Tunnelmamusiikkia: Morrowind Soundtrack – Ambush! (kiitokset Elsille valinta-avusta) ja Naruto Shippuuden Soundtrack – Jinchuuriki

*****

Luku yhdeksäntoista
Irti! Kiinni! Ja taas irti!


Joitain hetkiä aiemmin käytävällä…

”He t-tulevat ulos s-se-sellistä. Neji-n-niisan on heidän m-mukanaan. T-T-Temari-s-san on s-sellissä.”

Gaara nyökkäsi otsa ankarassa rypyssä. Hän ja Hinata olivat ohittaneet jo lukuisia vartijoita, mutta selli tuntui olevan yhtä kaukana kuin mitä aiemminkin. Käytävät olivat oikea sokkelo. Kannattiko sellissä edes pitää lukkoa, kun tähän labyrinttiin saattoi helposti eksyä ikuisiksi ajoiksi, ellei ollut käytössä Byakugania? No jaa, ilmeisesti vangit piti säilyttää jossain niin, että heidät myös löytäisi tarpeen tullen.

Selliin pitäisi joka tapauksessa päästä jossain kohtaa. Hinatan mukaan Temari oli jätetty sinne. Toisaalta pitäisi ensin käydä hakemassa avain, osa tämän paikan lukoista oli harvinaisen hankalia tiirikoitavia. Oli varmaa, että jollakulla noista Nejin neljästä saattajasta oli avain selliin…

Hinata kuljetti katsettaan hitaasti, hitaasti vaakasuunnassa, ilmeisesti Nejin ja tämän saattajien suuntaan. Välillä pälyilyä kävi toisissakin suunnissa, ilmeisesti toisilla käytävillä. Hän etsi reittiä… reittiä, jota kautta pääsisi Nejin ja sitä kautta Temarin luokse. Loogisesti saattoi päätellä, että jos Neji saattueineen oli tullut sellistä, Gaara ja Hinata pääsisivät Temarin luokse hakeutumalla ensin Nejin olinpaikkaan… elleivät nuo miehet lukitsisi ovia mennessään. Se hankaloittaisi asioita kummasti.

Sitten Hinatan pää käännähti terävästi oikealle: ”T-tuo tie! Se vie sinne m-missä he ovat nyt! S-suoraan!”
Gaara nyökkäsi. ”Heidän eteensä vai heidän taakseen?”
”H-hetkinen… e-eteen.”
”Selvä on. Tehkäämme suunnitelma sen mukaisesti. Matkalla.”

Sen sanottuaan Gaara lähti suorimaan Hinatan osoittamaan suuntaan tytön seuratessa perässä ilman minkäänlaisia vastaväitteitä. Tuota pikaa Hinata vaihtui seuraajasta johdattajaksi, ja kaksikko lähti suunnistamaan kohti Nejin senhetkistä sijaintia. Byakuganin avulla oli kätevää väistää vartijoita ja seurata, minne Neji seuralaisineen meni.

Yllättäen hiekkapoika kysyi: ”Montako heitä on?”
”N-neljä Neji-n-niisanin lisäksi”, Hinata vastasi. ”Yksi o-on se ka-kallioilla ollut i-iso mies, j-jolla oli ki-kirkkaan-pu-punainen poncho. Sitten on k-kolme tuntematonta.”
”Millaisia?”

”K-kaksi ovat a-a-aika ta-tavallisia… i-isoja ja vahvoja k-kuitenkin. Kolmas…” Gaara valpastui tässä kohtaa, ”…ko-kolmas ei näytä e-erikoiselta.” Hiekkapojan ryhti tuntui lysähtävän. ”P-paitsi että hänellä o-on sitä harmaata ch-chakraa.” Valpastuminen taas. ”Sitä on jonkinlaisessa… k-kivikuulassa…”

”Sellaista chakraa, jollaista oli myös sillä isokokoisella punaista ponchoa käyttävällä miehellä ja Ichimaiiwalla?” Gaara kysyi.
”…n-niin.”
”…ja molemmat olivat voimakkaita…”
Hinata nielaisi.
”Mutta”, Gaara jatkoi kulkiessaan yhä eteenpäin, ”meillä on yllätysmomentti, heillä ei. Ja tuskin kukaan heistä on yhtä vahva kuin Ichimaiiwa, jonka käsistä minä olen selvinnyt hengissä.”

Hinatalla ei ollut sydäntä huomauttaa, ettei Gaara olisi ollut selvinnyt hengissä siitä pudotuksestaan, ellei Kankurou olisi osunut juuri oikeaan aikaan paikalle.

Kaksikko lähti joka tapauksessa kulkemaan eteenpäin, kohti Nejiä ja tämän saattuetta. Päätellen siitä, ettei Hinata pysähtynyt kertaakaan tarkastamaan käytävien solmuja, tytölle oli täysin päivänselvää, mitä kautta tulisi mennä. Gaaralle taas noin nopea reittien löytäminen käytävillä oli sula mahdottomuus. Aavikkojen pojan oli pakko myöntää, että nyt Hinatan silmät olivat nyt hänen silmänsä.

Mutta yllättäen:

Dy-dum. Dy-dum. Dy-dum …
”Ghn!” Gaara seisahtui äkisti paikoilleen.
”Gaara-s-san? Mikä h-hätänä?”
”Haah… haah… haah…”

Gaara oli yllättäen pysähtynyt kesken askeleensa. Hän oli kumartunut, nostanut toisen kätensä rintalastalleen ja toisen otsalleen sekä seisonut hiljaa aloillaan huohottaen, kulmat kurtistuneina ja polvet hieman koukussa. Hän tärisi ja rutisti välillä silmiään kiinni, ja eräässä vaiheessa hänen oli pakko nojata hartiaansa seinään. Kipu. Kipu. Päähän sattui taas. Päässä hakkasi, olo oli sietämätön. Uusi pahoinvointikohtaus teki tuloaan, ja sillä tietyllä kerralla se oli miltei tappaa Gaaran hiekan alle. Kohtaukset olivat kyllä jo harvenemaan päin, mutta ei, sellainen ei yksinkertaisesti saisi tulla näin kriittisellä hetkellä!

”…Gaara-san, t-ta-tarvitseekö t-teidän levätä?”

’…levätä. Levätä? Levätä?!’

EI KÄY PÄINSÄ. Ei nyt. Nyt ei levätä, nyt on toimittava!

Gaara tempaisi kätensä otsaltaan kuin se olisi ollut sitkeästi ihoon kiinnittynyt pakkausteipin pala. Hän suoristi itsensä ja seisautti asteittain tahdonvoimallaan vapinansa. Puristettuaan hetkeksi silmänsä umpeen hän sai otsansa rypyt hieman oikenemaan ja katseen suoristumaan. Hän henkäisi pariin kertaan ja lähti sanaakaan sanomatta taas kävelemään.

Tätä pelastusoperaatiotn vaihetta ei saisi enää lykätä. Gaaran mieli olisi hänen ruumistaan vahvempi. Hän ei antaisi Nejin, tämän saattueen ja Temarin sellin avaimen mennä enää yhtään kauemmas. Mitä väliä Gaaran päällä? Temarihan tässä piti pelastaa!

Hinata ymmärsi palata takaisin Gaaran edelle vasta, kun hiekkapoika oli pysähtynyt seuraavaan risteykseen ja katsonut tiukasti ja vaativasti Hyuugaan.


***


Takaisin nykyhetkeen…

”Neji-niisan!”

Kipittävät askeleet kulkivat läpi hiekkavirtojen ja seisahtuivat vasta, kun niiden aiheuttaja oli Nejin vierellä. Pieni käsi tarttui pojan beigen t-paidan hihasta ja lähti kiskomaan tätä. ”Neji-niisan, t-tule!”

Tuo hento ääni… tuo itsepäinen sisu…
”Hi-Hinata-sama?” Neji oli totaalisen typertynyt.

Typertyneenä olemiselle ei kuitenkaan ollut liiemmin aikaa, sillä nyt oli liikuttava, eikä se ollut läpihuutojuttu. Vanhempi Hyuugista oli vähällä horjahtaa kumoon Hinatan vetäessä häntä – sidotuilla käsillä oli vaikea pitää tasapainoa. Ilmeisesti Hyuuga-klaanin perijätär huomasi serkkunsa hankaluudet, sillä tyttö irrotti otteensa ja hengähti: ”O-odota, katkon k-köytesi niin v-voit liikkua paremmin!”

Mitä ihmettä Hinata teki täällä? Hinata? Pieni Hyuuga-klaanin perijätär, joka ei satuttaisi huonekasviakaan? Täällä, pahan pesässä ja voimakkaiden vihollisten seurassa? Mutta kyllä, tuollaisia shinobisandaaleita ja laivastonsinisiä housuja Hinata todella käytti… ja tuollaiset hänen jalkansa olivat… kuin myös chakra…

”Liikkukaa jo sieltä. Olette tiellä!”

Tuonkin äänen Neji tunnisti. ’Gaara…? Hän siis selviytyi ottelustaan Ichimaiiwaa vastaan!’ Toivo leimahti Hyuugassa ensi kertaa tuskallisen pitkiin aikoihin. ’Onkohan täällä muitakin? Kenties! Ehkä Shikamaru keksi suunnitelman päästä tänne…’

Snaps! Snaps!

Jokin terävä esine raapaisi Nejin ranteita, mutta se kipu ei tuntunut missään tulevan riemun tiellä: hänen ranteitaan puristaneet siteet oli katkottu! Ohimennen Hyuuga näki tutun, pehmeäkankaisen takin pörröisen helman ja pienen, vaalean käden pitelemässä kunaita. Sama käsi tarttui hetkeä myöhemmin Nejiä ranteesta ja alkoi kiskoa häntä jonnekin. Koska vanhempi Hyuugista ei nähnyt kerrassaan mitään ympärilleen, hänen oli pakko mennä vain sinne minne Hinata häntä vei. Suhina – Gaaran hiekan suhina – voimistui heidän ympärillään. Jossain kohtaa Nejin käsi tavoitti seinän, jonka luokse Hinata oli johdattanut hänet kulkemaan…

Vaan äkkiä:
”...G-Gaara-san…?” Hinata vinkaisi.
Skrak!
Hetken päästä tytön kirkaisu: ”Gaara-san!”

Mitä nyt oli tapahtunut? Neji olisi antanut vaikka toisen kätensä, jos hän olisi saanut takaisin edes jotain entisestä näkökentästään.


***


Dy-dum. Dy-dum. Dy-dum dy-dum dy-dum…!
’Haaah… agh… hgggnh… ei nyt, EI NYT!’

Mustalla ympäröidyt silmät rutistuivat tiukasti kiinni. Vielä tiukemmin olivat yhdessä paljastetut hampaat, kun ylähampaat pureutuivat kiinni alahampaisiin niin suurella voimalla kuin vain leukalihaksista lähti. Kulmakarvattomat kulmat olivat kurtistuneet niin voimakkaasti, että varhaisryppyjen vaara oli varteenotettava.

Gaara ei ollut kyennyt siihen. Hän ei ollut kyennyt pidättelemään pahoinvointikohtaustaan aisoissa. Hän oli yliarvioinut itsensä ja hillitsemiskykynsä aivan väärään aikaan, väärässä paikassa ja ennen kaikkea väärässä tilanteessa – nimittäin keskellä taistelua.

Gaaran oli pakko keskittää tarmonsa pääkipuunsa ja sen tukahduttamiseen, jotta hän saisi edes jotenkin jatkettua hiekan ohjastamista. Tulokset olivat kaikkea muuta kuin lupaavia. Hänensä hiekkansa varisi aivan liian paljon ja noudatti Gaaran mielen käskyjä aivan liian pitkällä viiveellä. Kipu yltyi sekunti sekunnilta. Se oli kuin ruuvipuristin, joka kirityi hetki hetkeltä ja kohta halkaisisi Gaaran pään…

Ksssh…!

Ja samassa Gaara havaitsi äkkiä menettävänsä kokonaan hiekkansa hallinnan. Hän yritti pakottaa enemmän voimaa hiekkaansa ja ajatuksiinsa, mutta siitä ei ollut apua. Hiekka romahti. Ja niin romahti myös Gaara. Tu-tum! Polvet osuivat kiviseen lattiaan. Dy-dum-dy-dum-dy-dum-dy-dum…!! Tiukan puristustunteen jälkeen päässä alkoi hakata.

”Ha… ha… hia… ah …”

Gaara hengitti surkuteltavan pieniä siemauksia ilmaa. Hänen katkonainen hengityksensä takerteli kurkussa ja paikoin jopa vinkui. Tum! Hän kaatui kyljelleen lattialle. Sattuu, sattuu, sattuu! Keho kouristui tuskaisasti.

”G-Gaara-san?” kuului jostain Hinatan vaimea vinkaisu.
Mutta pian Gaaran korvat keskittyivät johonkin aivan muuhun.

Skrak!

Tuo pahaenteinen raksahdus! Gaara muisti sen liian hyvin taistelustaan Ichimaiiwaa vastaan! Se ääni kuului, kun… Vilkaisu käytävälle. Aivan. Se ääni kuului, kun hiekka kovettui nopeasti kiveksi, Gaaralle käyttökelvottomaksi.

Hiekka kovana kivenä, ruumis lamaannuttan fyysisen kivun vallassa, vihollisia saattoi olla vielä vaikka missä, pelastusoperaatio oli yhä kesken. Se ei todellakaan, todellakaan ollut hyvä yhdistelmä. Vaan jopa sekin soppa saattoi vielä pahentua entisestään.

Shah! Shah!
”Gaara-san!”

Hinata ehti huomata vaaran Gaaraa nopeammin. Punapää itse asiassa huomasi sen vasta Hyuugan kirkaisun jälkeen.
Kaksi laihaa mutta sitkeästi puristavaa kättä olivat napanneet kiinni Gaaran ranteista ja vetäneet ne kiinni maahan. Mikä hyytävintä, nuo tukisiteillä varustetut kädet tulivat maasta itsestään: ne pistivät esiin maasta ranteistaan asti, kuin peilityynestä vedestä.

Khah! Samassa tuli esille käsien omistajan pää. Se oli varsin ruma pää: se oli luisevan, ohuthiuksisen, mulkosilmäisen ja leveäsuisen miehen pää, jonka toiselle silmälle oli aseteltu jääpussi. Miehen kaulaa näkyi sen verran, että ilmestymiskohdasta saattoi erottaa valkean laboratoriotakin kaulusta. Jonkinlainen lääkäri tai tiedemies, kenties?

”Ajattelinkin, ettei Ichimaiiwa-saman hypoteesi kuuuuuuluisan Aavikon Gaaran hengissäolosta ollutkaan pätevä”, tiedemies-tai-mikä-olikaan myhäili. Tuo liikahampainen hymy oli inhottavaa katsottavaa. ”Mutta seeeeee hypoteesi, ettei Aavikon Gaara selviä hiekatta, on eeeeeeerinomaisen pätevä.”

Gaara irvisti nyt kivun lisäksi myös inhosta. Tuo mies oli yksinkertaisesti puistavattava.
Mutta taas Aavikkojen poika sai lisää huomiotavaa.
Shah! Shah!
”Aargh!”
”Puristaa kovin, eikö vain, Aavikon Gaara?”

Hiekka oli kyllä kivettynyt, mutta se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö tuo hiekkakivi olisi liikkunut. Huonoa tässä vain oli se, ettei kivi liikkunut Gaaran tahdosta, vaan jonkin – jonkun – aivan muun tahdosta. Tuosta sulasta kivestä oli juuri muotoutunut kiviset kahleet Gaaran torson, reisien ja käsivarsien ympärille. Hänet oli lukittu tiukasti ja puristavasti kiinni lattiaan! Eikä tilannetta parantanut se, että kahleita tuntui kietoutuvan yhä vain lisää Gaaran ympärille…

Valkotakkimies päästi vaimean, hihitystä muistuttavan naurun. ”Haluan tooooodellakin tietää”, hän lausui, ”mikä ääni kuuluisasta Aavikon Gaarasta kuuluu, kun hän puuuuristuu kiven sisälle. Huutaakohan hän saaaaaamaan tapaan kuin hänen uhrinsa, kun heidät puristetaan hiekan sisään? Aneleekohan hän armoa? Hih, koooooohta se selvitetään.”

Jokin napsahti taas Gaaran mielessä. Ei, se ei ollut sellainen napsahdus, josta yleensä seurasi se, että Gaara kävi hurjistuneena näsäviisastelevan tölväisijän kimppuun, mutta se muistutti jotenkin sitä. Se ainakin kertoi, että jokin oli pielessä… itse asiassa vielä pielemmässä kuin mitä hirmustuessa…

Selviytymisvaisto. Pelko.

Gaara silmäisi äkkiä sivulleen, Hyuugien suuntaan, ja yritti tarkastaa tilanteen sillä rintamalla. Myöhäistä! Myös Hyuugien ympärille oli kasautunut vakuuttava kivikupoli tämän kaiken jyrinän ohessa. Viholliset olivat turvanneet oman selustansa!

”Khihihii…” valkotakkimies hykerteli. ”Kenties voooooooisin tarkastaa ruumiistasi, ovatko Shukakun voimat sulautuneet jo DNA:hasi. Olen aaaaaaaaina halunnut niin kutkuttavasti tietää… khih hih… Oikein vapisen…”

Ja samassa valkotakkimies teki eleen, joka oli Gaaralle tuttu – hiekkapoika käytti sitä aina itse. Se oli käden ojennus eteenpäin, kämmen alaspäin auki ja sormet voimakkaasti harallaan. Sormet oikein vapisivat lihasjännityksen voimasta. Sitä Gaara ei taas osannut sanoa, näyttikö hän itse noin sekopäiseltä tehdessään tuon eleen, mutta hän aavisti sen kauhun, jonka hän oli itse aiheuttanut lukuisille uhreilleen… Hiekka – Kivi! – Hiekka! – Kivi! – se jokin joka tapauksessa puristaisi hänet kasaan, kun nyrkki sulkeutuisi!

”Khihihii… olen aaaaaina halunnut kokeilla tätä!”

Aika jähmettyi hyiseksi ja hitaaksi virraksi. Gaara miltei näki silmissään, kun lääkintäninjan kämmenen lihakset värähtivät, kun kuolettava ele lähti käyntiin. Sormet koukistuivat samalla kuin alkoivat lähestyä toisiaan. Kämmenpohja kouristui kupiksi sillä samalla hetkellä, kun Gaaran silmät alkoivat levitä ja keuhkot vetäistä henkeä. Sormet lähestyivät, ja hetken näytti siltä, kuin lääkintäninja olisi pidellyt kädessään näkymätöntä pingispalloa…

BRU-TUM!!

Ääniärsykkeen kuulessaan Gaara sulki refleksistä salamannopeasti silmänsä ja jäi odottamaan musertavaa kipua. Puoli sekuntia odotettuaan hän kuitenkin huomasi, ettei sitä tullut, ja hän avasi silmänsä taas. Hän oli ehjä.

Samaa ei voinut sanoa Hyuugia ympäröineestä kivikupolista.


***


Hinata oli seurannut kauhuissaan sivusta, kun tuo pelottavan näköinen valkoiseen takkiin pukeutunut ja jääpussia silmällään pidellyt mies oli laskenut oudon kuulansa maahan ja purskauttanut siitä chakraa kiveen. Tämän chakrakyllästetyn kiven avulla mies oli kivettänyt Gaaran hiekan ja kahlehtinut punapään kivikahleisiin. Eikä siinä kaikki: myös Hinatan ja Nejin ylle oli kasvanut silmänräpäystä nopeammin kivinen kupoli. Se oli ahdas, eikä kookas mies olisi sen sisällä saanut käsiään suoristettua. Verkkomainen, raudanharmaa chakravirta virtasi vahvana paksussa kivimassassa.

Hyuuga-klaanin perijätär havaitsi, että hänen serkkunsa käänteli päätään tiiviisti edestakaisin, kuin yrittääkseen tähyillä jotain. Käänsi päätään, miksi? Eihän Byakuganin kanssa tarvinnut kääntää päätä, ja Neji näytti olevan hyvissä chakroissaan. Kyllä Neji varmasti käytti Byakugania, ei tuon epäilyttävän näköisen kivenkappaleen sisästä voinut nähdä ilman sitä.

Silmäillessään tarkemmin Nejin päätä Hinata huomasi, että kivikypärä loi niin voimakkaan chakravirran, ettei sen sisältä näkynyt Nejin omaa chakraa. Ja jos Hinata ei nähnyt Nejin kypärän sisään, oli todennäköistä, että… Neji ei nähnyt kypärästä ulos. Totta! Neji ei nähnyt mitään! Ei kerrassaan mitään! Kamalaa!

Ilmeisesti Neji käänteli päätään kuullakseen paremmin, ei nähdäkseen paremmin. Hän oli koukistanut hieman polviaan, kuin valmiina loikkaamaan toimintaan, ja samalla hän näkyi kuulostelevan tiukasti ja tunnustelevan kiviseinämiä. Toisin kuin mitä Hinata, Neji vaikutti yllättävän rauhalliselta. Serkku osasi aina toimia tällaisissa tilanteissa rauhallisesti ja tilannetta tunnustellen.

”Hinata-sama”, hän lausui sitten ja tuntui painottavan rauhoittavaa sävyä äänessään. ”Onko teillä Byakugan päällä?”
”…o-on!” Hinata inahti.
”Kertokaa sitten, millainen chakravirtaus tässä kupolissa on. Minä en kykene näkemään tämän kypärän alta.” Tuo vahvisti Hinatan epäilyt Nejin näkökyvyttömyydestä.
”S-selvä… chakra… s-se on raudan-h-harmaata… ei…vähän hopeanväristä… j-ja…” Hinata pälyili tiiviisti ympärilleen. ”…verkkomaista…”
”Montako vastustajaa meillä on?”
”…yksi.”
”Mies lääkäritakissa?”
”K-kyllä. Gaaran luona.”
”Arvasin”, Neji lausui mutta jatkoi: ”Miten vahvaa tähän kupoliin valutettu chakra on Hevosenkenkäkallion tilanteeseen verrattuna?”
”E-ei lähelle-k-kään niin v-vahvaa, mutta hyvin vahvaa silti.”
”…hmmm…”

Hinatan silmät levahtivat yhtäkkiä auki. ”Hetkinen!” hän huudahti. ”Ch-chakra heikkenee t-tästä k-kupolista!”
”Hmh?” Neji kysyi.
”Voi e-ei…! S-se siirtyy Gaara-s-sanin suuntaan…!!”
”Siirtyy?” Neji kysyi äänellä, johon oli helppo yhdistää kulman kohotus.
”Kyllä!”
”Meidän on toimittava.”
”Ah?”
”Nyt!”
”Mut-mutta mi-mi-miten?!”
”Etsikää Byakuganillanne heikko kohta kivestä!”
”S-selvä!”
”Tarttukaa samalla minuun käsiini!”
”Hyvä o-on!”

Hinata poimi käsiinsä Nejin kädet samalla kun hänen katseensa risteili kivimassassa. Neji puolestaan – Hinatan yllätykseksi – sujautti sokkona molempien kättensä sormet Hinatan vastaavien käsien sormien välistä. Käsien asennot muistuttivat vähän käsien ristimistä, joskin kummassakin käsinivaskassa oli eri ihmisten kädet: Nejin vasen ja Hinatan oikea, Hinatan vasen ja Nejin oikea. Kämmenpohjat olisi voinut helposti puristaa vastakkain, mutta Neji piti otteen höllänä.

”Nyt”, Neji ohjeisti seuraavaksi, ”oletteko löytänyt heikon kohdan?”
”…uskon niin!” Eräässä kohtaa kiveä oli varsin lupaava kohta.

”Hyvä. Kun sanon seuraavaksi ’nyt’, painakaa omat kämmenpohjanne ja samalla minun kämmenpohjani heikkoa kohtaa vasten. Iskekää samalla kaikin voimin chakrallanne samaan tapaan kuin Juukenissa. Minä teen samalla tavalla. Ymmärretty?”

”Kyllä!”
”Oletteko valmis?”
”…kyllä!”
”Nyt!”
Psth! Psth!

Hinata ei jäänyt miettimään. Hän leimautti kämmenpohjaansa tuiman tujauksen sinistä chakraansa ja näki Nejin tekevän samoin. Hinata ohjasi omat ja serkkunsa kädet kohti mahdollisimman vähächakraista kiviseinän kappaletta. Kämmenniput kiitivät päin seinää kämmenpohjat edessä, kunnes ne tumahtivat voimallisesti seinää vasten. Ja sitten…

PZZTH!

Kumpikin Hyuuga antoi voimakkaan chakralatauksen päistikkaa päin seinää. Se leimahti läpi harsomaisesta harmaasta chakrasta kuin vesisaavilliseen kaadettu pullollinen sinistä mustetta. Sininen chakra päihitti tällä kertaa harmaan chakran!

…krak. Kra-krak. Kra-kra-kra-kra…!

Se onnistui! Kivi alkoi halkeilla. Molemmat Hyuugat vetäytyivät äkkiä murtuilevan kallion luota, kun kiviä alkoi putoilla ensin siruina, sitten kunnon palasina. Ja lopulta…

BRU-TUM!!

Kupolissa oli nyt kunnon tuuletusaukko.
”Avautuiko se, Hinata-sama?”
”Kyllä!”
”Ulos, siis!”

Hinata nyökkäsi ja tarrasi serkkuaan ranteesta johdattaakseen tämän ulos. Hyuuga-klaanin perijätär näki pöllämystyneen, yhä kallion sisässä olevan valkotakkimiehen ja vähintään yhä hölmistyneen näköisen Gaaran.

Neji irtaantui Hinatan otteesta ja asteli suuntaan, jossa hän uskoi lääkintäninjan olevan. ”Hyvä mies”, vanhempi Hyuugista lausui samalla kun asetti jalkansa erilleen toisistaan. ”Hyuugat eivät pidä siitä, että heidät kahlitaan vasten heidän tahtoaan.”

Valkotakkimies irrotti käsiotteensa Gaarasta, kohottautui kivestä niin että kivimassa ylti hänen vyötäisilleen ja kääntyi kohti Hyuugia kasvoillaan ilme, joka ei vakavuutensa puolesta sopinut alkuunkaan hänen aiempaan hirnuntaansa. ”Ja tiedemiehet eivät pidä siitä, että heidän tutkimuksensa keskeytetään.”


*****


Seuraava osa