Heräsin karmivasta painajaisestani. Hikipisara valui kalpeaa käsivarttani pitkin, en ollut varma kumpi oli parempi: olla siinä painajaisessa vaiko olla hereillä tämän viiltävän kivun kanssa, joka sykki päässäni. Katselin varovasti ympärilleni. Valkoinen huone oli niin kirkas, että tuntui kuin sen katselu olisi polttanut silmäni.

Oven kahva painautui alas. Lääkäri pukuinen herra astui sisään helpottunut ilme kasvoillaan.
”Tervetuloa takaisin”, hän sanoi hymy korvissa.
Lääkäri kertoi, että olin lyönyt pääni pahasti ja olin menettänyt tajuni.
”Hahhah, näin muuten just sellaista untakin..siinä oli Kuzukin”, naureskelin.
Vasta silloin huomasin, että toisessa sängyssä makasi liinalla peitetty ruumis.
”Kukas nyt on kuollut”, kysyin hämmästyneenä.
Lääkäri pudisti surullisena päätään ja lähti takaisin kohti ovea, josta oli hetki sitten juuri tullut sisään.
”Hoitaja tuo sinulle kohta aamiaista”, hän sanoi ennen, kuin sulki oven perässään.

Nousin varovasti seisomaan nojaten sängyn reunaan, jalkani vapisivat kuin haavan lehdet. Lähdin hitain askelin kohti viereistä sänkyä, uteliaisuuteniko sai minut liikkumaan kivuistani huolimatta? Ei, se oli pelko. Pelko siitä, että tuo vainaja oli rakas ’kuzuni. Pelko sai sydämeni takomaan lujempaa kuin koskaan.
hikipisara valui otsaltani tarttuessani liinan reunaan. Suljin silmäni ja riuhtaisin liinan lattialle. Painajaiseni oli käynyt toteen, se oli Kakuzu.

Järkytys oli niin suuri, että lysähdin lattialle.
’Eihän tämä voinut olla totta, eihän?’ Mieleni huusi.
Minusta tuntui, että sekoaisin millä hetkellä hyvänsä. Nousin täristen pystyyn, kyyneleeni sumentivat silmäni.
Kuzun kaunis vartalo oli hakattu ja potkittu mustelmille, mutta pahinta mitä hänelle oli tehty sai minut kiroamaan maailman julmuutta. Rakasta kuzuani oli ammuttu sydämeen.

Hoitaja astui sisään huoneeseen. Hän säikähti niin että tiputti ruoka tarjottimen lattialle.
Ojensin vapisevan käteni kohti rakkaani huulia, kavahdin niiden kylmyyttä.
Sillä välin hoitaja oli nostanut liinan maasta. Hän oli aikeissa peittää ruumiin, silloin viimeinenkin ruuvi  tipahti minulta.
”V*tun lehmä! Kuzun kuolema on sun syytä! Mikset hoitanut häntä kuntoon!??”, Karjuin minkä kurkusta lähti.
Hoitaja yritti rauhoitella minua, mutta se oli täysin turhaa.
Vihani ja tuskani oli niin rajaton, että en edes huomannut vihlontaa päässäni enää.
Syöksyin hoitajan kurkkuun kiinni, vihasin häntä, vihasin maailmaa.
Kuristamis yritykseni ikävä kyllä epäonnistui, sillä lääkäri oli kuullut karjumiseni.
Hän onnistui laittamaan nukutusainetta ruiskulla käteeni.

Seuraavana aamuna kun heräsin kuzu oli viety pois. Silmiini osui pöydälläni lojuva eilinen lehti, jonka suurinta otsikkoa ei voinut olla erottamatta: ”Ystävänpäivän painajainen, nuoripari joutui rikollisjengin uhriksi. Toinen miehistä kuoli vammoihinsa.”
Kyyneleet polttelivat silmäkulmiani, se painajainen jonka näin oli pika kelaus ystävänpäivästä..
Purin huultani.
Kakuzu oli ottanut sydämeni mukaani, minusta ei ollut jäljellä kuin tyhjä kuori.
En halunnut elää yksin, joten tein ratkaisuni: hyppäsin kuolemaani.

Seuraavan päivän lehdessä: ”Ystävänpäivän painajaisen jatkoa, eloonjäänyt mies hyppäsi sairaalan 5. kerroksesta, kuoli välittömästi. Lääkärin mukaan uhri oli hymyillyt vielä kuoltuaankin.

Kyllä kakuzu, nyt saamme olla yhdessä aina ja ikuisesti.