Herääminen ei tuntunut sinä aamuna niin pahalta.
Vaikkei valvotut yöt olleet kovin hyvä ajatus, teimme niin kuitenkin.
Herääminen ei tarkoita sitä että olisin nukkunut.
Ehkä nukuin, mutten levännyt. Olin siihen liian väsynyt.
Näit sen silmistäni, sanoit.


Se oli sellainen tavallinen aamu, kun tiedät että päivästä ei tulisi
mitään suurta. Sellainen aamu, kun haluaisi vain jäädä makaamaan,
tuijottamaan seinää. Se seinä melkein puhuu sinulle. Se tietää sinusta
kaiken, se peilaa ajatuksiasi, tunteitasi.
Tuleen ei kannattaisi jäädä makaamaan, niin äitini toisinaan sanoi. Oli oltava reipas, jaksaa, vaikkei oikeasti jaksaisikaan. Itselleen täytyy valehdella, sanoa; minä jaksan.

Venyttelen väsyneitä raajojani. Ne taistelevat vielä vastaan, peiton alle
olisi ihanaa jäädä. Mietin, ehkä nekin haluavat katsella ja puhua tuolle seinälle. Se on maailman paras seinä, se ei koskaan valehtele.



Ulkona satoi. Ehkei päivästä tulisi niin huono kuin olin ajatellut. Sade puhutteli minua, se on ystäväni. Pidän sateesta. Sen ropina kertoo minulle mitä hienoimpia tarinoita, ihmisistä, eläimistä, kaikista sen alla kulkeneista. Kaikkien niiden tarinat olen kuullut, tiedän ja tunnen. Ehkä ne tuntevat minutkin, minun tarinani.

Kuljen hitaasti, varon lätäköitä. En halua rikkoa sitä pintaa, sisimpäni peiliä. Se kertoo enemmän kuin yksikään ihminen minusta voi koskaan saada selville. Se kertoo enemmän kuin itse tiedän ja voin käsittää. Se on maailman paras lätäkkö. Se kertoo tarinaani eteenpäin, sille kuka sen haluaa kuulla, ja on valmis pysähtymään sen kuullakseen.

Mikä tämä tarina siis on?
Haluatko tietää?
Oletko valmis?
Pysähdy ja kuuntele.
Sade kertoo sen sinulle, usko, se ei valehtele.

Sade ei osaa valehdella.



Se oli sellainen tavallinen aamu, kun tiedät että päivästä ei tulisi
mitään suurta. Sellainen aamu, kun haluaisi vain jäädä makaamaan,
tuijottamaan seinää. Tuleen ei kannattaisi jäädä makaamaan, niin äitini toisinaan sanoi...se peilaa ajatuksiasi, tunteitasi.


Ehkä ne tuntevat minutkin, minun tarinani.
Niin, ne sateen alla kulkeneet, sanoit.

Ymmärsit.
Sinäkin olet kulkenut sateen alla. Kerroit sen, kun tapasimme. Se oli
kolmas tapaamisemme. Sade oli jo kertonut minulle sinusta,
mutta halusin silti kuunnella tarinasi vielä kerran.

Haluan tutustua sinuun.


Tuon kerroit, kun tapasimme neljännen kerran. Laskin kertoja,
halusin, että siitä tulisi päättymätön luku, kuulin niistä
matematiikan tunnilla. Kysyin sateelta, tunteeko se
päättymättömät desimaalit. Kyllä se tunsi. Käykö
sade koulua, kysyin vielä. Sade ei käy koulussa,
mutta se tietää kaiken, se vastasi. Se puhui hiljaa.

Kuljen vieläkin hitaasti. Sade seuraa matkaani, se aina katselee
kulkuani, pitää minusta huolta. Se kuiskuttaa korvaani, kertoo
tulostasi. Korjaan kampaustani turhaan ja pysähdyn. Odotan,
että tulet vastaan. Haluan katsella askeleitasi. Haluan kuunnella
askeleitasi. Haluan halata sinua. En odota, juoksen.

Pitelen sinusta kiinni, kuin olisit viimeinen oljenkorteni. Katselet
minua ja hymyilet, pörrötät tukkaani. Onko näin hyvä, kysyt.

Kuuntelen sadetta, se kertoo, että olen sateeni löytänyt.
Nostan katseeni ja katson tuota poikaa, se katselee
minua suoraan silmiin ymmärtäväisillä silmillään. Näen niistä
sisimpäni, kuin sateen lätäköistä.

Olin löytänyt sateeni.
Sade pitäisi minusta huolta.


- Olisitko sateeni?




A/N; Sellainen. Tämä ficcari-neitsyt hiipii piiloon ja toivoo ettei kenenkään päivää pilannut epämääräisellä tunnelmoinnilla ja ihmeellisellä kieliopilla! Omaksi ilokseni tämän kun alunperin
kirjoitin, mutta ystäväni pyysi laittamaan tänne.
Pahoittelen typoja ynnä muuta n___n