2. luku:   Rahan humussa

Juoksin johtajattaren huoneesta pihalle ja hain katseellani punatukkaista poikaa. Mihin Gaara oli mennyt? Menin ruskeahiuksisen Akimichi Choojin luo ja kysyin häneltä josko Gaaraa olisi näkynyt. Tämä katsoi minuun suu täynnä sipsejä eikä ei osannut sanoa mitään, joten menin talon lähellä olevalle hiekkakentälle, jolla useat orpokodin lapsista leikki. Gaaraa ei näkynyt siellä ja lopulta luovuin etsimästä. Minun oli pakko päästä tallille kysymään töitä itselleni, että saisin rahaa kerätyksi tarpeeksi.

Lähdin kävelemään ripein askelin tietä pitkin tallille, joka sijaitsi noin kolmen kilometrin päässä orpokodista. Kauniit isot koivut levittivät lehvistöjään tienvarsilla matkan varrella.

Minne Gaara oli kadonnut? Se ihmetytti minua suuresti. Juurihan tämä oli juossut pihalle ja luulin hänen jäävän odottamaan sinne minua. Mutta ehkä hänelle oli tullut jokin juttu, en tiennyt. Eikä minulla ollut nyt aikaa jäädä odottamaan Gaaraa. Nyt oli elämää suurempi juttu käsillä.

“Hoi, Naruto! Terve, mitäs poika?” kuulin äänen edestä päin ja kohotin katseeni maasta. Jalat olivat johdattaneet minut tallille nopeammin kuin huomasinkaan ja nyt edessäpäin seisoi tumma mies. Hän oli Asuma-sensei, joka piti tallilla ratsastustunteja ja oli useasti ollut minunkin opettajanani. Hän myös omisti paikan. Asuma oli pitkä, tumma mies ja tosi iloinen ihminen. Hänellä riitti siis vientiä naisten keskuudessa, mutta hän ei kai koskaan löytänyt ketään. Yksi, mitä näin isompana olen tullut muistaneeksi oli se, että Asumalla oli vahva vastuuntunto asioihin mitä hän teki. Koskaan hän ei jättänyt kerran aloitettua työtä kesken. Hän rakasti hevosiaan ja piti niistä todella hyvää huolta. Siitä minä olen ylpeä hänessä. Hän oli rehellinen ja kiltti ystävä, joka opetti myös minulle monta hyvää taitoa.

“Hei, Asumaa! Mitä kuuluu? Arvaa mitä, minulla on kerrottavana sinulle aivan mahtava juttu”, hymyilin loistavasti ja juoksin miehen luo.
“No sehän on kiva. Mikä voi olla noin hienoa, että hymyilet kuin tikkarin olisit saanut?” Asuma sanoi nauraen ja väisti pikku tökkäystäni.

“Minä pääsen kahden vuoden päästä ratsastusleirille!” sanoin silmät säihkyen.
“Kahden vuoden päästä vasta. Täällä pääsisit paljon aiemmin”, Asuma sanoi kummastuneena.
“No, mutta sinne minne minä menen, ei ole mikä tahansa paikka! Se on jossain Nagashigissa ja se kestää kuusi viikkoa.”
“Vai että sinne asti lähdet? No sehän on hienoa. Mutta eikö sellainen ole aika kallista?” Asuma kysyi ja raapi mietteliäänä päätään. Katsoin häneen ja minusta hänen silmissään oli jotakin, mikä teki niistä hieman surulliset. Sitten muistin mitä Ritzka-san oli sanonut minulle. En saa lällätellä ja kertoa kaikille tästä. Pelästyin, sillä ajattelin Asuma-sensein tulevan surulliseksi, kun ei pääsisi mukaan.
“O- onhan se kallis, mutta minä teen hurjasti töitä ja kerään rahaa siihen. Mutta Asuma. Ethän tule surulliseksi ettet pääse mukaan? Ku- kun, Ritzka-san sanoi, että paikkoja on vain yksi. Enhän ole lällätellyt?” mutisin hätääntyneenä. Asuma tuijotti minuun ja yritti selvästi saada tolkkua siitä, mitä olin juuri sopertanut. Pian hän remahti nauruun ja nosti minut syliinsä.
“Kuulepas Naruto, enhän minä sitä tarkoittanut kun sanoin, että leirisi tulee olemaan kallis. Minä en sinne halua mukaan, siitä en ole surullinen, että minä en pääsisi mukaa leirille. En. Olen surullinen kun sinä lähdet niin pitkäksi aikaa pois minun luotani. Mehän olemme ystäviä ja minä tulen kaipaamaan sinua”, Asuma selitti ja sisälläni vellova surkeus hälveni selvästi. Kiedoin käteni Asuman hartioiden ympäri ja halasin ystävääni.
“Hyvä ettet ole surullinen. Mutta minun on saatava jostain rahaa! Kuinka saisin sitä? Voinko tehdä jotain täällä että saisin rahaa?” katsoin Asumaan anovin silmin. Asuma katsoi minuun merkillisen tulkitsematon ilme kasvoillaan.

“Vai töitä? Olet kyllä niin nuori vielä, etten takaa mitään siitä että tulet saamaan mitään kovin palkitsevaa”, Asuma selitti.
“Niin, mutta minun on yritettävä parhaani! Leirille on päästävä!” huudahdin päättäväisenä siitä, että tekisin mitä tahansa, ettei minuun tarvitsisi pettyä.
Asuma nauroi päättäväisyydelleni ja ilmoitti, että menisi katsomaan minulle sopivaa työtä.

Sillä välin minä kiiruhdin etsimään Trocaderoa. Se oli minun lempihevoseni sillä tallilla ja ratsastin sillä melkein aina. Me olimme hyvät ystävykset ja luotimme kumpikin toisiimme. Trocadero oli kaunis, tumman ruskea suomenhevosruuna ja sillä oli valkoinen piirto otsassa. Sillä oli myös valkea pitkä harja, joka ylettyi sen lavoille asti. Häntäkin oli pitkä ja vaalea.  

Kun pääsin tarhoille tallin taakse, huomasin sen samassa. Se oli tallin isoimpia hevosia, joten sen löysi nopeasti. Heti kun olin päässyt tarhan viereen, se nosti päätään ja katsoi minuun. Heilutin sille innoissani kättä ja kutsuin sitä luokseni. Samassa se tunnisti minut ja ryntäsi luokseni innoissaan hörähdellen.      
“Hei poika! Miten menee? Minä tulen tänne tallille töihin ja pääsen näkemään sinua todella usein. Eikö ole kivaa?” juttelin Trocaderolle iloisesti. Se hamusi kädestäni herkkuja ja kun huomasi ettei minulla ollut sille mitään mukana, se puuskahti pettyneenä käteeni.
“Heh, ei aina voi olla namipäivä. Vasta eilen toin sinulle sokeria ja porkkanoita. Et saa syödä niin paljon herkkuja, muuten tulee rekiä hampaisiin ja joudut hammaslääkäriin.”

“Naruto, tule tänne! Löysin sinulle sopivaa työtä”, kuulin Asuman huutavan minua ja sanoin Trocaderolle heipat. Sitten juoksin kiireen vilkkaa Asuman luokse.
“Mitä minä teen? Mitä, mitä?” pompin innoissani Asuman ympäri.
“No ihan ensin saat lakaista tallin käytävän ja vaihtaa hevosille vedet. Se riittää näin aluksi. Tule talolle, kun olet saanut hommat tehdyksi, niin saat palkkasi”, Asuma kertoi.
“Voi kiitos, kiitos Asuma-sensei! En tuota pettymystä”, lupasin ja juoksin innoissani talliin hommiin.

*

Illalla makasin omassa sängyssäni ja kuuntelin kuinka Gaara jo tuhisi unissaan. En ollut puhunut leirille lähdöstä vielä mitään Gaaralle, koska ensinnäkin kun tulin kotiin, ei Gaara ollut palannut omilta teiltään. Toiseksi päätin, etten kertoisikaan, ainakaan vielä. Jotenkin minusta vain tuntui siltä, että haluaisin kertoa vasta lähempänä ajankohtaa.

Minä en saanut unta, niin innoissani olin tästä kaikesta. Minulla oli nyt pienessä laatikossani ensimmäiset tienaamani rahat. Siitä se nyt alkoi, minun raskas uraputkeni. Olin päättänyt hankkia mahdollisimman paljon rahaa, jottei Ritzca-sanille tulisi hankaluuksia. Pelkkä tallityö ei riittänyt, minun oli heti huomispäivänä mentävä naapureille ja kaupunkiin etsimään lisää töitä. Käyttäisin kaikki keinoni saada rahat kokoon. En saisi luovuttaa! Onneksi nyt oli kesälomaa koulusta, joten minulla olisi aikaa löytää ja tehdä töitä. Koulu aikoina pitäisi töidentekoa vähentää, mutta kuitenkin silloinkin oli jotakin tehtävä.

Kaikkea tätä ajatellessani olin ilmeisesti nukahtanut, sillä aamulla heräsin siihen kun aurinko paistoi silmiini ja oli ihanan lämmintä. Nousin istumaan ja hieroin silmiäni väsyneenä. Gaara nukkui vielä ja kääntyili levottomana vuoteessaan. Päätin lähteä aamupalalle, etten turhaan herättäisi häntä.

*

Iltapäivään mennessä olin ehtinyt käydä jo kahteen kertaan tallilla ja olin matkalla kaupunkiin etsimään töitä. Gaara oli lähtenyt mukaan, kun olin tarpeeksi pitkään maanitellut ja anellut. Lopulta tämä ei voinut enää mitään ja oli luvannut lähteä mukaani.
“Miksi pitikin lähteä mukaasi tällaisella helteellä! Kaupunkiin on ainakin 500 km matkaa!” Gaara valitti pyöräillessään ihan liian isolla pyörällä, minä istuen tarakalla.
“Älä valita, minä ajan takaisin. Ja itsepähän halusit ajaa nyt. Minä ostan sinulle jäätelön kunhan ollaan perillä. Ja kaupunkiin on matkaa vain 15 km”, en voinut välttää kiusausta sanoa noin parhaalle kaverilleni, pieni vinoilu on aina paikallaan!
“Äsh, ole hiljaa”, Gaara tuhahti kiukkuisena ja minä vain nauroin iloisena tarakalla ja innostuin heiluttelemaan jalkojani, minkä johdosta ilmalentoa ojaan ei voinut millään tavalla välttää. Pyörä rämähti nurin ja tunsin kuinka tömähdin maahan ja pyörin suoraan melkein kuivaan ojaan. Huudahdin pelästyksestä ja kuulin Gaaraltakin pääsevän parahduksen. Ojan pohja oli täynnä piikikästä pensaikkoa, jotka repivät ilkeästi jalkojeni ihoa. Inahdin kivusta, mutta en päässyt heti ylös. Keuhkot olivat puristuneet kasaan ja haukoin hetken henkeäni saamatta ilmaa kulkemaan.  

“Naruto, sattuiko? Mitä ihmettä tapahtui?” kuulin Gaaran äänen ja nousin  vaivalloisesti ähkien istumaan. En voinut olla nauramatta, kun katsoin ylös hölmistyneeseen Gaaraan.
“Mikä on niin hauskaa? Siinä olisi voinut käydä hullusti. Naruto, sinähän vuodat verta!” Gaara huudahti. Hän valui alas pengertä pitkin ja minä älysin viimein lopettaa nauramisen.
“Anna anteeksi. Se oli minun vikani, sillä heilutin jalkojani ja sinä kaaduit”, sanoin surkeana ja aloin tutkia naarmuisia jalkojani. Ne olivat täynnä pieniä haavoja, mutta eivät kovin syviä, jotka vuotivat inhottavasti verta. Housujeni lahkeet nilkan ympärillä olivat palkeenkieliä täynnä kun piikit olivat iskeytyneet jalkojeni kimppuun. Katsoin Gaaraan ja virnistin kivusta. Gaara katsoi syyttävän huolestuneesti minuun, jolloin huomasin hänen poskessaan verisen naarmun. Kosketin sitä hellästi sormen päälläni, jolloin Gaara säpsähti pienesti.
“Onko siinä haava?” hän kysyi.
“Kyllä, mutta ei se ole iso. Älä ole huolissasi”, sanoin lohduttavasti.
“En kai minä nyt jostain pienestä naarmusta välitä kun sinulla on jalat verillä! Pölvästi!” punapää kivahti ärtyneenä ja nousi ylös vetäen minutkin siinä samalla.
“Niin mutta… Gaara, älä vedä näin lujaa, sattuu!” huudahdin kun Gaara nappasi minua ranteesta kiinni ja veti pois ojan pohjalta. Sitten poika kääntyi minuun ja mulkaisi minua pahasti. Säpsähdin sitä ilmettä hieman, vaikka olinkin tottunut jo siihen. Aina kun Gaara oli huolissaan minusta tai vihainen hän katsoi minuun juuri sillä ilmeellä.
“Noin ei olisi käynyt jos sinä et olisi alkanut heilumaan siellä takana. Hyvä ettei lyöty päitämme maahan! Sairaala reissu tästä nyt vielä puuttuisikin!” Gaara huusi minulle. Kävelin toisen luokse ja kiedoin käteni hänen ympärilleen. Se yleensä auttoi häneen. Niin kuin nytkin, tunsin Gaaran halaavan minua myös hetken kuluttua lujasti, painoin itseni hänen kehoaan vasten ja tiesin hänen rauhoittuneen.
“Anteeksi, ei minuun satu enää. Turhaan olet huolissasi. Haavoja tulee aina”, sanoin ja irtauduin pikkuhiljaa halauksesta. Gaara katsoi minuun hetken kuin etsien epäilystä, siihen että olisin muka vielä kivuissani. Lopulta hän luopui, kun ei löytänyt mitään huijaukseen liittyvää silmistäni ja hyväksyi vastaukseni, että olisin kunnossa. Hän on välillä tuollainen hassu huolehtija, sillä hän on joutunut kokemaan sen kun minua satutettiin tosi pahasti joskus ja hän ei pystynyt tekemään mitään. Se kalvaa ilmeisesti vieläkin hänen mieltään vaikka siitä on jo monta vuotta. Siksi hän aina huolehtii, että minulla on kaikki hyvin ja ettei minua satu mihinkään.  
Palasimme pyörälle, joka ei onneksi ollut mennyt rikki yhtään, ja pääsimme jatkamaan pitkää matkaamme.

Puolentoista tunnin päästä olimme päässeet kaupunkiin. Olimme rättiväsyneitä, joten menimme istumaan pieneen puistoon ja ostin jäätelöt molemmille. Gaaralle salmiakkia ja itselleni päärynää. Istuimme vain hetken hiljaa ja kuuntelimme kaupungin ääniä. Vilkaisin ystävääni, joka söi tyytyväisenä jäätelöään ja tämä vilkaisi minuun. Virnistimme toisillemme ja minua alkoi naurattaa. Gaaraakin alkoi naurattaa ja lopulta kumpikin vain nauroi väsymyksestä ja tietämättöminä mille edes nauroimme. Meitä vain nauratti.  

Saimme pian jäätelöt syödyksi ja itsemme hillintään naurun puuskahdukselta. Istuimme vielä hetken ja aloimme pohtimaan mihin suuntaisimme ensimmäisenä.
“Tuskin mikään kauppa antaa sinulle töitä, olet vielä niin nuori. Ehkä pitäisi etsiä joitakin mummoja, jotka tarvitsevat apua kotihommissa”, Gaara pohti ja katsoi minuun. Nyökäytin päätäni ja pomppasin ylös.
“Selvä sitten, lähdetään etsimään mummoja!” huudahdin ja nostin pyörän maasta. Gaara tuli nyt tarakalle ja minä polkaisin vauhtia. En pystynyt edes istumaan istuimelle kunnolla, olin Gaaraakin lyhyempi.
Pääsimme kuitenkin kadulle ja lähdimme etsimään apua tarvitsevia mummoja.

Jonkin aikaa etsittyämme näin erään mummon, joka yritti raahata painavaa säkkiä ja oli selvästi avun tarpeessa. Pysäytin pyörän ja Gaara hyppäsi alas.
“Tuota mummoa menen auttamaa. Odota sinä vaikka siinä”, sanoin ja lähdin reippaasti kävellen mummon luokse.
“Anteeksi, rouva. Tarvitsettekohan apua?” kysyin kohteliaana. Mummo kääntyi katsomaan minuun ja hänen silmänsä siristyivät pienesti.
“Ai apuako? Voi kultaseni se olisi hienoa. Olen juuri viemässä näitä kirjoja kierrätettäväksi, ja nämä painavat yllättävän paljon”, mummo sanoi helpottuneen kuuloisena. Silmäni alkoivat säihkyä ilosta ja otin säkistä heti kolme neljä kirjaa syliini. Katsoin Gaaraan, joka näytti minulle peukkua. Hän osoitti läheistä kauppaa ja lähti sinnepäin.
“Apu on kyllä tarpeen. Olen alkanut hieman raivaamaan tilaa vanhasta kirjastosta, sillä haluan ostaa uusia kirjoja. Mieheni kuoltua ei näitä kaikkia enää tarvita. Kotona on vielä ainakin kolme pussia kirjoja ja on ihanaa että saan apua noin reippaalta”, mummo kertoi. Nyökäytin hymyillen päätäni ja mietin kummissani, että asuiko mummo kirjastossa. Kysyin siitä häneltä ja mummoa nauratti.
“En asu, mutta minulla on kotonani yksi huone, jossa on niin paljon kirjoja että sitä kelpaa sanoa jo kirjastoksi. Mieheni oli kirjojen keräilijä. Enkä siksi haluakaan heittää kaikkia pois, vain muutamia joista itse en niin välitä.”
“Saanko tulla katsomaan sitä sinun kirjastoasi?” kysyin innostuneena.
“Totta kai kultaseni. Viedään nämä ensin tuonne kirjojen kierrätyskeskukseen ja mennään sitten meille”, mummo päätti. Nyökäytin pienesti päätäni ja jatkoimme matkaa. Pian olimme päässeet kierrätyskeskukseen ja veimme kirjat tiskille arvioitaviksi.

Kävelimme hetken kuluttua takaisin mummon kotia kohti kadun toiseen päähän. Talo oli kaunis punainen omakotitalo, jossa oli iso puutarha. Kauniit sakura puut koristivat pihatietä portilta talon eteen asti ja omenapuita oli paljon.

Sisälle päästyämme kävelimme eteisen poikki suurille tummille oville, joista pääsi sisään isoon huoneeseen, jossa oli tosi paljon kirjoja. Seiniä reunusti korkeat hyllyt, jotka notkuivat kirjoista. Huone oli niin korkea, että ylempiin hyllyihin oli tikapuut hyllyn edessä. Huone tosiaan muistutti pientä kyläkirjastoa.

“Näin paljon kirjoja!” ihastelin riemuissani. Mummo käveli huoneen perällä olevalle pöydälle ja istahti hetkeksi tuolille sen vieressä.
“Auttaisitko minua viemään vielä nämä loput kirjat? En millään jaksa viedä kaikkea yksin”, mummo kysyi katsoen uupuneesti minuun.
“Tietenkin autan! Se on kivaa”, sanoin ja hymyilin.
“Kiitos poikakulta. Saat toki palkkion avustasi.“

Noin parin tunnin kuluttua istuimme mummon keittiössä ja joimme mehua. Olin saanut palkaksi 10 euroa ja olin ylpeä siitä.
“Nyt voit ostaa sitten jotain mitä haluat. Autoit minua niin reippaasti. Sain niistä kirjoista hyvät hinnat, jotkut niistä oli nimittäin melko arvokkaita”, mummo kertoi minulle.
“En aio tuhlata näitä mihinkään, sillä minulla on tärkeä tehtävä kerätä rahaa. Pääsen ratsastusleirille kahden vuoden päästä ja minun on kerättävä rahaa, koska se on niin kallis.”
“No sehän on hieno juttu! Se leiri tulee olemaan  varmasti mukava kokemus, joten ole nyt reipas sitten”, mummo sanoi.
“Niin olenkin. Täytyy olla ahkera, että varmasti pääsen mukaan! Ritzka-sankin sanoi, että minun on ensin tehtävä töitä sen eteen että pääsen sinne.”
“Minä voisin antaa sinulle puhelinnumeroni, koska aina kun minulle tulee jotain hommia, jossa saattaisin tarvita apua, voin soittaa sinulle. Miltä kuulostaisi?” mummo kysyi.
“Joo, kiitos, mummo. Se on hyvä idea!” hihkaisin riemusta ja nousin lähteäkseni. Ovelle päästyäni, mummo tuli antamaan vielä lapun jossa hänen numeronsa oli ja jäi siihen sitten vilkuttamaan hyvästiksi kun lähdin juoksemaan portille.

*

Poljin nopeasti, koska halusin pian päästä kotiin. Matkaa oli vielä pari kilometriä ja olin jo väsynyt. Gaara istui takanani ja jutteli kaikenlaista.

“Kertoisit nyt, miksi keräät rahaa? Haluan tietää ja olisi reilua että kerrot, koska autoin sinua kuitenkin”, Gaara puuskahti.
Kurtistin kulmiani mietteliäänä ja pohdin kannattaisiko minun kertoa. En tiennyt kuinka Gaara tulisi suhtautumaan ja se hieman pelotti. En haluaisi aiheuttaa riitaa, mutta jos en kertoisi en tiennyt miten hän reagoisi.
“En kerro vielä. Haluan vasta sitten kun rahaa on tarpeeksi. Se on vielä salaisuus”, sanoin hammasta purren. Päätin siis olla kertomatta ja pitäisin asian vielä jonkin aikaa salassa.
Kuulin Gaaran tuhahtavan turhautuneena kun ei saanutkaan tietää salaisuuttani enkä voinut olla hymyilemättä.

Illallisella söin paljon, koska pyöräily oli ollut yllättävän raskasta ja voimia vievää. Ympäriltäni kuului otinten kalahduksia lautasia vasten ja hiljaista höpinää. Siskot ja veljet juttelivat kaikki innoissaan ja Ritzka-san nauroi jollekin yhdessä apulaisen Setja-chanin kanssa. Koko poppoo oli aina kerran päivässä, yleensä, yhdessä kun kokoonnuimme syömään illallisen isoon ruokasaliin. Se olikin talon isoin huone koska pöytä, joka oli siellä, oli tarkoitettu 40 henkilölle, joten se oli tosi pitkä huone.

Katsoin tyytyväisenä ympärilleni ja huomasin Gaaran hymyilevän minulle. Hänkin oli tyytyväinen ja se lämmitti minua paljon. Gaaran oli ollut aluksi vaikea sopeutua tänne, mutta minä olin auttanut häntä siinä. Tulonsa jälkeisinä päivinä Gaara ei puhunut minullekaan, oli vain yksikseen, mutta seuraili kyllä meidän muiden touhuja. Sitten yhtenä päivänä olin tapellut koulussa erään pojan kanssa ja hän oli lyönyt minua. Silmäkulmastani tuli verta ja se oli turvonnut kun pääsin kotiin. Gaara ei ollut suostunut lähtemään minnekään joten hän oli kotona jo ja tuli minua vastaan eteisaulassa kun pääsin sisään. Katsoin häneen hämmästyneenä, kunnes muistin silmäni ja kiiruhdin vessaan pois hänen katseensa alta. En halunnut että hän vain töllistelisi silmääni, en pitänyt säälivistä katseista. Oltuani hetken vessassa, Gaara tuli sinne myös. Hän näytti hieman epävarmalta, mutta huolestuneelta.
“Mitä sinulle tapahtui?” hän kysyi hiljaa. Katsoin punapäätä ja vaikka minuun sattui olin innoissani, koska Gaara oli avannut suunsa ensimmäisen kerran ja vielä minulle!
“Sain turpiini koulussa kun autoin yhtä tyttöä jota kiusattiin. En ole muutenkaan kovin suosittu siellä, joten ei ole tavanomaista että minua lyötäisiin”, sanoin olkiani kohauttaen. Gaara tuli minun luokseni ja laski kätensä olalleni. Hän katsoi minuun rauhoittavasti, ei säälivästi, ja hymyili pienesti.
Seuraavana päivänä hän tuli mukaan kouluun ja piti huolen ettei minua enää lyöty. Siitä pitäen olemme pitäneet yhtä ja auttaneet toisemme pulasta pois. Sain Gaaran avautumaan ja nykyään hän leikkii myös muidenkin kanssa.

*

Seuraavat viikot kuluivat työn touhussa. Välillä olin mummoa auttamassa ja välillä olin tallilla. Loppu kesälomasta kävin myös muutamia kertoja kylämme kukkakaupassa auttamassa. Gaara tuli välillä mukaani, varsinkin tallille, koska kävimme siellä yhdessä ratsastamassa. Hänkin autteli minua, mutta yleensä en antanut, sillä halusin itse tienata rahani. Niinpä kun kesäloma oli lopussa ja koulu alkamassa olin saanut kerättyä rahaa jo reilusti yli sata euroa. Se oli minusta hieno saavutus ja olin tyytyväinen itseeni.

Kouluaikana en tietenkään voinut tehdä hommia yhtä paljon kuin kesällä. Se ei kuitenkaan masentanut minua, sillä aina viikonloppuisin kuitenkin tein töitä paljon.

Eräänä lauantaina, noin kuukauden päästä koulun alettua, olin lähdössä aamulla tallille kun Ritzka-san esti lähtöni.
“Tänä viikonloppuna et tee töitä. Me lähdemme koko porukka eräälle retkelle ja sinä saat luvan lähteä mukaan. Olet vasta kahdeksan vuotias ja meinaat jo nyt tapattaa itsesi tuollaisella työtahdilla”, Ritzka-san sanoi ja katsoi tuimasti minuun.
“Niin mutta sinähän sanoit että -”, aloitin mutta Ritzka ei kuunnellut.
“Niin sanoin, mutta en tarkoittanut että sinun pitää joka ikinen vapaa hetkesi kuluttaa rahan keruuseen. Totta kai olen ylpeä sinusta ja siitä mitä olet saanut kerättyä, mutta nyt saat luvan hellittää. Me lähdemme erääseen riehaan Tokioon ja tulemme sieltä huomenna”, hän sanoi päättäväisesti. Gaara ilmestyi hänen taakse ja katsoi minuun kiukkuisesti.  

“En ole edes ehtinyt kunnolla nähdä sinua viime viikkojen aikana kun olet ollut vain hommissa koko ajan. Minun on jo ikävä sinua”, Gaara mutisi äkäisenä. Tunsin syyllisyyden piston sisimmässäni ja menin halaamaan rakasta ystävääni.
“Anteeksi, ei ole ollut tarkoitus olla mitenkään ilkeä, mutta olen vain halunnut auttaa”, kuiskasin.
“Ei se mitään, mutta nyt kyllä saat luvan lähteä mukaan,” Gaara vastasi ja halasi takaisin. Katsoin Ritzka-saniin ja hän hymyili minulle iloisesti. Hän laski kätensä olalleni ja puristi sitä kevyesti.
“No niin, nyt menkää valmistautumaan lähtöön, bussi tulee tunnin sisällä”, Ritzka-san sanoi ja katosi keittiön suuntaan.

Lähdimme yläkertaan, koska minun oli vaihdettava vaatteita. Huoneeseemme tultuamme kipaisin kaapilleni ja aloin penkoa jotain muuta kuin tallihousut ja paita, mitkä minulla oli päälläni.

*

Bussissa istuessamme Ritzka-san keksi että voisimme laulaa lauluja ja niinpä me kaikki pian hoilasimme sydämemme kyllyydestä. Olimme nyt matkalla Tokioon ja tulisimme takaisin vasta huomenna. Se olisi varmasti tosi kiva reissu.

Muutaman tunnin päästä bussissa oli jo huomattavasti hiljaisempaa, kun suurin osa oli nukahtanut tai muuten vaan väsähtänyt. Minäkin istuin Gaaran vieressä hiljaisena ajatuksiini vaipuneena.

Oli ollut hyvä idea lähteä mukaan retkelle. Olin nimittäin hyvin väsynyt, väsyneempi kuin tajusinkaan, tästä kaikesta. Joka päivä koulun jälkeen olin juossut tallille hommiin. Sitten illalla kotiin syömään ja läksyjä tekemään ja nukkumaan. Gaara oli ollut oikeassa, tuskin oltiin pariin viikkoon kunnolla nähty vapaa-ajalla, saatikka puhuttu mitään. Olin vain menossa koko ajan. Nyt tarvitsin lomaa, sillä olinhan vasta kahdeksan, enkä jaksaisi tällaista tahtia kovin pitkää. Oli siis hyvä, että Ritzka-san laittaisi hieman takapakkia. Saisin ainakin ajatukset pois rahan saamisesta joksikin aikaa ja jotakin hauskaa tekemistä muiden siskojen ja veljien kanssa.

-------------------------------------------------------------------------------

Että tällaista tällä kertaa! ^^ kommenttia saa laittaa sillä niinkuin sanotaan: elän kommenteilla :D kirjoittamisiin ja nähdään taas!