotti katseensa.

”Eikö kukaan aio kertoa minulle mitä tuo nainen yhä tekee täällä? Elossa? Vapaana?” Hidan ärisi kumartuen uhkaavasti pöydän ylle, nojaten kätensä pöydän päätyyn.

”Rei on täällä, koska johtaja on käskenyt hänen odottaa Sadekylän rajojen sisällä uusia käskyjä”, Kakuzu virkkoi kylmän ammattimaiseen tapaansa.

Hidanin kasvot vääristyivät vihasta. Hän kääntyi katsomaan punapäätä.

”Johtaja siis aikoo käyttää häntä? Kaiken sen jälkeen mitä hän teki minulle?”

”Nämä ovat johtajan käskyt Hidan. En usko että häntä liikuttaa tippaakaan se, että sinä menit typeryyttäsi häviämään taistelussa”, Kakuzu ärähti. Tumma mies oli jo valmiiksi vihainen ja oli selvää ettei hän kestänyt Hidanin itsepäisyyttä tänä iltana.

”Tämä tyttönenkö onnistui päihittämään Hidanin?” Deidara kääntyi katsomaan yllättyneenä kunoichia. Rei rypisti hänelle kulmiaan. Tyttönen?

”Turpa kiinni Deidara. Vai täytyykö minun muistuttaa, kuinka Kakuzu kursi kätesi paikoilleen pikku kömmähdystesi takia?” Hidan sanoi pilkallisesti yhä tuijottaen naista kasvoihin. Nainen saattoi nähdä kuinka viha loisti purppuraisissa silmissä.

”Sitä paitsi, se ei ollut todella mikään voitto. Hän huijasi, käytti likaisia temppuja. Todellisessa taistelussa sinulla ei olisi mitään mahdollisuuksia”, mies jatkoi turhan omahyväisesti.

Rei ei voinut estää pientä hymähdystä joka karkasi hänen huuliltaan. Mikä muu voisi olla selkeämpi voitto kuin kaulan katkaiseminen? Hymähdys ei jäänyt jashinistin tarkoilta silmiltä huomaamatta. Hänen nyrkkinsä oli jo liikkeessä kohti naisen päätä. Rei kirosi itseään. Tätä mies oli toivonutkin, tekosyytä hyökkäykseen.  Kunoichi väisti iskun viime hetkellä. Nyrkki osui pöytään, joka pirstoutui säpäleiksi. Hidanin kurkusta kohosi eläimellinen murina, ja hänen silmänsä kääntyivät tuijottamaan kunoichin kasvoja. Miehellä ei ollut aikomustakaan lopettaa. Rei tunsi punan nousevan kasvoilleen. Nainen oli saanut tarpeekseen jashinistin temppuilusta. Hänelläkin oli rajansa, eikä hän taatusti aikonut sietää enää yhtäkään fanaattisen hullun raivopuuskista. Hän tunsi kuinka kirottu sinetti aktivoitui vastauksena raivoon, joka kohosi hänen sisällään kuin myrkky. Naisen kädet puristuivat nyrkkiin ja lihakset jännittyivät.

”Helvetti soikoon! Et siis voi hyväksyä tappiotasi! Selvä on paskiainen! Minulle riittää! Tällä kertaa Kakuzu saa yrittää kursia ruumistasi kasaan palasista!”

Hän kuuli Deidaran nauravan. Kakuzu pudisteli päätään naisen kielenkäytölle, joka oli yltynyt vähintään yhtä kaameaksi kuin jashinistin. Rei perääntyi hitain askelin pöydästä, keräten chakraansa. Hidan seurasi häntä kammotavan nälkäinen hymy huulillaan.

”Tappiotani? Sinä olet se joka hävisi lopulta, Orochimarun lutka”, mies virkkoi vetäen hitaasti viikatteensa selästään. Rei hymyili hänelle kauneinta hymyään ja totesi ystävällisesti:

”Katkaisin kaulasi idiootti. Mene ja kerro se jumalallesi.”

Purppuraiset silmät välähtivät. Miestä oli niin helppo provosoida. Viikate leikkasi  ja kunoichi väisti oikealle ja otti etäisyyttä vastustajaansa. Hidanin kurkusta kohosi karjahdus ja hän hyökkäsi eteenpäin lipoen kieltään kuin susi nähdessään saalin. Rei juoksi takaperin ja loikkasi pöydän päälle torjuen uuden iskun kunailla. Mies ei saanut tarpeeksi voimaa aseeseensa lyhyellä matkalla, että se murtaisi hänen puolustuksensa. Silti torjuminen vihloi Rein käsiä. Hidan huusi mielipuolisesti päin kunoichin kasvoja ja veti viikatteensa taakse uuteen iskuun. Rei väisti sukeltaen miehen kainalon alta, käyttäen hyväksi heidän huomattavaa pituus eroaan. Jälleen uusi pöytä ja kaksi tuolia hajosivat säpäleiksi hänen takanaan. Rei kuuli Hanan kiljuvan kauhuissaan. Kahvilasta ei olisi pian enää mitään jäljellä. Punapää juoksi kauemmas ja kiskaisi huilunsa esiin. Hänen täytyisi hidastaa miestä jotenkin, jos hän aikoi saada genjutsun onnistumaan. Rei veti taskustaan kasan kunaita ja heitti ne taakseen katsomatta. Välittömästi nainen kuuli takaansa sarjan kilahduksia, jashinisti torjui vaivattomasti hidastamatta vauhtiaan. Kunoichi kirosi ja kiihdytti vauhtiaan saavuttaen teltan reunan. Silmää nopeammin Rei loikkasi teltan katolle toivoen sen hidastavan jashinistia. Koska Hidan oli häntä painavampi, hänen saattaisi olla vaikeampi liikkua kankaisen katoksen päällä. Tai niin nainen kiihkeästi toivoi.

Rei kohotti paholaisen huilun huulilleen ja keskittyi muistelemaan vihamaansa miehen kehittämää jutsua. Sakon oli erikoistunut äänijutsuun, joka pystyi vahingoittamaan vihollista tehden nuoteista fyysisiä iskuja. Niin paljon kuin Rei oli vihannutkin kilpailijaansa, hän oli aina kadehtinut vaalean miehen käytännöllistä jutsua. Viimeisen kerran Rei oli nähnyt Sakonin käyttävän tekniikkaa Uchiha Sasukeen, heidän kohtalokkaalla Konohan tehtävällään.

Tuolla tehtävällä Tayuya oli virallisesti kuollut ryhmänsä mukana. Nuori kunoichi ei ollut surrut tippaakaan Äänen nelikon jäseniä, vaan jatkanut elämäänsä. Mutta ajan kuluessa Rei oli nopeasti ymmärtänyt menettämänsä ryhmän arvon. Niin paljon kuin hän oli vihannutkin kumppaneitaan, he olivat taistelussa lyömätön tiimi. Kaksi lähitaistelijaa ja kaksi kaukotaistelijaa tukemassa hyökkäyksiä. Oli uskomattoman turhauttavaa totutella yksin taistelemiseen. Ei ollut Sakonin nopeita iskuja. Ei Jirobon raakaa voimaa tai Kidomarun seittihyökkäystä. Rei muisteli kaiholla aikaa, kun Kimimaru oli vielä ryhmän johtaja. Mies oli yhtä taitava sekä lähi että kauko hyökkäyksissä. Tuolloin Äänen viisikko oli voittamaton taistelussa.

Mutta menneisyyttä ei voinut saada takaisin. Oli löydettävä keinot selvitä ketä tahansa vastaan yksin.


Lopulta nuori kunoichi oli kehittänyt jutsusta oman versionsa. Sen tarkoituksena ei ollut aiheuttaa fyysistä väkivaltaa, vaan harhauttaa vastustajaa. Se oli eräänlaista nopeaa genjutsua, joka vaikutti kuuloaistin kautta tasapainoon ja näköön. Täydellinen lähitaistelijan väsyttämiseen, ja hengissä pysymiseen.

Hidan oli hypännyt katoksen päälle, joka heilui uhkaavasti miehen painon alla. Jashinisti ei tuhlannut aikaa, vaan hän lennätti viikatteensa matkaan. Aseen kantomatka oli pelottavan pitkä, Rei kuuli kuinka tuuli vinkui teräksen pintaa vasten viikatteen sivaltaessa kohti häntä. Nainen keräsi chakraansa ja soitti yhden ainoan korkean nuotin.

Hidanin silmät levisivät hänen kuullessaan huilun äänen. Genjutsua jälleen. Mies räpytteli silmiään. Mitään ei tapahtunut. Jashinisti irvisti ja ohjasi tyytyväisenä teräänsä suoraan naisen kurkkuun. Hän odotti näkevänsä veren purkauksen joka värjäisi kaiken punaiseen. Hän kykeni jo maistamaan kunoichin veren huulillaan, kuinka hän nauttisi kunoichin kuolemasta! Viikatteen terä viuhahti naisen ohitse iskeytyen kankaan lävitse maahan. Teltta kangas repeytyi kovaäänisesti kahden taistelijan alla. Rei hypähti reiästä lävitse, Hidanin seuratessa hänen kannoillaan yhä hämmentyneenä.

Ohi? Mies ei koskaan lyönyt ohi, ei noin ilmiselvästä paikasta.
Jashinistin ilme synkkeni. Miten hän vihasikaan genjutsua.

”Senkin pikku noita”, mies ärisi ja veti aseensa maasta.

Rei vastasi kylmällä katseellaan ja kaksi kunaita lennähti naisen käsistä. Hidan väisti ensimmäisen helposti, nauraen lapsellisille aseille. Mutta juuri kun toinen kunai lähestyi miehen olkapäätä, hän kuuli jälleen kimeän sävelen korvissaan. Vaistomaisesti jashinisti väisti jälleen. Mutta väärään suuntaan.

Illan pimentämillä kaduilla äidit peittivät lastensa korvat valtavalta kirousten tulvalta, joka kaikui teltasta. Kunai oli lävistänyt Hidanin olkapään kokonaan.

Rei katseli kuinka mies veti kunain lihastaan ja tarkasteli asetta oudon hitain liikkein. Purppuraiset silmät olivat lasittuneet, kuin unessa. Äkkiä jashinisti alkoi nauraa.

”Luuletko tosiaan että pikku temppusi voivat pelastaa sinut?” jashinistin katse oli muuttunut mielipuoliseksi. ”Minä olen kuolematon.”

Äkkiä mies oli liikeessä. Hän hyökkäsi täysin avoimesti, vailla mitään ajatusta puolustukseen. Rei ei ollut koskaan nähnyt yhtä mieletöntä hyökkäystä. Nainen veti viimeiset kunainsa esiin ja heitti monta sarjaa suoraan kohti jashinistia. Mies ei väistänyt. Rei katseli epäuskoisena kun joka ikinen aseista upposi miehen keskivartaloon. Jashinisti ei edes hidastanut vauhtiaan. Päinvastoin Hidan näytti innostuvan lisää. Sitten hän saavutti naisen.

Rei joutui käyttämään kaiken nopeutensa väistääkseen miehen iskut ajoissa. Kunoichi soitti saamaan aikaan harhauttavia säveliä huilullaan, mutta sekään ei näyttänyt hidastavan jashinistia. Mies ei välittänyt vaikka iskut eivät osuneet, hän jatkoi samalla tahdilla eläimellisen raivon palaessa purppuraisissa silmissä. Oli vain ajan kysymys kunnes kunoichi ei pystyisi enää väistämään. Viikatteen terä kohosi ja laski liian nopeasti. Rei katsoi asetta kauhuissaan. Mies oli hullu. Nainen tunsi kuinka terä viilsi hänen kylkeään. Tukahtunut huudahdus karkasi hänen huuliltaan, pilaten viimeisetkin genjutsun mahdollisuudet. Terä ei viiltänyt syvältä, Rei ehti ajatella. Pelkkä pintahaava. Samalla hetkellä Hidanin nyrkki iskeytyi hänen kylkeensä murskaavalla voimalla. Kunoichi lensi taaksepäin iskeytyen kahvilan tiskiin, joka hajosi iskun voimasta. Sakekupit ja lasit satoivat hänen päälleen hyllyistä.

”Helvetti soikoon,” punapää kirosi, ja pyyhki sakea ja lasia kasvoiltaan.

Tähän oli siis viimein tultu, vaihtoehtoja ei ollut. Mies oli yksinkertaisesti liian vahva ja oli päättänyt tappaa hänet keinolla millä hyvänsä. Oli aika nostaa panoksia. Nainen nousi hitaasti ylös sulkien kivun pois mielestään, joka kertoi jo valmiiksi vahingoittuneiden kylkiluiden murtumisesta. Rein täytyi käyttää viimeinen vaihtoehtonsa. Kutsumistekniikka.

Rei löi kätensä yhteen. Hänen eteensä ilmestyi valkoinen käärö. Hän näki kuinka jashinistin purppuraiset silmät laajenivat epäuskoisina. Mies luuli jo voittaneensa. Nainen vältteli taistelussa viimeiseen asti kolmen demonin käyttöä. He olivat hänen suurin salaisuutensa, viimeinen ässä hihassa, joka oli tarkoittu vain kuolevien silmille. Kuolleet eivät kuiskineet salaisuuksia eteenpäin. Mutta tällä kertaa hänen oli voitettava. Vaikka hän vihaisi itseään tämän jälkeen, hänen oli yksinkertaisesti voitettava Hidan. Kyse ei ollut pelkästään siitä että mies oli äärimmäisen ärsyttävä, tai halusi tapppaa tai nöyryttää häntä kaikin tavoin. Kyse oli siitä miten jashinisti aliarvioi häntä. Miten hän sivuutti Rein taidot pelkästään sen vuoksi, että hän oli nainen ja siten alempana kuin jashinisti. Miehen ajattelutapa oli kaikessa käsittämättömyydessään niin syvästi loukkaava, ettei hän kyennyt, helvetti soikoon, jättämään asiaa sikseen. Rei puraisi sormen päätään maistaen veren, ja nosti kätensä, valmiina iskemään ne maahan.

”Seis, Rei Fujigake!” ääni kahahti ilmoille käskevänä. Nainen käänsi päätään ja näki vierellään neljä Sadekylän ninjaa, täydessä taisteluvalmiudessa.

”Teitä on kielletty käyttämästä chakraa Sadekylän alueella”, ryhmän kapteeni huudahti ja katsoi naista syyttävästi silmiin.

Rei räpytteli silmiään ja käänsi katseensa Hidaniin. Mies näytti yllättyneeltä, mutta samaan aikaan yhä valmiilta jatkamaan taistelua. Hänen rintakehänsä kohoili nopeaan tahtiin, ja veri vuosi tuoreista haavoista joissa kunait vielä sojottivat. Mies näytti epätodelliselta, kuin huonon kauhunäytelmän osanottajalta.

”Minua vastaan hyökättiin. Anna minun siis päättä taistelu,” Rei kuuli itsensä ärisevän vieraalla äänellä.

”Minä hoidan tämän! Painukaa helvettiin! Ei johtaja kaipaa häntä kuitenkaan,” Hidan huusi vartijoille samanaikaisesti.

”Ei. Meillä on käskymme,” kapteeni vastasi kylmästi ja kääntyi jälleen Rein puoleen.

”Lopeta kirotun sinetin käyttö. Nyt.”

Nainen tiesi että hän täytyisi noudattaa käskyä. Hidanin ja Rein katseet olivat lukittautuneet toisiinsa, eikä läsnäolijoille jäänyt epäselväksi että taistelu oli yhä kesken. Hiljaisuus venyi ja taistelijat pysyivät liikkumatta, vain odottaen uskaltaisiko toinen ottaa riskin ja hyökätä.

Lopulta Rei laski kätensä hitaasti sivuilleen. Kirottu sinetti alkoi vetääntyä hänen iholtaan kohti niskaa. Valkoiset käyrät sarvet katosivat näkymättömiin punaisten hiusten alle. Lähin vartija tuijotti naista silmät täynnä peittelemätöntä kauhua. Sarvet, kuten tarinoiden demoneilla. Oliko tämä kunoichi edes ihminen? Rei näki katseen ja käänsi kasvonsa pois. Yhtä-äkkiä nainen tiedosti ympäristönsä. Paljon kyläläisiä oli tullut seuraamaan tilannetta tuhotun teltan reunoille. Hän näki kauhun ja inhon värittämät kasvot ympärillään lyhtyjen valossa. Ihmiset väistivät hänet katsettaan peläten. Hän näki Hanan väkijoukon keskellä, itkemässä miehensä rintaa vasten. Hitaasti, Sadekylän ihmiset käänsivät hänelle selkänsä, ja kävelivät sanaakaan sanomatta pois. Sanoja ei tarvittu. Hän tunsi tämän kohtauksen liian hyvin. Kunoichi kykeni lähes kuulemaan sanomattomat sanat mielessään.

Olemme pettyneet sinuun.

Rei sulki silmänsä. Hän oli pettynyt itseensä.

Vartijat tarttuivat naiseen kovakouraisesti. Kapteeni sitoi hänen kätensä köydellä, joka esti chakran käytön. Kunoichi oli lähes tiedoton tapahtumista. Hänen mielensä oli vajonnut muistoihin. Vihaiset, pettyneet kasvot syyttämässä häntä. Hän oli epäonnistunut jälleen.

Kakuzu seisoi kadun reunalla ja katseli kuinka vartijat taluttivat punapäistä kunoichia kohti tornia. Naisen kasvot olisivat voineet olla veistetty kivestä. Ilta alkoi vaihtua yöksi ja sade oli hetkeksi hellittänyt. Mies kuuli tutut askeleet vierellään. Hidan käveli hänen vierelleen ja hymyili näkemälleen.

”Taidat tuntea olosi fiksuksi”, tumma ääni totesi naamion alta.

”Mitä? Luulitko tosiaan että minä suunnittelin tämän. Ehei”,  jashinisti venytteli käsiään raukean tyytyväisenä.

”Tunnethan minut. Minä en suunnittele. Mutta en pistänyt tätä pahakseni”, vaalea mies hymyili julmasti. Kakuzu käännähti äkisti miestä kohti.

”Etkö voisi kerrankin käyttää aivojasi, ja ajatella Akatsukin etua itsesi sijaan? Rei onnistui voittamaan kyläläisten luottamuksen itselleen alle viikossa. Kuvittele, miten hyvä vakooja hänestä tulisi.”

Hidan kohautti olkapäitään ja tuhahti. Kakuzu joutui käyttämään kaiken itsehillintänsä, ettei olisi repinyt miestä palasiksi.

”Sinusta tuo oli siis todella tarpeellista?” hän kysyi sen sijaan pakotetun hiljaisella äänellä.

”Kyllä, sitä se oli”, Hidan sanoi tyytyväisenä ja käänsi selkänsä.

Vihreät silmät seurasivat miehen selkää aina kadun päähän saakka.