Hih, näköjään tätä tuleekin vielä se epilogi, jonka pituudesta en nyt mitään ala vannomaan. Sitten se on loppu, over, finito.
Ja lisää OC:itä. En mielelläni olisi heitä tehnyt, mutta Akatsukien, tai jopa Orochimarun tupsahtaminen keskelle tarinaa olisi ollut... noh. Outoa.
Mutta seuraava osa on sitten viimeinen. Varmasti
Olin muute nopea ;o Tais artblock mennä ohi ((=

Mulla on kylmä ;<
- - - - - -
Irukan pehmeät, viileät huulet vasten omiani. Suutelin miestä allani määrätietoisesti mutta hellästi. Irukan huulet pysyivät paikallaan, mutten antanut sen estää itseäni. Tätä olin odottanut, ja vihdoin tähän päästyäni en aikonut nopeasti lopettaa.

”Mitä hemmettiä?” Iruka mumisi tukahtuneena allani. Pian hän työnsikin minut päältään, ja nousi nopeasti ylös. ”Kakashi”, hän pyyhkäisi huuliaan, hypähti ylös ja juoksi jälleen puiden oksia pitkin genineiden perässä, jotka onnekseen eivät olleet nähneet äskeistä tapausta. Ensimmäistä kertaa ikinä kuulin aina niin kohteliaan Irukan jättäneen sensei-päätteen pois. Olin loukannut häntä syvästi.

Sydämeni oli rikottu. Iruka oli ollut asialla. Hän ei rakastanut minua samalla tavalla kuin minä häntä, hän ei... Meillä ei ollut tulevaisuutta.

- - - -

”Miten pian saavumme Konohaan tätä vauhtia?” Tonbon kysäisi saavutettuani nelikon. Iruka ei vilkaissutkaan minua, katsoi vain lasittunein silmin eteenpäin. Mies johdatti joukkoa eteenpäin Tonbon perässään. Tonbonin perässä kulki Gohan, jonka jälkeen oli Aiken. Minä olin jäänyt joukkomme häntäpäähän, mahdollisimman kauas herkusta. En voinut itselleni mitään, rakastin miestä yhä. Vaikka rikkoutunut sydän oli raskas kantaa, en voinut olla ajattelematta miehen pehmeitä huulia ja raikasta hengitystä.

Ajatukseni vaelsivat ympäriinsä, enkä keskittynyt juoksemiseen, saatikka ryhmäni suojelemiseen.
”Keitä te olette?!” kuulin Tonbonin hätääntyneen äänen edessäpäin. Kiristin tahtiani hoputtaen Gohanin ja Aikenin mukaani, ja pääsimme pysähtyneiden Tonbonin ja Irukan luokse. Heidän edessään seisoi kolme vihollisninjaa.

Ninjoilla oli kaikilla nuotin kuva otsasuojuksessaan, puolet kasvoista erilaisten ja eri tavoilla sidottujen siteiden peitossa. Kolmikosta isokokoisin oli keskimmäinen. Hänellä oli runsaasti arpia käsissään ja musta kokopuku, ja hänen silmänsä olivat vihreät. Hiukset olivat lyhyet ja ruskeat, eikä hän näyttänyt kovin pelottavalta. Mutta se minkä olen ninjana oppinut on se, ettei ulkonäön avulla voi perustella paljoa ninjan taidoista.

Isokokoisen ninjan vasemmalla puolella seisoi lyhyt, ja hieman tukevahko mies. Hänen hiuksensa olivat siteiden peitossa , eikä kasvoista ylipäätään näkynyt muuta, kuin nenä ja toinen silmä. Vastoin tiimitovereitaan, hänellä oli kunaikotelo vasemmalla puolellaan, siinä missä hänen tiimitovereillaan se oli oikealla. Miehellä oli raidallinen huivi vyötäröllään, ruskeat housut ja harmaa paita mustan liivin kera. Mies ei näyttänyt niinkään ninjalta, lähinnä merirosvolta.

Oikealla puolella seisoi pitkä mutta hontelo mies. Hänellä oli päällään musta pitkä kaapu, samanlainen kuin Akatsukeilla, mutta ilman pilviä ja kokomustana. Miehen hiukset kasvoivat harvoina, mustina tupsuina päänahasta, ja hänen otsallaan oli siteitä. Tämä mies oli kolmikosta ehdottomasti pelottavimman näköinen.

”Me olemme Äänen ninjakylästä”, oikeanpuolimmainen mies sanoi lähes ystävällisesti pehmeällä, matalalla äänellä.
”Miksi olette täällä?” Tonbon kysyi varautuneena, valmiina tarpeen vaatiessa ottamaan kunaita kotelostaan.
”Vau. Olen kunnioitettu”, mies ohitti Tonbonin kysymyksen, kuin ei olisi kuullut sitä lainkaan. ”Itse Hatake Kakashi, Kopioninja-Kakashi. Hatake Sakumon poika”, mies luetteli arvonimiäni. Tunsin punastuvani maskini alla, mutta kukaan ei huomannut sitä. Onneksi minä käytin maskia.
”Mitä te haluatte”, ääneni kantautui maskini alta, vailla pelkoa. Vaikka kärsinkin sydänsuruista, pystyin työntämään ne pois mielestäni vaaran tullen. Ja tämä oli vaara.

”Sharinganin”, mies vastasi pehmeällä äänellään. Vaikka luulin itseni jo tottuneen tähän, tuo sana sai aina kylmät väreet kulkemaan selässäni. Obiton sharinganin.

”Ette onnistu”, murahdin hiljaa. ”Aiken, Tonbon ja Gohan, turvatkaa minun ja Irukan selusta”, ohjeistin geninejä nopeasti. Hieman vastahakoisesti, mutta kuitenkin nopeasti Iruka siirtyi kunai kädessään viereeni.

”Gohan on jälleen aika uuvahtanut”, Iruka tiuskaisi halventavalla äänellä hampaidensa välistä. Ymmärsin mitä mies tarkoitti: Gohan oli jälleen joutunut juoksemaan poikien perässä pelkän lihasvoiman avulla. Juoksutapa uuvutti tytön nopeasti.
”Tonbon ja Aiken kyllä suojaavat häntä tarvittaessa”, mutisin Irukalle takaisin. Eivät pojat mitään idiootteja olleet.

”Fusao, suojaa selustani”, oikeanpuolimmainen ninjoista käski samaan tapaan kuin minä olin käskenyt omia alaisiani. Lyhyt, merirosvon näköinen mies siirtyi käskijän taakse, kunai esillä. ”Kyllä, Fukoo.”
”Gin, se jutsu!”, Fukooksi kutsuttu viittapukuinen mies käskytti isoa miestä, joka oli jäänyt hänen  vasemmalle puolelleen. ”Nyt”.

”Olkaa valmiina”, Iruka karjaisi genineille. Keräsin käteeni chakraa rasengania varten, ja tarkkailin  ympärisöäni yhdellä silmällä. Valmistauduin jutsun kopioimiseen, ja otin sharinganini esille.

Giniksi kutsuttu iso mies muodosti ällistyttävän nopeasti valtavan määrän käsisinettejä. ”Gokukaze no jutsu”, mies karjahti, ja katosi jättämättä jälkeensä edes savupilveä.
”Keksittykää chakran aistimiseen!” käskin geninejä, jotka toiveeni mukaan terästivät kaikki asitinsa viimeisen päälle. Tässä tilanteessa ryhmäläisen kidnappaus olisi pahinta mitä voisi tapahtua.

Irukan chakra tuntui tavallaan lämpimänä aisteissani. Tonbonin ja Aikenin chakran aistin vierelläni, mutta Gohanin chakraa ei tuntunut missään. Vaikkei tyttö osannut chakraansa käyttää, olin aina aistinut hänen chakransa, vaikkakin heikosti. Nyt en tuntenut sitä missään.

Vaihtoehtoja oli kolme: joko Gohanin chakra oli loppunut, tai ehtynyt niin vähiin, ettei sitä enää aistinut. Kolmas vaihtoehto oli Gohanin äänetön kidnappaus, mutta sydämestäni toivoin keskimmäisen vaihtoehdon olevan tosi.

En kuitenkaan voinut kääntyä ympäri tarkastaakseni geninien tilanteen, sillä silloin suojaukseeni tulisi aukko ja Fukoo hyökkäisi välittömästi. En voinut käskeä myöskään Irukaa katsastamaan tilannetta, sillä silloin olisin asettanut hänet samaan vaaraan, vaikka olisinkin suojannut häntä. Aikenia tai Tonboniakaan en halunnut vaivata, sillä he olivat virittäneet chakran aistimisensa huippuunsa, ja keskittynyeet tehtäväänsä niin, että olisivat voineet säikähtää. Oli kuitenkin ollut mahdollista, että Gohan oli kidnapattu heidän huomaamattaan, keskittymisestä johtuen.

”Kakas- hmph!” kuului tukahdettu ääni selkäni takaa.
”Vierasta chakraa!” Aiken huudahti kirkkaallaan äänellään juuri samaan aikaan, ja hänen huutonsa herätti hupussa nukkuneen Pinkumarun. Ei tainnut tuo koirakaan olla Kiban koiran Akamarun tasoa.
”Iruka, selustani”, mutisin sydämeni rikkoneelle miehelle, joka nyökkäsi yhteisymmärryksen merkiksi. Käännähdin selkä Fukoon päin, mutten tuntenut minkään vasten odotuksiani osuvan selkääni. Olin varma, että viittamies käyttäisi mahdollisuutensa hyödykseen.

Tonbon ja Aiken katsoivat väliinsä kauhistunein ilmein. Gohan ei ollut enää paikallaan, hän oli kadonnut kuin tuuleen, jättämättä jälkeäkään.
”A-anteeksi sen-sensei”, Aiken änkytti jälleen tutulla hiljaisella äänellään, ja Pinkumaru päätti jatkaa uniaan pojan hupussa.
”Kakashi...”, Iruka tökkäisi minua kyynerpäällään selkään, ja käännähdin jälleen ympäri. Edessäni seisoivat Fukoo, Fusao sekä Gin, jonka olkapäällä makasi selvästi tajuton Gohan.

”Kaunis tyttö, hänestä tulee vielä hyvä... tiedonlähde”, Fukoo otti kiinni Gohanin leuasta, ja katseli tämän kasvoja. Vilaukselta näin itsekkin Gohanin kasvot. Tytön otsalle oli ilmestynyt pitkä, verta vuotava haava.
Samassa kolmikko oli poissa Gohan mukanaan. Savupilvi peitti silmämme, ja kuulin takanani Aikenin yskivän sitä pois kurkustaan. Tämä ei voinut olla tavallinen siirtymisjutsu, se ei aiheuttanut näin paljon savua. Vetäisin otsasuojukseni jälleen silmäni päälle.

”Missä Gohan on nyt?” Tonbon kysyi savun haihduttua. Iruka istahti oksalle, ja itse nojasin polviini. Meidän tuli miettiä suunnitelma Gohanin pelastamiseksi.

Sivukorvallani kuulin Irukan vastaavan jotain Tonbonille, mutten keskittynyt siihen. Tämä tilanne oli kuin lainaa menneisyydestäni, tehtävästä, jolloin Obito oli menettänyt henkensä typeryyteni takia. Nyt meitä vain oli viiden hengen ryhmä, ja vihollisia kahden sijasta kolme.

Jos kaikki jatkuisikin kuin menneisyydessäni, joku meistä tulisi kuolemaan. Se olisi ollut ikävin mahdollinen loppu näiden geninien ensimmäiselle varsinaiselle tehtävälle.

Suoristin nopeasti itseni, en antaisi tälläisen takaiskun masentaa itseäni. En toivonut, en halunnut, en voinut sallia jonkun kuolevan tämän tehtävän aikana, tehtävän, jonka piti olla kohtuullisen helppo jopa genineille.

”Kuchiyose no jutsu!”
Käteni alle ilmestyi paras jäljestyskoirani, Pakkun. Savupilvi koiran ympäriltä katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja pian näinkin koiran tylsistyneen ilmeen.
”Mitäs tällä kertaa?” Pakkun haukotteli, hyvin epäninjakoiramaisesti. Takanani kuulin Tonbonin tirskahtavan tilanteesta huolimatta koirani outoudelle. Olihan se toki huvittava, ainakin joskus.
”Saat luvan jäljittää Gohanin”, tokaisin koiralleni, joka nousi saman tien seisomaan kaikille neljälle tassulleen.
”Onko mitään mistä saisin vainun?”

”Täällä näin on vähän Gohanin verta. Pärjäätkö sillä?”, kuului Aikenin ääni. Poika oli polvillaan niillä kohdin, missä kolme vihollisninjaa olivat minuutteja sitten olleet. Tarkkaan katsottuna poika oli oikeassa, puun oksalla oli hieman verta.
”Pärjäänhän minä”, Pakkun ilmoitti tyynesti, ja tepsutti veritarhan luokse, jotta voisi nuuskaista sitä.

Toisen koiran haju herätti Pinkumarun jälleen, ja se hypähti alas Aikenin hupusta. Pinkumaru katseli Pakkunin toimia hetkisen, kyllästyi, ja kömpi takaisin pojan huppuun.
”Toivoton koira”, kuulin Tonbonin puuskahtavan, muutta Aiken ei kuullut. Niin lumoutuneena poika katseli Pakkunia.

”Sain vainun”, Pakkun murahti, ja lähti matkaan. Säntäsin samassa koiran perään, ja kuulin Irukan hoputtavan Aikenia ja Tonbonia perääni. Vihdoin pääsimme äänen ninjojen perään.

- - - -

”Tämän puskan takana”, Pakkun viittasi tassullaan erästä puskaa. Olimme juosseet koiran perässä tunnin verran, välillä olimme laskeutuneet maahan, välillä taas nousimme puihin. Ninjat olivat yrittäneet hämätä meitä, mutta Pakkun oli heitä viisaampi. Tai ainakin koiran nenä oli.

Käännyin Irukaan ja genineihin päin. ”Okei, suunnitelma on tämä: minä teen saman jutsun minkä se Gin-niminen, pitkä ninja teki kun hän vei Gohanin. Samaan aikaan te kolme odotatte täällä puskan takana merkkiäni. Jos tarvitsen apua, otan sharinganin esiin, ja silloin te hypähdätte viereeni. Onko selvä?”
Kaikki kolme nyökyttelivät päätään, ja Pakkun katosi jälleen savupilveen. Se oli tehtävänsä tehnyt.

”Gokukaze no jutsu!” Mitään ei tapahtunut. En tuntenut oloani mitenkään ihmeelliseksi, eikä maailma vääristynyt ympärilläni. Oliko Obiton sharingan pettänyt, ensimmäistä kertaa?
”Olisi kiva omistaa tuollainen sharingan”, kuulin Tonbonin naurahtavan. ”Voi katouttaa itsensä milloin haluaa”.
He eivät siis nähneet minua?
”Ettekö näe minua?” kysyin kummastellen. Toimiko tämä jutsu näin?
”Emme”, Aiken vastasi tyylilleen uskollisesti, hiljaa ja yksinkertaisesti. Nyökkäsin hänelle, vaikkei hän sitä tietenkään nähnyt, ja juoksin nopeasti vihollisninjojen tukikohtaan.

- - - -
”Tällä tytöllä ei ole enää paljoa chakraa jäljellä”, Fusao mutisi Fukoolle, joka hymähti hyväksyvästi.
”Huomasin sen matkalla tänne. Periaatteessä hänen olisi jo pitänyt herätä ja vastustella, mutta tuossa hän yhä makaa”, mies tuumaili. ”Fusao, herätä hänet”.

Pieni, pyöreä mies teki työtä käskettyä, ja sai kuin saikin Gohanin virkoamaan.
”M-missä olen?” tyttö hieroi unisena silmiään. Mikään ei mennyt suunnitelmieni mukaan, rikolliset kiinnittivät liikaa huomiota Gohaniin. Minun piti odottaa hetkeä, jolloin he eivät olisi niin tarkkana.
Valitettavasti se hetki antoi odottaa itseään. Kauan.

”Mitä muistat?” Fusao otti kiinni Gohanin poninhännästä, mikä sai tytön huutamaan kivusta. Nämä ninjat eivät hellyyttä tunteneet.
”Missä Kakashi-sensei on?” Gohan kiljui hätäänsä ja kipuaan. ”Missä hän on?”
”Päästä hänet”, Fukoo käski lyhyempää miestä, joka toimi välittömästi.

Ninjojen keskittyminen herpaantui. Täydellinen hetki.
Pinkaisin juoksuun, ja saavuinkin pian Gohanin viereen. Osaksi pahoillani ja osaksi kostona aikaisemmista tapahtumista potkaisin tyttöä polvellani päähän, ja hän vaipui tajuttomuuteen. Ilman chakraa hän oli hämmästyttävän heikko.

Nappasin Gohanin kainalooni, ja pinkaisin juoksuun. Juoksin vastaiseen suuntaan mistä olin tullut, sillä siellä oli suojaisempia puskia herättää Gohan ja pitää hänet hiljaa.
Saavuin tytön kanssa puskien taakse, ja vilkaisin takanani olevia ninjoja, ninjoja, jotka olin juuri nopeudellani päihittänyt.

Hetkinen. Ninjoja oli paikalla vain kaksi, Fusao ja Fukoo. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni.

Missä Gin oli?