Tiistai 10.

Rakas päiväkirjani,

Tänään ei ollut kovin mukava päivä. Näytin aivan kauhealta, naamani ei ole kuunaan ollut huonommassa kunnossa, ja se perhanan rasvavoidemikälie ei poistanut pientä tykyttävää kipua mikä naamassani tuntui, vaan se lisäsi sitä. Ja, vaikka en pahemmin ulkonäöstäni paineita otakkaan, se jätti jälkeensä paksun ja likaisennäköisen valkoisen kerroksen joka kiilsi. Hieman stressasi mennä kouluun mutta meninpä kuitenkin. Harmikseni.

Pihalla satoi kaatamalla vettä kun astuin ovesta ulos. Haavaa ei saanut terkkarin mukaan kastella juoksevalla vedellä pariin viikkoon, tiedä sitten mitä sekin tarkoittaa, mutta vedin kuitenkin huivin naamani peitoksi ja hupun syvälle päähän.

Se lyhyt koulumatka ei ole koskaan tuntunut niin pitkältä. Joka ikinen ihminen katsoi pitkään päälle ja joku random katuhelykauppias tuijotti koko sen ajan jonka olin hänen näköpiirissään ja piti kättään tiskin/pöydän/minkä ikinä alla. Varmaan rassukka piti henkensä kaupalla kiinni aseestaan luullen minua jonkin sortin varkaaksi. Ihan kuin sen halvat rihkamat kiinnostaisi ketään niin paljoa. Ärsyttävä ukkeli.

Koulun pihalla ei ollut ketään; kaikki olivat varmaan rynnänneet täysillä sisälle heti astuttuaan ulos rikkaiden vanhempiensa ostamista autoista. Minä taas olin sisään astuessani litimärkä ja sain kiukkuiset huudot koulun talkkarilta, vanhalta kaljuuntuvalta ja rotannäköiseltä mieheltä, ja se huusi jotain että se on kuivannut lattiaa siitä saakka kun ensimmäiset oppilaat tulivat puolikuivina sisään puoli kahdeksan aikoihin. En pahemmin jaksanut kiinnittää käppänään mitään huomiota, vaan jatkoin matkaani. Se jäi kiukkuisena sinne karjumaan perääni, jonka takia sain paljon normaaliakin enemmän katseita puoleeni.

En olisi halunnut millään ottaa huppua tai huivia pois. Mutta ensimmäisellä tunnilla neiti Ihra (terveystiedon opettajamme, äärimmäisen ärsyttävä parikymppinen nainen jolla on leiskuvan punaiset hiukset ja painoindeksi varmaan yli kahdeksankymmentä) pakotti minut ottamaan ne pois. Otin, ja luokkaan syntyi ahdistava hiljaisuus, kun kaikki tuijottivat naamaani. Se oli helppoa, istun ihan takarivin keskimmäisessä pulpetissa. Muutaman sekunnin päästä muutama alkoi tirskua, pari tyttöä kuiski keskenään kauhistuneeseen sävyyn ja joku laukaisi muka hauskastikin että "kattokaa, se on vielä rumempi ku ennen".

Muutoin olisin varmaan pakannut tavarani ja häipynyt luokasta pois, mutta tunsin omituista tarvetta jäädä. Olen lintsannut kaikki terveystiedon tunnit tähän saakka, ja meillä on koe muutaman päivän päästä. Ja toinen syy.. halusin jäädä naureskelemaan (sisäisesti) neiti Ihran ilmeelle. Se oli jotain niin ihmeellistä, ettei sitä voi edes sanoin kuvailla. Jokin omituinen kauhun, epäuskon ja huvituksen sekainen irvistys, joka loi hänelle ainakin kymmenen kaksoisleukaa lisää. Eikä se ilme lähtenyt mihinkään koko tunnin aikana. Mieleeni juolahti jos se vaikka pelkää kuollakseen kaiken maailman zombeja sun muita örkkejä ja järkyttyi siksi naamastani, sillä se vain kirjoitti taululle sivun jolta piti tehdä tehtäviä ja istuutui tuoliinsa, josta kuului surullinen voihkaus. Se ei edes piitannut kun porukka lähti ennen aikojaan tunnilta.

Kaikki oli aika normaalia seuraavat tunnit. Luokan kovikset heittelivät minua kuminpalasilla ja paperin paloilla joihin oli rustattu erittäin huonolla käsialalla kaikkea sellaista kuin "kuole, kummajainen, kuole" ja "olisit sietänyt mennä vanhempiesi kanssa samaa tietä". Se ei koskaan tee mieltäni mitenkään erityisen iloiseksi, mutta kun siihen tottuu niin se alkaa lähinnä huvittaa. Tosin tavallisesta erosi se, että porukka pökki minua käytävillä, yritti kampata niin että kaatuessani olisin paiskautunut portaat alas, ja kaappini oveen oli kirjoitettu "taidoton örvelö". Mietin Sasukenkin kohtaloa. Mutta sitä ei näkynyt koulussa.

Ruokailun jälkeen minulta alkoi jo mennä hermot kaikkeen siihen nälvimiseen. Päätin, että seuraava joka tekee fyysistä kontaktia kanssani satuttamismielessä, saa tuntea yrityksensä nahoissaan. Niinpä, seuraava joka yritti töykkäistä minua joidenkin nuorempien oppilaiden päälle - sattumalta erittäin kiukkuinen Suigetsu, joka oli äärettömän kiukkuinen minulle ajatellessaan että Sasuken koulunkäynti- ja kavereidentapaamiskyvyttömyys oli minun syytäni - sai nyrkkini ikävän ruksahduksen säestyksellä nenäänsä. Siitä alkoi tulla verta.

Jotkut niiden (= Sasuke ja sen uskolliset seuraajat Suigetsu, Karin ja Juugo) jengistä alkoivat kiljua ja huutaa raivoissaan kaikkia mahdollisia solvauksia yhteen ääneen. Minä vain seisoin siinä ja hengitin raskaanoloisesti, kädet nyrkissä. "Toi on ihan päästään vialla, mä vaan tönäsin sitä ja jätkä käy päälle" tuhisi Suigetsu nenäänsä pidellen noustessaan lattialta. Astuin askeleen lähemmäs tuota ällöttävää ihmisen kuvatusta, mutta tielleni astettui Karin. Tyhmä naikkonen, ihan lääpällään Sasukeen eikä varmaan pystyisi sulattamaan sitä, että kaatuminen oli myös Sasuken itsensä syy, vaikka herra Täydellinen sanoisi sen hänelle itse.

"Naista se ei lyö, mä tiiän sen" Karin puhisi hampaidensa välistä kädet puuskassa. Se näytti järkyttävän kiukkuiselta, en ole ennemmin nähnyt niin kiukkuisen näköistä naista. Kello pirisi, ja ihmismassa ympäriltämme lähti ilmeisen vastahakoisesti valumaan kohti omia luokkiaan. Suigetsu oli liuennut paikalta jo hetki sitten, joko vessaan hakemaan paperia tai rehtorin kansliaan kantelemaan minusta. Lopulta seisoin Karinin kanssa kahden tyhjässä käytävässä. Se toi minulle todella epävarman olon, en tuntenut tyttöä joten en tiennyt mitä tämä suunnitteli.

"Sä. Vedit. Suigetsua. Turpaan. Saatanan pikku paskaläjä." sanoista sai hädin tuskin selvää, ne olivat melkein kuin sihinää. Karinin hampaat eivät liikkuneet, eivätkä silmät liikkuneet minnekkään minun silmistäni. Se tuntui kovin läpitunkevalta. "Niin vedin, onko sillä niin väliä?" vastasin, vaikka tiesin että Karinille sillä oli väliä. Ja sen se ilmoittikin parilla erittäin mehevällä kirosanalla ja jalan polkemisella. Olin aika hämmentynyt, ja varautunut, joten seisoin vain aloillani ja odotin Karinin aloitusta.

Muutaman minuutin seisoskelun jälkeen Karin lähti valumaan eteen päin tönköin askelin. Pian hän oli niin lähellä, että tunsin hänen hengityksensä kaulallani. Yhtäkkiä se nosti kätensä, tarttui kipeästi kasvoihini ja kaiversi demonin kyntensä muutenkin sykkivään haavaan. Oli kovan työn takana pitää äännähdykset vatsassa ja ilme peruslukemilla kun ote vain tiukentui.

"Katsokin, paskasäkki, jos satutat vielä kerran Sasukea", Karin puuskutti hiljaa kaulaani vasten, "tai sitten edes Suigetsua, vastaat tulevaisuudessa mulle. Onko selvä?" Pysyttelin vain hiljaa, katsoin sen parhaaksi vaihtoehdoksi. Se odotti hetken, että vastaisinko sille, ja sitten se vetäisi nopeasti kyntensä irti naamastani, jolloin en pystynyt pidättelemään kivuliasta "aih" äännettä. Sitten se pyyhki veren kynsistään valkoiseen paitaani ja lähti marssimaan pois päin. Tunsin, että poskestani valui verta. Silloin päätin lähteä kotiin. En menisi katsomaan terkkaria.

Tömistelin hakemaan laukkuani ylimmästä kerroksesta, ja saman kerroksen toisesta päästä päällyshuppariani ja huiviani. Pukeuduin tiiviisti vaatekappaleisiin ja lähdin puolijuoksua kohti ulko-ovea. En piitannut vaikka jonkun luokkahuoneen ovi avautui ja etäinen opettajan huudahdus sanoi jotain käytävällä juoksemisesta. Ulkona satoi yhä päästyäni sinne. Hetken mielijohteesta päätin juosta Sasuken luo.

Vasta, kun olin päässyt Sasuken ja hänen isoveljensä yhteisen huoneiston ovelle, mieleeni alkoi hiipiä epäilyksiä. Mitäköhän Sasuke ajattelisi, jos avaisi oven ja näkisi sen takana seisovan litimärän idiootin jonka naamasta tulee verta. Käännyin kannoillani ja lähdin kävelemään takaisin kohti portaita, mutta ovi takanani aukesi. Ovi, jossa luki Uhiha. Samasta suunnasta kuului tumma, lempeän kylmä miehen ääni, joka sanoi: "Oliko jotain asiaa vai huvinko vuoksi kävit meidän ovea tuijottelemassa? Tottahan tiedän että väärin kirjoitettu sukunimi on varsinainen turistikohde, mutta olisit sentään voinut soittaa ovikelloa ja ilmoittaa millä asialla olet."

Jäädyin paikoilleni. En kyennyt liikkumaan. Tiesin, että takanani seisova Itachi odotti vastausta, ja luultavasti tulisi pian osoittamaan ohimoani aseella tai vastaavaa, mutten kyennyt liikkumaan. Olin peloissani. Yhtäkkiä Itachin tappava ääni alkoi puhua jälleen. "Tuu sisälle jos sulla ei oo muuta suunnitelmis ku seisoskella siinä". Käännyin hitaasti ympäri, ja se näky huumasi minut.

Takanani oli seisonut jumalaisin mies, jota olen eläissäni nähnyt. Pitkä, hoikka ja kalpea Itachi nojaili coolin oloisena oven karmiin. Mustat pitkät hiukset olivat auki ja valuivat valtoimenaan pitkin selkää ja rintaa. Valkoinen hihaton t-paita oli tiukka ja näytti selvästi lihaksikkaan vatsan, kädet näyttivät siltä kuin niillä voisi nostaa kerrostalon. Jalkoja verhoivat mustat collegehousut. Ilme kasvoilla oli lähes ilmeetön, mutta siinä oli rahtu uteliaisuutta, huvittuineisuutta ja etäistä kiukkua.

"Ita, kuka siel on? Vai ootko ruvennu puhumaan jo ittekses?" Tunnistin äänen, se oli Sasuken. Ja askelten äänet paljastivat hänen olevan tulossa ovelle päin. Vilkaisin vielä kerran Itachin kauniita kasvoja, ja pinkaisin täyteen juoksuun. Kuulin huvittuneen ja yllätyksekseni hieman pettyneen oloisen hymähdyksen ennen kuin ovi vedettiin kiinni.

En ajatellut mitään koko matkana jonka juoksin kotiin. Vasta tänne päästyäni pysähdyin ajattelemaan. Tunnistikohan Itachi minut? Mitäköhän se kertoi Sasukelle? Voi nolous, en koskaan kykene katsomaan kumpaakaan kasvoihin. Ja suurin kysymys mikä päässäni liikkui, koski minua itseäni. Mikä oli laittanut minut katselemaan Itachin ulkonäköä tytön silmin?

Loppupäivän kulutin lähinnä lukien randomeita blogeja, selaamalla kuvia randomeilta sivustoilta ja katselemassa ohjelmia randomeilta tv-kanavilta. Välillä söin jotain, mutta en ajatellut oikeastaan mitään. En ajattele vieläkään. Ajatuskin Sasukesta ahdistaa minua, Itachin ajattelusta saan kummallisia viboja, mieleni muuttuu hyväksi ja tyyneksi kun ajattelen sitä vartaloa... ja pelkään itseäni. Ajattelen kuin tyttö. En koskaan enää poistu asunnostani muutoin kuin ruokaostoksille. Nyt, vähän ennen nukkumaanmenoa, olen säädyttömän ahdistunut. En missään tapauksessa halua nähdä unia kenestäkään, tai mistään. Toivon etten näe.