On yllättävää, miten maailma on kaikille niin samanlainen. Aluksi sitä kuvittelee, että kaikki on mahdollista, että voi tulla kuuluisaksi ja kaikkien puheenaiheeksi. Vanhempana sitä ymmärtää, etteivät kaikki unelmat toteudu, mutta ei vain uskalla antaa periksi. Kuitenkin aika määrää sen, ehtiikö unelma toteutua. Oma terveys ei kestä ja kuolema on päivä päivältä lähempänä. Miksi minä olisin niin erikoinen, että minulla olisi oikeus elää huomiseen? Tiedän, etten ole, joten pyydän, suorastaan anelen, lupaa jakaa tarinani kanssanne. Minä haluan tulla jotenkin muistetuksi.


Toisin kuin ihmiset, minä en koskaan syntynyt. Minut rakennettiin erottamaan kaksi taloa toisistaan. Kummankin talon väki kerran puhui siitä, että aita pitäisi maalata punaiseksi. Pari viikkoa myöhemmin minut maalattiin punaisella värillä, joten päättelin, että nimeni on Aita. Se on hyvä nimi, voimakas ja samalla lempeä. Aita, Aita, voisin lausua nimeäni päivästä toiseen. Se on ainoa, joka on aidosti ja oikeasti minun omaisuuttani, joten en voi kuin rakastaa sitä. Nimeni antaminen oli siis minulle tärkeä päivä ja voin vakuuttaa, minun kaltaisillani ei tärkeitä päiviä ole paljoa.


Olen pienestä asti ollut uskomaton romantikko ja odotin omaa suurta tapahtumaani, jotain joka tekisi minut kuuluisaksi. Eihän kukaan voi olla tuntematta vaikkapa Romeon ja Julian parveketta. Kaikki kuuluisuus lähtee aina rakkaudesta ja minun tehtäväni oli esittää tässä elämän näytelmässä erossa pitävää elementtiä, aivan kuten Julian parvekekin. Minä olin niin onnellinen saadessani edes osallistua tähän näytelmään. Käsikirjoitus oli jo selvänä mielessäni. Toinen suku asuu aidan toisella puolella ja toinen toisella. Sukujen lapset rakastuvat toisiinsa, mutta koska minä olen paikoillani, he eivät voi tavata toisiaan. Lopussa minä uhraan elämänäni ja kaadun, jotta he saavat jälleen nähdä toisensa. Täydellinen ja kaunis tragedia, jossa oli vain yksi pieni ongelma. Sitä ei koskaan tapahtunut. Kumpikaan perheistä ei saanut lapsia. Toinen talo purettiin ja sen tilalle kasvoi paljon villikukkia ja muuta rikkaruohoa. Toinen talo autioitui ja vain minä jäin odottamaan tarinan alkamista.


Siitä asti itse elämäni oli tragedia. Silloin kun näin ihmisiä he tulivat nauramaan autiotalolle tai kertomaan kummitustarinoita. Ymmärtänette varmaan, ettei tällainen elämä tyydytä romantikon tarpeita. Kaipasin elämää ympärilläni ja jotain, jotain sellaista mitä en koskaan ennen ollut kokenut. Sitten kohtasin kaltaiseni. Sellaisen, jonka tarina oli kulunut jo vuosia, mutta ei vielä alkanutkaan. Hän tuli minun luokseni, oli tullut jo monta kertaa. Jokin autiossa paikassa kai kiehtoi häntä, mutta toisin kuin niitä huligaaneja. Hän ei tullut tänne, koska paikka oli pelottava, vaan koska se oli niin yksinäinen. Hän itki turhautumistaan ja ärtymystään. Kerta kerralla opin tuntemaan hänen roolinsa paremmin. Hän oli äkäpussi, sellainen prinsessa joka potki prinssejä ja esitti kovaa, vaikka halusi vain, että joku ymmärtäisi hänen heikkoutensa. Tällaisena kuin minä, on vaikea lohduttaa, mutta minä ymmärsin. En vihannut häntä, vaikka hän iski kirotulla shurikenillään minua niin kovaa itkiessään, vaan pakotin itseni ymmärtämään.


Sitten kerran, kun pieni paholaisprinsessa oli jälleen täällä, joku koputti minua toiselta puolelta. Tietenkin minä näin toisen puolenikin, mutta siitä oli ollut niin kauan aikaa, kun joku oikeasti on edes käynyt siellä, että olin jo lopettanut katsomisen. Samalla, kun tutkin toista, lapset alkoivat keskustella.
”Kuka sinä olet?”
”Tyttö, joka tahtoo, että häivyt.”
”Ja minä olen poika, joka tahtoo jutella kanssasi. Hauska tutustua.”
”Kuole pois.” Keskustelu tuntui jatkuvan tunteja. Poika pysyi iloisena ja nauroi kaikelle kiukulle jota tyttö hohkasi. Silloin minä tajusin. Kaikkien näiden vuosien jälkeen oli mahdollista, että tarina alkaisi. Tästä ei ehkä tulisi Romeo ja Julia tarina, mutta kyllä Kuinka äkäpussi kesytetäänkin kelpaisi. Tietenkin he olivat vasta lapsia, mutta olen odottanut jo niin kauan, ettei vuosi tai kymmenen enää haittaa. Minne minä olisin lähdössä?


He tulivat tänne usein. Kumpikin koputteli aitaa vain aloittaakseen uuden riidan. Poika nauraen heidän erilaisuudelleen ja tyttö esittäen, että ei pitänyt toisesta. Kuitenkaan poika ei nähnyt tytön silmiä takaani, kuten minä näin. Riidellessään tytön silmät loistivat ja ivalliset kommentit hän heitti hymyillen. Tyttö eli ja minä olin onnellinen, koska näytelmä oli vihdoin alkanut. Nyt saatoin uskoa, että elämälläni oli tarkoitus.


Yhtenä päivänä he näkivät toisensa. Sitä ennen se oli ollut heidän ääneen sanomaton leikkinsä. Kumpikaan ei halunnut nähdä toistaan, vaan he piiloutuivat taakseni. Pelkäsivät, että toinen ei olisikaan sellainen, kuin he olivat kuvitelleet. Lopulta uteliaisuus voitti ja he kumpikin kurkistivat ylitseni. salakavalasti, ettei toinen huomaisi heidän petostaan. Poika hymyili nähdessään tytön, heidän koulunsa draamakuningattaren. Hän ei ollut ymmärtänyt, miksei ollut tunnistanut toista näkemättä tätä. Tyttö katsoi halveksuvasti poikaa. Hokagen penikka, joka ei ollut itse mitään, ei ansainnut hänen hymyään. Kuitenkin takanani poika ei ollut mitään sukua Hokagelle. Takanani poika oli hänen ystävänsä.


Vuosien jälkeen minun on turha selittää miten kävi. Antaa heidän selittää itse.
”Kukka kauneimmalle Moegille, jonka tiedän.”
”Tuo olisi imelää, jollen olisi ainoa Moegi, jonka tiedät.”
”Ja tuo olisi julmaa, jollen tietäisi, että jokainen loukkauksesi on oikeasti kiintymyksenosoitus. Taidat suorastaan rakastaa minua.”
”Anna minulle yksikin syy, miksi rakastaisin sinunlaistasi tyyppiä, Konohamaru.”
”Tämä on kolmas ystävänpäivä putkeen, jonka vietät kanssani.”
”Minä inhoan sinua.” No, vuosienkin jälkeen minä odotan edelleen, mutta minä näen, että odotukseni ei ole turha. He ovat yhtälailla luotuja toisilleen kuin nimi Aita minulle. Siksi minä jaksan odottaa vaikka elämäni loppuun asti, olkoon se sitten huomenna tai vasta vuosien päästä. Voin nyt olla onnellinen, koska minä löysin tarinani, vaikkakin keskeneräisen sellaisen, ja edes joku on suostunut kuuntelemaan sen, Aidan tarinan.