Hetki

Tuijotin sinisiin silmiin, jotka olivat täyttyneet itkemättömistä kyyneleistä. Olin jo unohtanut kuinka paljon vihasin tuota älykästä katsetta, joka peittyi kirkkaan pilkkeen alle. Kun vuosia sitten näin saman katseen, vihasin sitä. Tein siitä viholliseni ja silti rakastin sitä.

Silmien omistajaa vihasin vielä enemmän. Älytön poukkoileminen, rynniminen, vitsailu - kaikki mitä tuo poika teki, sai minut voimaan pahoin. Mutta nyt, maatessani lähes voimattomana hänen sylissään rakastin häntä. Se alkoi vihasta, muuttui pakotetuksi ystävyydeksi ja itsestään selväksi olevaksi veljeydeksi, mutta en koskaan uskonut rakastavani häntä.

Myönnän kyllä tehneeni tuhansia ja taas tuhansia virheitä, joita en koskaan pysty tekemään tekemättömäksi, mutta yhden, jonka voisin lipsuu otteestani. Tämä oivallus juuri tällä hetkellä oli erittäin huonoon väliin tullut. Niin paljon kuin haluaisinkin kietoa käteni hänen ympärilleen en voinut. Käteni eivät liikkuneet. Jaloissani ei ollut tuntoa. En edes pystynyt avaamaan suutani ja kertomaan hänelle kuinka helvetin tärkeä hän minulle oli ja oli aina ollut, vaikka olinkin unohtanut sen.

Olin antanut vallan, vihan ja kaiken muun pahan sokaista itseni. Olin itse itseni sokaissut. Mutta siinä hän keinutti minua ja kuiski korvaani sanoja, joita en kuullut. Juuri hänet minä olin haastanut ja juuri hän oli minut hetki sitten voittanut. Ylpeyteni ja liiallinen itsevarmuuteni oli vienyt minua lähemmäs helvettiä, jonne päätyisin hyvin pian. Ja silti halusin niin kovasti rakastaa häntä.

Suljin silmäni. Voimani katosivat ja tunsin hänen otteensa kiristyvän. Typerys itki vuokseni. Kuinka säälittävää. Minä olin säälittävä, ei hän. Hän oli aina uskonut minuun ja uskoi vieläkin. Annoin itseni lipua pois. Pitkästä aikaa tunsin kuuluvani jonnekin. Pimeyteen.

-Älä sinäkin jätä minua!

**

Naruto pyyhki kyyneleensä ja ryhdistäytyi. Auringon lasku värjäsi taivaanrannan kauniin sinisenpurppuraksi. Se oli Naruton hetki. Ja aina tuona hetkenä hän muisti, vaikka olisi halunnut unohtaa. Naruto hipaisi ANBU- naamiotaan, joka roikkui vyötäröllä. Hän olisi voinut juuri sillä hetkellä istua Hokagen tuolilla, mutta hän oli kieltäytynyt. Hän olisi halunnut vain vetäytyä pois kaikesta - pois Konohasta, mutta ANBU- kapteenina se oli hyvin mahdotonta. Naruto hymähti. Hän oli vielä vuosi sitten yrittänyt päästä tittelistään eroon, mutta kuudes Hokage, Shikamaru ei ollut suostunut pyyntöön. Nyt Naruto pystyi vain jatkamaan elämäänsä ja tekemään siitä sellaisen kuin halusi, vaikka se tuntuikin pakon omaiselta. Kymmenen vuotta sitten tapahtunut vainosi häntä vieläkin ja nuo muistot ja arvet eivät tulisi koskaan katoamaan. Naruto tunsi kyyneleiden kohoavan silmiinsä uudestaan, mutta vain vaivoin sai hallittua itsensä.

-Naruto? Tuttu ääni kysyi aivan pojan selän takaa. Naruto hymisi antaen toiselle luvan jatkaa. Hän ei halunnut puhua. Hetki ei ollut oikea. Ei vielä.
- Miksi sinä pakenet? Tehtyä ei saa tekemättömäksi ja ainakin minä olen iloinen, että niin tapahtui. Ääni sanoi ja vahvat kädet kiertyivät Naruton ympärille. Poika ei voinut olla huokaamatta.
- Jätä kaikki se taaksesi ja unohda. Se on vaikeaa, mutta sinulla on minut. Naruto käännähti ympäri kohdaten vakavat silmät.
- Minä tapoin hänet. Ja asiaa ei edes muuta se seikka, että se oli vahinko. Välitin hänestä ja hänen menettämisensä sattui.
- Tiedän, mutta älä syytä itseäsi. Hän teki niin kuin halusi. Se oli hänen oma päätöksensä. Ainoa oikea päätös. Tummat silmät välähtivät. Muistot piinasivat myös häntä, mutta  Naruton vuoksi hän jaksoi olla vahva. Hän halusi olla vahva. Naruto painautui toisen syleilyyn tiukemmin.
- Olen pahoillani kaikesta mitä sanoin sinulle silloin. Vaalea sanoi hiljaa.
- Älä ole, rakasta vain minua. Kädet kiertyivät tiukemmin Naruton ympärille. Naruto tiesi, että hän ei unohtaisi, vaikka haluaisi ja hän tulisi aina syyttämään itseään tapahtuneesta samoin kuin hän olisi aina pahoillaan sanomistaan sanoista, mutta hän myös rakastaisi, kuten oli aina rakastanut.
- Mennään Sain haudalle, mutta ei vielä. Vasta kun aurinko on kokonaan laskenut.. Naruto pyysi ja vilkaisi tummiin silmiin, jotka olivat täynnä ymmärrystä.
Toinen nyökkäsi ja antoi Narutolle tilaa kääntyä katsomaan auringon laskua. He seisoivat siinä koko sen ajan mitä aurinko matkasi alas metsän ja kaukana näkyvien vuorten taa.
- Kiitos, että palasit, Sasuke.

***sunset***