E: Omigosh, chakrua!

[THE END] Tää loppuu tähän, eli nyt ei todellakaan ole tulossa lisää stalkkeria. Ja nyt saitte sitten sen Narutonkin ;)

Tää on ollu mulla valmiina jo kaks viikkoa, mutta lisäsin tän vasta nyt. Ootin, et kaikki entiset kommentoijat sais luettua ton seiska-osan ja kommentoitua siihen, mutta kommentteja ei alkanut kuulua.

Koska tää on nyt epilogi, eikä osia tule lisää, toivon, että jokainen joka tän lukee, vaikka ei ois ees aikasempia osia lukenu, kommentoi. Laita edes "luin". Haluan tietää, et ketkä tätä oikeesti luki =DD
- - - -
Vilunväristykset kulkivat pitkin selkääni. Gin oli kadonnut. Chakran aistimista en edes yrittänyt; aikaisemmasta kokemuksesta tiesin sen olevan turhaa, chakraa ei tuntuisi. Kylmä hiki valui otsallani. En olisi huomannut, vaikka hän olisi juuri nyt selkäni takana, valmiina tappamaan minut ja Gohanin.

Enkä voinut olla varma, ettei hän ollut juuri tappamassa Irukaa, Aikenia ja Tonbonia. Ikinä aikaisemmin en ollut joutunut tälläiseen tilanteeseen, tilanteeseen josta en näkisi ulospääsyä. Jos Gin oli selkäni takana, hän voisi sivaltaa pääni irti hetkenä kuin hetkenä aivan liian helposti. Iruka ja geninit saattoivat jo olla kuolleet.

En tiennyt mistään mitään, enkä voinut olla varma mistään. Laskin tajuttoman Gohanin maahan miettien seuraavaa siirtoa.

Muistin isäni teon, teon josta häntä syyllistettiin niin, ettei hän enää kestänyt syytöksiä vaan päätti päivänsä oman käden kautta. Hän oli viitannut kintaalla tehtävälle, ja pelastanut tiimitoverinsa. Teoriassa meidän tehtävämme oli jo suoritettu, enkä halunnut uhrata ketään ryhmästämme.

Toisaalta minun ruumiini olisi vihollisille, etenkin Äänen ninjoille, parempi saalis kuin Irukan, Aikenin, Tonbonin ja Gohanin ruumiit yhteensä. En voisi uhrata itseäni niin, että he saisivat tietää sharinganin toimintamekanismin ja kylämme salaisuudet.

Tasapainoilin kahden vaihtoehdon välillä, kunnes tein päätökseni. En ollut purkanut jutsuani, eikä sillä olisi tässä tapauksessa ollut mitään väliä, vaikka Fusao ja Fukoo olisivat nähneet minut. Tottakai he olivat huomanneet jonkun ottavan Gohanin, ja he tuskin epäilivät siitä Giniä. Jätin Gohanin makaamaan suojaan puskan taakse, ja säntäsin loppuryhmän luokse. Vaikka se kuullosti kamalta sanoa, tai edes ajatella, Gohanin ruumis oli vähäarvoisempi kuin kolmen muun ryhmäläiseni ruumiit. Tyttöhän ei osannut edes käyttää chakraansa oikein.

Aikenin, Tonbonin ja Irukan piilopaikan takaa kuului selkäpiitä karmivaa naurua. ”Hävisitte.”

- - - -

Tonbon. Olit minun alaiseni, alainen jonka suojelemisessa epäonnistuin surkeasti. Muistuti kaikin tavoin rakasta ystävääni, Obitoa. Asenteeltasi, tyylistäsi, ilmeiltäsi. Aina katsellessani sinua mieleeni muistui Obito, sekä viimeinen yhteinen tehtävämme.
Nyt olet saanut tehdä seuraa Obitolle, ja minua kalvaa entistä suurempi tuska teidän kahden menettämisestä. Tuntuu kuin minulle olisi annettu uusi mahdollisuus tehdä kaikki paremmin, uusi mahdollisuus peruttaa tapahtunut. Joko nyt epäonnistuin surkeasti, tai sitten kohtaloaan ei vain voi muuttaa.
Pyydän anteeksi lasiesi ja miekkasi ottamisesta. Lasisi lahjoitin Aikenille, ja hän käyttää niitä nyt päivittäin. Miekkasi taasen koristaa sängynpäätyäni, merkkinä siitä, etten anna enää ikinä käydä näin. Olen pahoillani. Joskus vastustaja vain on parempi.

Gohan, sinä pirulainen. Emme tulleet, emmekä tule vieläkään toimeen. En pysty nyt pitämään lupaustani, et saanut ikinä oppia chakran kunnollista hallintaa. Yritit kuitenkin aina parhaasi, ja menit lihasvoimalla eteenpäin. Se oli rankkaa sinulle, mutta kertaakaan en kuullut sinun valittavan siitä asiasta, monesta muusta kylläkin.
Asenteesi oli kaikkea vastaan, etkä antanut periksi jos tiesit, tai tunsit, olevasi oikeassa. Vihasit erehtymistä, mutta taisteluissa ja juoksussa annoit itsestäsi satakymmenen prosenttia.
Anna anteeksi hylkäämiseni. En olisi saanut jättää sinua tajuttomana sinne puskan taakse, muka suojaan. Tottakai heti saavuttuani toisen piilopaikan luokse ja purettuani jutsuni, näkyvissä ollut Gin siirtyi luoksesi, ja surmasi sinut. Olen pahoillani. Mutta ainakin kuolit kivuttomasti, siirryit unesta toiseen uneen josta ei voi herätä.  

Iruka, vaikka viimeisenä merkitsevänä tekonasi rikoit sydämeni, annoit minulle mahdollisuuden yhteen suudelmaan. Otin ja käytin sen, enkä voi enempää toivoakkaan. Vaikket ole enää keskuudessamme, rakastan sinua yhä.
Rakastan sinua, sitä ei voi kieltää. Rakastan, mutta minun on pakko päästä yli. Vaikkei enää koskaan tulisi ketään toista sinun kaltaistasi, minun on pakko päästä yli ja jatkaa elämääni. Menneissä ei voi elää.
En itke julkisesti, en ole niin hyvä ninja jotta pystyisin siihen. Menetystäni itken vain kotonani, silloin kun on aika mennä nukkumaan.
Ostan uuden jääkaapin, sillä nykyisestä tulee liikaa muistoja mieleen. Heitin myös kaikki magneetit pois. Ne polvipituiset kalsarit heitin roskikseen, ne joilla jouduin olemaan edessäsi kun olin loiskuttanut kahvia housuilleni. Nekin kahvitahraiset housut heitin pois.
Maskini, joka oli luiskahtanut naamaltani suudelmaa varten annoin mukaasi. Vaikket olisi halunnutkaan sitä, minä halusin, että sinulla on mukanasi jotain minusta.
Ja joka iltapäivä katselen pilviä, ja yritän nähdä mahdollisimman monta puun muotoista, mutten vieläkään näe muuta kuin pilviä. Se on ainoa tapa josta en halua luopua.
Iruka, toivon ettet kanna kaunaa minua kohtaan. Toivottavasti tiedät, että rakastan sinua. Vaikka yritänkin päästä eteenpäin, en unohda sinua ikinä.

- - - -
”Sensei”, Aiken kysäisi. Olimme kumpikin pukeutuneet mustaan, kuten olivat kaikki muutkin kyläläiset. Pojan ääni värisi, ja kuulin hänen nyyhkäisevän. Itseltänikään ei ollut itku kaukana.

Hautajaiset olivat kauniit ja surulliset. Pilvet olivat tummina yläpuolellamme, mutta pisaraakaan ei tippunut alas.
Naruton kyyneleet haudatessaan omaa, rakasta senseitään olivat kauheinta nähtävää. Poika ei ollut valmis tähän, valmis menetykseen.

”Mitä, Aiken?”, vastasin värisevällä äänellä itsekin. Yritin kuitenkin parhaani mukaan pidätellä itkua, en halunnut kenenkään näkevän minua itkemässä.
”Minä taidan lopettaa ninjan uran”, poika painoi päänsä alas, ja kuin merkkinä pojan sylissä nukkunut Pinkumaru hypähti alas pojan sylistä, ja käveli Kiban luokse. Aiken katsoi koiran menoa ankeana, ja kyyneleet valuivat vain vuolaammin hänen poskilleen. Inuzukan klaanissa tapoihin kuului menettää ninjakoiransa, jos lopetti ninjauransa.
”Miksi?” kysyin.
”Koska en enää ikinä halua vain katsoa sivusta, kun paras ystäväni tapetaan”, poika puhkesi viimeisen sanan kohdalla vuolaisiin kyyneleisiin. Laitoin käteni pojan pään päälle ja pörrötin tämän hiuksia.
”Hyvä on.”

Aiken ja Pinkumaru olivat selvinneet Ginin hyökkäyksestä ehjin nahoin. Jutsussa oli ollut yksi heikkous: koira pystyi aistimaan sen. Outo tunne Pinkumarun kuonossa oli herättänyt tämän, ja se oli juuri kerennyt varoittaa Aikenia, ennen kuin Gin iski. Aiken oli hypännyt lähellä olevan kuusen latvaan, muttei ollut kerennyt varoittaa muuta ryhmää tulevasta. Jos hän olisi puhunut jotain, Gin olisi tappanut hänetkin.
Latvasta Aiken oli nähnyt Ginin murhanhimoisena, tappamassa rakasta tiimiään ilman, että he edes kunnolla huomasivat asiaa.
”Jos olisin vain varoittanut heitä”, Aiken mutisi hiljakseen, kyyneleet poskillaan. Vaikka Naruto itki ja ulvoi Aikenia kauheammin, oli jälkeen mainitun suru paljon suurempi, vielä, kun siinä oli syyllisyydentunne päällä.
Minun täytyi saada poika ymmärtämään, ettei vika ollut hänen.

”Tiedän mitä tunnet”, taputin poikaa, jonka kyyneleet olivat loppuneet. Kivikasvona hän katseli Tonbonin kuvaa pojan arkun päällä.
”Tiedän”, Aiken niiskaisi, ja lähti pois hautajaisista. Ne olivat hänen viimeiset hyvästinsä Tonbonille, Gohanille ja Irukalle. Mutta minun viimeiset hyvästini eivät olleet vielä ohitse. Vasta silloin sanoisin ne, kun pääsisin ylitse Irukasta. Silloin, kun jatkaisin elämääni.

Hyvästi Irukani.

- - - -
"luin" vaikka vaan ton verran, jooko? =D