En ole varma kuinka sen sanoisin…
Huominen on kohta täällä enkä ole vielä elänyt tätäkään päivää.
Se on mitätöntä… elämää siis tarkoitan, siksi kirjoitan tätä ja pyydän, miltei anelen, että auttaisit minut alhon kaivosta ja nostaisit takaisin ylös.


Kalpea käsi nousi varovasti ja pyyhkäisi kurittoman hiuskiehkuran vetisten silmien edestä.
Huokaus rikkoi raskaan hiljaisuuden takkavalkean muodostaessa tiiliseinille liehuvia varjoja jotka ympäröivät nuoren naisen.
Varovasti sulkakynän kärki painui takaisin kellastuneen kirjepaperin pintaan ja rauhallinen raapustus palasi estämään äänettömyyden laskeutumista.

Täällä sataa edelleen, mutta nykyään pisarat ovat raskaita eivätkä ne enää laula.
Koko kylä on hiljaa nykyään, eihän se tosin koskaan ole liiemmin elänyt, mutta nyt kuolema ja murhe on lähempänä.
Se on outo asia, että kun elonkerääjä on poissa, on elämä mennyt mukana.
Tämä maailma on nykyään outo paikka.


Suolainen kyynel tipahti paperille ja sotki viimeiset kirjaimet lähes lukukelvottomiksi.
Nainen liikautti äkisti kyynärpäätään ja kaatoi kauniin pyöreän kynsilakkapullon. Oranssit silmät tuijottivat surumielisesti pientä läpinäkyvää putelia jonka sisälle verenpunainen kynsilakka oli jo kuivunut.
Ääneti nainen kääntyi tuolissaan ja tuijotti hyllylle jossa oli samanlaisia pulloja, yhtä kuivia ja kuolleita, mutta väri vaihteli.
Tummanvihreä, turkoosi, violetti, tummansininen…

Tornimme, se kaikkein korkein, oli liian suuri minulle.
Muutin alemmas koska en ole enää se enkeli, joka jumalaansa palveli kuuliaisesti.
Toiveesi ei toteudu, saavutuksesi valuivat hukkaan, mutta kai siellä on rauha?


Terävästi nainen veti henkeä ja yritti rauhoittua epäonnistuen kuitenkin täydellisesti.
Valkea paperikukka lepäsi pöydällä kuluneena ja kauneutensa menettäneenä, se oli koristanut sinisiä hiuksia jo kauan.

Arvostin sinua aina, mutten koskaan kunnolla ymmärtänyt miksi.
Nyt kun ymmärrän se on jo liian myöhäistä.
Pidit lupauksesi aina etkä hellittänyt otettasi omistasi tai muiden unelmista.
Olen ainaisessa kiitollisuudenvelassa sinulle, täytit elämäni ja autoit minut yli vaikeista paikoista.


Tärinä yltyi ja orpo nyyhkäisy karkasi kapeilta huulilta musteen sekoittuessa kyyneliin.
Nainen veti syvään henkeä ja kirjoitti epäselvällä käsialalla viimeiset sanat.
Lopulta turhautuneisuus ja epätoivo ottivat riutuneesta kehosta vallan eikä nainen enää kestänyt.
Kapeat sormet rutistivat paperin epäsymmetriseksi palloksi ja huultaan purren sinihiuksinen heitti sen takkaan.
Ääneti oranssit silmät tuijottivat kuinka paperi mustui ja kauniin koukeroisella käsialalla kirjoitetut lauseet muuttuivat tuhkaksi.
Viimeiset sanat olivat vielä hetken luettavissa ennen kuin nekin murenivat olemattomiin:

Kiitos yhteisistä hetkistä, rakkaudella muistaen ja syvästi kunnioittaen,

Konan, sinun enkelisi