Tunnelmamusiikkia: Final Fantasy X Soundtrack – Creep ja Kingdom Hearts Soundtrack – Just Wondering (Kiitokset Tetsuolle, joka auttoi löytämään tämän kappaleen nimen!)

*****

Luku seitsemäntoista
Siivouskomeron juorut


Puuh…

Parikymppinen, pujopartainen mies nimeltään Iwana puhalsi savurenkaan ilmaan. Hän hyödynsi taukoaan vartiovuoroista antautuakseen tupakan savun rauhoittavaan ja kitkeränhajuiseen valtakuntaan. Ichimaiiwa-sama oli harvinaisen tiukka vartiovuoroissa: kymmenen päivää tunnissa ei ollut Iwanalle epätavallista. Kymmenen päivää, ei vaan hetkinen… Aivan sama, nyt tämä vartti olisi pyhitetty savulle, ei Iwana muuten järjissään pysyisi.

Puuh…

Piilopaikka ei ollut sitä laatua, jolla pääsisi sisustuslehtien otsikoihin. Se olin hyvin karkean näköinen, kuin isolla poralla ja taltalla veistetty, ja koostui lukuisista, sokkeloisista käytävistä, joita valaisivat laiskasti sinne tänne sijoitellut kömpelöt soihdut. Koristeellisuus ja estetiikka, mikä vitsi näillä nurkilla. Suhteellisen uutena tulokkaana Iwana ei tiennyt, olivatko käytävät erikseen kaiverrettuja vai luonnonluolastoja, mutta hän epäili jälkimmäistä. Käytävät kiemurtelivat hallitsemattomasti ympäriinsä kuin polut madon kalvamassa omenassa. Siellä täällä käytävien varrella oli huoneita, joita käytettiin laboratorioina, varastoina, nukkumapaikkoina ja ties minä. Ja huhujen mukaan jotkin huoneista toimittaisivat tutkimuskoekaniinien sellien virkaa…

Mutta ei luolaston tarkka tunteminen kuulunut Iwanan toimenkuvaan, eikä ollut mitään väliä sillä, mitä niissä mahdollissa selleissä oli. Hänellä oli tietty, tarkasti rajattu kolkka luolastoa, jonka häiriöttämyyttä piti tiukasti valvoa. Muualla luolastossa hän ei osannut suunnistaa, eikä sille ollut tarvettakaan. Kelpo palkka tuli jo tästä kolkasta, että se siitä. Iwana ei ollut vielä saanut ensimmäistäkään palkkakuittiaan, mutta vuoden lopuksi oli luvattu huikea summa…

Hymy nousi hetkeksi miehen kasvoille, mutta se piti pyyhkiä pian pois, koska hymyily häiritsi polttamista.

Puuh –

”Hei! Mitä jätkä?! Mitä vanha kamu? Öö-ööö…”
Iwana säpsähti tuota yllättävää huutoa niin rajusti että oli miltei pudottaa sauhuteltavansa. Hän käänsi katseensa mekkalan suuntaan.
’Voi hemmetti. Doseki on taas humalassa.’

Doseki oli Iwanan ikätoveri ja kollega, toinen vartija ja niin ikään uusi tulokas Ichimaiiwan taloudessa. Ikävä kyllä Dosekilla tuppasi olla tapanaan ottaa ”rohkaisuryyppyjä” tauoillaan, mikä usein johti siihen, että muiden vartijoiden piti ottaa Dosekin vuoroja kun tämän piti mennä selviämään. Ihme, ettei Ichimaiiwa ollut vielä hankkiutunut tästä eroon.

”Kaveri hei! Lakkaa sauhuttelemasta ja ota säkin huikka!” Doseki vispasi tyhjää pulloa ilmassa.

Iwana tumppasi tupakkansa vasten kiviseinää. ”Doseki, minulla jatkuu vuoro kohta”, hän tokaisi. ”Koeta mennä selviämään, Ichimaiiwa-sama tekee sinusta fossiilin jos hän näkee sinut vielä kerrankin humalassa.” Ihan varma Iwana ei ollut tästä tiedosta mutta olkoon.

Doseki hirnui. ”Ei se ukko mitään näe”, hän sammalsi ja koikkelehti lähemmäs Iwanaa. ”Ei tänne. Ota, ota!”
”Emme voi luottaa siihen, Doseki. Mene rauhoittumaan, nyt.”
”Ei tippa tapa ja ämpäriin ei huku!” Doseki elämöitsi. ”Ja jaettu ilo on kaksinkertainen ilo! Öhöhöhöö!”

Tämän sanoessaan Doseki kompastui ja keikahti etuperin niin, että hänen nenänsä melkein osui Iwanan ninjasandaalien paljastamiin varpaisiin. Iwana kiskaisi inhoten jalkansa pois Dosekin hymyillessä idioottimaisesti, mutta samassa Doseki tarrasikin Iwanaa nilkasta.

”Irti, ääliö!” Iwana ärähti ja yritti potkaista nilkkansa irti, mutta Dosekin ote oli luja kuin sepän pihti. Hän syöksähti alas aikeenaan tarrata kollegaansa tukasta. ”Senkin harvakarvainen kojootti, aivoton pölvästi, viinanhajuinen –!”

Yllättäen Iwana huomasi jotain. Hän varmisti huomionsa nuuhkaistessaan ilmaa Dosekin ympärillä. ’Mitä kummaa? Doseki ei haise viinalta… tai ikuisuuden vintillä olleilta homehtuneilta saappailta… vaan… vaan…’

Tap! Tap!

Jokin lyhyt hahmo ilmestyi ääneti Iwanan taakse, ja kaksi kevyttä kosketusta napahti vasten miehen ohimoita. Ennen kuin hänen aivonsa ehtivätkään rekisteroidä tapahtumia, hän oli jo – romps – valahtanut rentona maahan.

Hiekka purkautui samalla Iwanan vartijakollegan ympäriltä, ja sisältä kuoriutui tuttu, tummanpunahiuksinen nuori poika. Tämän pojan vakiovarustukseen kuului yleensä suuri savinen pullo, kalebassi, mutta nyt se oli sattuneista syistä jäänyt teilleen. Kyseinen savipullo ei tosin kaukana ollut, vaan se oli aivan nurkan takana. Punapääpoika, Gaara, ei nimittäin osannut kovin hyvin naamioida pulloaan hiekkansa avulla, joten hänen oli pakko jättää kantolaitteensa sivuun. Nyt kun vartija oli kellistetty, Gaara lähti noutamaan kalebassiaan laittaakseen hiekkansa takaisin sinne säilöön.

”Se o-onnistui”, hengähti Iwanan takana ollut hiippari, tummahiuksinen ja valkosilmäinen tyttö. Hinata. ”En ole k-koskaan päässyt noin lähelle v-vihollista voidakseni tehdä t-tuon!”
”Hst”, Gaara varoitti. ”Pienempää ääntä, Hyuuga.”
”A-a-anteeksi”, Hinata kuiskasi.
”Kauanko hän pysyy tajuttomana?”
”T-tunteja, en tiedä t-tarkemmin. Ja hän herää normaalisti, jos joku herättää hänet. Sitä voidaan pitää tavallisena p-pyörtymisenä t-tai jonain.”
”Hyvä. Meillä ei ole varaa paljastua.”
”Esititte m-muuten pelot-t-tavan hyvin h-humalaista.”
”Jos sattuu olemaan hereillä kaikki yöt Hiekkakylässä, ei voi välttyä tuollaisten tapausten näkemiseltä saati kuulemiselta.”
”…y-ymmärrän.”

Gaara ei oikein käsittänyt, mitä vaikeaa humalaisen esittämisessä muka nyt oli. Se oli ihan helppoa, päästelee vain suustaan kirjaimellisesti mitä sattuu ja liikkuu epämääräisesti huojuen ja katse lasittuneena harittaen. No jaa, onneksi se tätä vartijaa ennen nähty vartija oli oikeasti juomamiehiä, sillä humalassa oleva raitis vartija ei olisi mennyt niin täydestä.

”Katsokaamme, mitä tällä vartijalla on.”

Gaara kumartui vartijan puoleen ja silmäili, missä miekkonen pitäisi tavaroitaan. Jokin tunnussanalista tai vastaava voisi olla mielenkiintoinen löytö. Avainnippukaan ei olisi hassumpi, vaikkakin Gaara osasi jossain määrin tiirikoida lukkoja hiekallaan.

Punapää ei tätä mielellään myöntänyt, mutta Hinata oli tehnyt mainiota työtä napauttaessaan vartijan tajuttomaksi parilla pienellä chakrapurkauksella: Hyuugat olivat kuulemma erinomaisia anatomian ja tainnutuspisteiden tuntijoita, kiitos heidän Juuken-oppituntiensa. Tainnustuspisteitä tosin saattoi käyttää vain, jos pääsi aivan lähelle eikä vastustaja aavistanut mitään vaarasta. Gaaran oli siis pakko toimia hämäyksenä, jotta Hinata olisi päässyt huomaamatta kyllin lähelle. Onneksi tämä vartija oli saatu kumartumaan alas niin, että kitukasvuinen (lue: Gaaran pituinen) Hinata ylti taputtamaan hänen ohimoitaan.

…kirottua.

Gaara olisi kuitenkin halunnut tehdä tämänkin osan suunnitelmasta yksin. Hän oli se, joka oli menossa pelastamaan Temaria. Hän oli vahva. Hän selviäisi yksin. Hän oli aina selvinnyt. Vaikka nykyisin hänen mielessään oli muutakin kuin sairaalloinen itsesuojelun ja vahvuuden todistamisen halu, hän halusi aina selvitä yksin. Hän oli vahva. Vahva. Kyllin vahva suojelemaan muita.

Valitettavasti näin jälkikäteen Gaara ei osannut sanoa, miten hän olisi selviytynyt aiemmista konnankoukuista yksinään, saati siitä hiekkakuplan romahduksesta. Entä miten hän selviytyisi tästä eteenpäin, jos olisi yksin? Kirottua, kun kaiken piti olla noin riippuvaista jostakusta valkosilmäisestä tytöstä. Gaaraa inhotti olla riippuvainen jonkun toisen avusta. Se kolhi syvästi hänen ylpeyttään.

Ei kai tässä auttanut muu kuin ajatella, että Hinata pelastaisi serkkunsa Nejin ja Gaara sisarensa Temarin, ja he olivat muka vain samalla reitillä.

Vartijan taskut löytyivät, ja Gaara alkoi käydä huolellisesti niitä läpi. Tupakka-aski… toinen, vajaa sellainen… sytytin, sen Gaara ajatteli olevan edes jotenkin hyödyllinen, mutta hän pelkäsi, että vartija huomaisi herätessään sen katoamisen, tupakoitsija kun tämä oli… Mutta jatketaanpa. Pari likaista paperinenäliinaa… rautanaula… nitojan niittejä… pureskeltu purukumi, joka oli kääräisty nuhjuiseen paperinenäliinanpalaan taskua sotkemasta… miten joku saattoi pitää noin paljon turhaa rojua mukanaan?

”Ei tästä tule mitään… en löydä avainta, vaikka sanoit, että hänellä saattaa olla sellainen, Hyuuga. Läpivalaise hänet ja sano, missä se avain oikein on.”
”Selvä!”
”Hst!”
”…a-anteeksi. Korotin t-taas ääneni.”

Hiljennyttyään Hinata silmäisi Byakuganillaan maassa retkottavan miehen läpi ja löysi pian jotain mielenkiintoista. ”Gaara-san, k-katsokaa hänen oikea t-takataskunsa. Siellä näkyy olevan p-pieni avainnippu.”

Gaara kieräytti vartijan vatsalleen ja tutkaili taskua, jota Hinata osoitti. Sieltä löytyi kuin löytyikin muutaman avaimen nippu, joka oli kiinnitetty ketjuun ja ketjun toinen pää jonnekin vartijan taskun uumeneihin. Avaimet näyttivät olevan valettuja kiinni kiinteään avainrenkaaseen: niitä ei saisi irti, ellei repisi ketjua irti vartiomiehen housuista.

”…e-eikö avainten v-varastaminen ole epäilyttävää?” Hinata tiedusteli.
”On, ja siksi en aiokaan varastaa niitä”, Gaara vastasi.
”Mitä sitten a-aiotte?”

Vastaukseksi Gaara vinkkasi hieman sormellaan, ja aiemmin valeasun virkaa toimittanut hiekka suhisi avainnipun luokse. Punapää erotti renkaan avaimista yhden, ja hiekka paakkautui paksuksi möykyksi sen avaimen ympärille. Jonkin ajan päästä hiekka irtaantui avaimesta, ja Gaara käänsi esille toisen avaimen.

”Mitä te…”
Shih… kops.
Hinata huomasi, että hiekan lomasta tipahti jotain kiviselle lattialle. Hän siirsi katseensa ja näki, mistä oli kyse: maahan oli pudonnut hiekasta puristettu kopio avaimesta.
”Öh… h-hieno ajatus, Gaara-san. M-mutta kestääkö hiekkainen a-avain vääntämistä?”

”Se kestää”, hiekkapoika vastasi. Hinata epäili Gaaran loukkaantuneen moisesta epäluottamuslauseesta, vaikkei se pojan äänestä kuulunutkaan. Ennen kuin Hyuuga ehti pyytää anteeksi, punapää jatkoi: ”Luon Shukakun kilven aivan samalla tavalla, ja se kestää vaikka raskaalla lekalla hakkaamista. Noin pieniä esineitä on suhteellisen helppo kovettaa pidemmäksikin aikaa.”

Kop, kop, kop. Pari muutakin avainta kopsahteli esille.

”Siinä kaikki”, Gaara sanoi, laittoi avainnipun takaisin vartijan takataskuun, nousi ylös ja käänsi vartijan takaisin kyljelleen. Kenties vartija saattaisi muistaa, missä asennossa hän oli retkahtanut. ”Seuraavat avaimet kannattaa metsästää toisaalta, mikäli on tarve”, hiekkapoika totesi. Hyuugan kysyvään katseeseen hän vastasi: ”Herättää turhia epäilyksiä, jos kaksi vartijaa ’pyörtyy’ samassa kolkassa piilopaikkaa.”

Hinata nyökkäsi.


***


Joitain tunteja myöhemmin Hinata ja Gaara olivat onnistuneet ohittamaan vartijat, siitä kiitos Byakuganille, ja nyt he löytyivät eräästä pikkiriikkisestä huoneesta, siitä kiitos hiekka-avaimille. Se huone oli osoittaunut siivouskomeroksi heti sen jälkeen, kun Hinata oli astunut tyhjään peltisankoon, kompastunut nenilleen se jalassaan ja paiskautunut keskelle moppeja. Räminä oli nostanut Gaaran niskavillat seisomaan, mutta kaikeksi onneksi lähellä ei ollut ainuttakaan Ichimaiiwan kätyriä, joka olisi voinut kuulla kaatumisen äänen. Joka tapauksessa he olivat asettautuneet siivouskomeroon tarkkailemaan ja lepäämään, ja Gaara oli nostanut hiekallaan kalebassinsa korkealle ylähyllylle pois tieltä. Nyt he kaksi käyttivät sen hetken tarkkaillessaan siivouskomerosta käsin Ichimaiiwan piilopaikan sisältöä.

Tai ainakin he yrittivät.

”M-monissa s-s-seinissä on k-kovaa chakra-v-virtausta”, Hinata sanoi. ”En näe n-niihin huoneisiin. Z-zoomauskaan ei o-onnistu… Ch-chakra n-näkyy olevan samanlaista k-k-kuin m-mitä I-Ichimaiiwa käytti. R-raudan-v-väristä… ky-kylmää… t-tiivistettyä…”

”Hmh.”
”M-m-m-mutta y-yritän k-k-katsella mu-muualta…!”

Gaara päästi vaimean tuhahduksen ja nojasi selkäänsä hyllyä vasten. Jos hän olisi tullut tänne piilopaikkaan yksin, hän olisi hoitanut vakoilut hiekkasilmällään. Sitä eivät olisi mitkään chakravirtaukset tai vastaavat haitanneet. Toisaalta Byakugan oli sikäli hiekkasilmää parempi, että sillä saattoi nähdä laajalla alalle kerralla ja ettei vihollinen voinut nähdä sitä, jos käyttäjä itse oli piilossa. Pienen kananmunan kokoinen hiekkasilmäkään ei tosin ollut helposti huomattavissa, mutta silti Gaara oli pitkin hampain päättänyt antaa Hinatan päteä ensin.

Hinatan Byakugan-katse siirtyi asteittain, kuin hän olisi katsellut jotain tiettyä käytävää. Hmph, eikö tuo pää voinut kääntyä yhtään nopeammin? Piilopaikassa oli lukuisia käytäviä, ja jos ne kaikki käytäisiin läpi noin kirotun hitaasti, Gaara ja Hinata löydettäisiin huomattavasti aiemmin kuin Hinata löytäisi Temaria.

”…o-outoa…”
Gaara katsoi kulma kohollaan Hinataan. ”Mikä niin?”

”J-jossain t-tuolla… ch-chakraseinien… chakraverkoston ta-takana…” Hinata tihrusti katsettaan, ”…siellä on j-jotakin, joka a-a-aiheuttaa tämän k-kaiken harmaan h-h-häiriöchakran… sitä t-t-tulee kuin vettä k-kos-koskesta. V-valtavasti. …hirveää. M-mikä h-hi-hirvitys oikein v-voi valuttaa noin p-p-paljon chakraa?”

Valkosilmän ihmetys tarttui myös punapäähän. ”Verrattuna minun chakraani, paljonko sitä on?” Gaara kysyi.
Yllättäen Hinata puisti päätään. ”...p-pelkään pahoin, G-Gaara-san, että tuolla on p-paljon enemmän chakraa kuin t-teillä. H-hurjasti enemmän.”
Gaaran silmät levahtivat. ”Mitä kum… valehtelet!” hän rääkäisi. ”Ei se voi olla totta! Minä olen jinchuuriki! Minulla on Shukakun chakravarastot käytössäni!”
”…G-Gaara-san, ä-ä-äänenne…”

Hiekkapoika puraisi hammastaan ja vaikeni. Miten hän itse saattoi unohtaa tässä tilanteessa turvallisuuden ja hiljaisuuden tärkeyden? Hänen kulmakarvattomat kulmansa kurtistuivat ärtymyksestä. Rauha, rauha, rauha nyt. Mutta mikä kumman olio oikein saattoi tuottaa enemmän chakraa kuin mitä hän itse Shukakun kera? Oliko jokin Shukakua vahvempi bijuu päässyt irti?

Hinata käsitti punapään ilmeen väärin ja tunkeutui sönköttämään: ”E-e-ei-ei h-hä-hä-t-tää, t-t-tuo o-o-ovi on pa-paksu, e-eik-k-kä t-tää-tääl-l-lä e-e-ei ole e-edes v-v-va-vu-vart-t-ti-tijoita k-ku-ku-kuulemas– ”

Gaara nosti torjuvasti kätensä ja oli melkein osua Hinataa nenään, sen verran ahdasta komerossa oli. ”Mitä näet tästä chakralähteestä, Hyuuga?”

Tyttö nielaisi ja änkytti: ”Y-y-yritän juuri j-jä-jä-jäljilttää sen… v-vo-voisitteko olla h-hetken h-hä-häiritsemättä? S-seuraan j-juu-juuri y-y-ye-yhtä v-vi-virtaum-m-maa j-ja-ja – ”

”Siitä vain. Pidän selustaa silmällä.” Gaara käänsi tiukan katseensa Hinataan. ”Samalla kun tutkit chakravirtaa, yritä katsoa, löytyykö Temari jostain.”

Hinata katsoi Gaaraa hölmön näköisenä hyvän aikaa ennen kuin tajusi jatkaa chakravirran tutkimista. Tällä kertaa hänen katseensa risteili pitkin käytävien verkostoa nopeammin kuin aiemmin. Gaara kuitenkin jo ennestään tiesi ja nyt näki Hinatan pään liikkeistä, että käytäviä oli paljon ja ne olivat sekavan kiemurtelvia, kuin iso nippu toisiinsa sotkeentuneita käärmeitä. Ilmeisesti verkoston seuraaminen vaati Hinatalta paljon keskittymistä, ainakin mitä tuosta tiukasta ilmeestä saattoi päätellä.

Kauaa Hinata ei kuitenkaan saanut puuhaansa keskittyä.

Kop, kop, kop, kop… Tuf, tuf, tuf, tuf…

Kahdet kengät, kovapohjaiset ja joustavapohjaiset, kapsahtelivat vasten lattiaa. Gaara sävähti jäykäksi kuin kissa jonka hännän päälle oli astuttu. Hänen korviensa mukaan askeleet olivat tulossa nimenomaan tätä komeroa kohti…

Sanomatta sanaakaan punapää purskautti äkkiä kalebassistaan hiekkaa ja syöksi sitä Hinataa päin. Ennen kuin tyttö ehti juuri mitään tehdä, Gaara oli kaatanut hiekkansa avulla Hyuugan vatsalleen, työntänyt tämän lähimmän pesuainehyllykön alle ja järjestänyt purkit tämän eteen näkösuojaksi. Samaan aikaan ja samaan tapaan hän piilotti itsensä pesuaineiden lomaan vastakkaiselle alahyllylle, ja samalla hetkellä hän hajotti kalebassinsa hiekaksi ja siivosi sitä kohti nurkkia. Tilaa ei ollut luksukseksi asti, mutta ainakin molemmat shinobit mahtuivat piiloon. Kerrankin Gaara kiitteli vanhempiaan siitä, että hän oli perinyt pienen koon takaavat geenit. Onnitteluja tuli myös siitäkin, että Hinata oli ymmärtänyt vaaran ja pitänyt suunsa kiinni.

Klaks, kviiiik…

Ovi avautui juuri sen jälkeen, kun Gaara sai piilotettua hiekat nurkkiin. Kop kop kop… Sisään astui pari matalakorkoisia naisten kenkiä, jotka jatkuivat muhkuraisista nilkoista pulskiin, tumman sukkahousukankaan peittämiin pohkeisiin. Juuri mitään muuta Gaara ei siitä vinkkelistä osannut sanoa tulijasta.

”Mijin! Älä kupeksi siellä kauaa!” kuului jostain kumeanmöreä ääni. Gaara huomasi hämäryydessä, että yhä Byakuganiaan ylläpitävä Hinata säpsähti. Hullu ajatus vain, mutta tunnistiko Hinata tuon äänen jostain? Möreä ääni joka tapauksessa jatkoi: ”Ei sen pesuaineen valinta voi olla niin pikkutarkkaa!”

”Reaktorin kanssa pitää olla tarkka, Seki-chan”, vastasi nariseva naisääni, joka oli suunnasta päätellen juuri se pulskapohkeinen sisään astunut nainen. ”Ichimaiiwa-sama ei ole mielissään, jos se menee hajalle väärän pesuaineen vuoksi.”

’Reaktori?’ Gaara ihmetteli painautuessaan syvemmälle hyllyynsä. Hinata seurasi hyvin, hyvin varovaisesti esimerkkiä. ’Mikä kumma se on? Tulee sana ”reaktio” mieleen, mutta miten se liittyy tähän?’

”Kaiken kansan kivipäät sentään, Mijin!” Sekiksi kutsuttu mies murahti tällä välin. ”Ei yksi masiina voi väärästä pesuaineesta mennä pilalle!”
”Minä ryhdyin puhdistusalalle ennen kuin sinä edes synnyit, nuorimies.”
”No ihmekös, kun aivosi ovat täynnä suopaa.”

Mijin tuhahti äänellä, josta tuli mieleen sylkäisy. Samalla hän valitsi Gaaran yläpuolelta olevalta hyllyltä pesuainetta. Onneksi hyllyt olivat niin syviä, ettei Gaaraa tai vastapuolella tutisevaa Hinataa voinut huomata ylävinkkelistä katsottuna. ”Tietäisit vain, tietäisit vain, Seki-chan. Maailmassa ei ole takuulla ainuttakaan toista konetta, joka kykenisi tuottamaan shinobikehon tavoin chakraa, ja vieläpä noin valtavia määriä.”

’Chakraa tuottava laite?’ Gaara kummasteli. Hän huomasi samalla Hinatan Byakuganin pullistuneiden verisuonten juovittamien kasvojen ilmeen kirkastuvan. Siinä oli selitys valtaisalle chakravirralle!

”Siksi siitä ainokaisesta on pidettävä tiukka huoli”, Mijin jatkoi. ”Ja kuten tiedät, Seki-chan, minun pesuaineeni sisältävät myös chakraa, joten on oltava varovainen, ettei laite mene sekaisin. Minun palkoillani ei korvata Ichimaiiwa-saman vihaa, jos se menee rikki. Chakralaite on hänen lapsensa.”

”Lyriikat sikseen ja hae se pesuaine niin kuin olisi jo!”
”Käskytät nyt vanhaa naista, hmph! Olkoon.”

Mijin askelsi sivuaskelta katsellessaan hyllyjä Gaaran yllä. Samalla sisään astuivat isot jalat kookkaissa, mustanharmaissa shinobisandaaleissa harmaata kivipurua varistaen. Kopahduksista ja kilahduksista päätellen nainen kävi pulloja ja purkkeja lävitse Sekin katsellessa tiukkana. Välillä nainen astahti taaksepäin kuin katsoakseen hyllyn valikoimaa laajemmasta perspektiivistä. Seki alkoi jonkin ajan kuluttua naputtaa jalkaansa lattiaan.

”Hyvä on, hyvä on”, Mijin ärähti. ”Otan sitten vaikka sekoitus 342c:n. Mutta se on sitten sinun vikasi, jos reaktori syöpyy siitä. Mitä höngit niskaani!”

”Noudatan vain Ichimaiiwa-saman käskyjä”, Seki tokaisi. ”Jos täällä on hiippareita, sellaiset yrittävät puristaa tiedot ensiksi heppoisilta mummeleilta. Täällä on nyt keltainen tila tyyppiä A, kun puoli satsia Hyuugista on täällä.” Tässä kohtaa Hinata vavahti.

”Voi kuinka sydäntä lämmittävän huomaavaista, Seki-chan”, Mijin narisi korvia riipivän sarkastisella sävyllä. Samassa Gaara säpsähti rajusti, kun naisen pulska käsi, jonka sormiin oli ahdettu himmentyneitä rihkamasormuksia, nappasi aivan hiekkapojan pään edestä ämpärin ja mopin. Nainen ei onneksi kurkkinut mokomien taakse sen tarkemmin, vaan suoristi itsensä ja sanoi tomeralla äänellä: ”Mennään.”

Kop, kop, kop… tuf, tuf, tuf… kviiiik, klaks.
Siivouskomeroon oli laskeutunut jälleen rauha. Gaara ja Hinata ahtautuivat ulos hyllyjensä alta.

”Se siitä arvoituksesta”, Gaara puhui hiljaa, miltei kuiskasi, sillä hän ei ollut vielä varma siitä, kuinka kaukana Seki ja Mijin olivat. ”Tämä mysteeri oli sangen lyhytikäistä laatua.”
”K-kieltämättä… m-mutta mietin v-vain, että miten s-se chakra-l-laite toimii.”
”Se ei ole tärkeää nyt. Jatka Temarin, ja Nejin, etsintää.”
”I-i-itse a-asiassa…”
”Niin?”
”…l-löysin h-heidät jo. Pi-pidin Byakugania p-päällä – ”
Gaara sinkaisi niin nopeasti suoraselkäiseen istuntaan että Hinata vinkaisi silkasta säikähdyksestä. ”Missä?” hiekkapoika kähähti.
”K-k-käytävien t-takana…” Hinata piipitti, ”meistä p-parinsadan m-metrin p-p-päässä. Y-y-yritän j-juuri ka-katsoa, mistä m-mennä.”
Gaara lysähti takaisin istumaan ja tuhahti aiempaa voimallisemmin.
”…s-siellä on paljon v-vartijoita”, Hinata luetelmoi. ”Ja m-m-mutkikkaita k-käytäviä… enkä näe k-kaikkia osia B-B-Byakuganillani… miten s-sinne selliin pääsisi?”
”Selliin?” Gaara valpastui taas.

”H-he ovat sellissä. Ja N-Neji-niisanin pään y-ympärillä on j-jokin outo, vahva ch-chakravirtaus. E-en ymmärrä…” Hinata tihrusti silmillään ja ilmeisesti ”zoomasi”, tai mitä se katseen tarkennus kauas taas oli. ”V-vartijoita on v-vi-vilisemällä… mi-mi-mitä pitäisi tehdä?”

Punapää siirsi hitaasti, sivukautta katseensa mustatukkaan. ”On paras jatkaa tarkkailua, ottaa selvää vartijoiden kulkurutiineista, etsiä aukkoja. Siinä voi mennä aikaa… mutta se tulee olemaan sen arvoista. …mistä kummasta tuo ilme?”

Hinatan ilme vastasi sitä, kuin joku olisi juuri antanut hänelle syntymäpäivälahjaksi jotain hyvin outoa. ”M-mutta tehän s-sa-sanoitte a-aiemmin, e-et-te-te-te siedä v-viivyttelyä!”

Gaara tuhahti taas. ”Kuin myöskään en tapetuksi tulemista ennen perille pääsyä.”



*****



Seuraava osa