Heh, pitkästä aikaa matskua multaki. Koulua ja korista ni siinähä sitte kirjotat!
Nyt vähä erilaista tälläkertaa. Minäpä autan ettette oo ihan kassalla kun luette =D
Elikkä. Kaikkitietävä hän-kertoja, mutta henkilöt vaihtuvat kokoajan. Ensin esim. kerron Sakuran aamusta, ja sitten hyppäämmekin jo Shikamarun kävelylenkkiin. Vaikea tässä varmaankin tajuta, mutta oikestaan aika johdonmukaista ja yksinkertaista.
Ficci muuten sijoittuu aikaan pari viikkoa ennen chuunin-koetta, johon myös ryhmä 7 osallistuu.

Otsikko: en keksiny mitää muutakaan. Konohan ihmiset ois ollu yks, mutta ku Bakiki pääsee pieneen rooliin ni se ei ois oikee luonnistunu.
Jokainen joka tajusi idean kirjoittakoon chin' a ling =D
- - - - - - -
Aamu. Sakura heräili auringonvaloon, ja haukotteli makoisasti. Hän oli nähnyt hyvää unta, muttei kyennyt muistamaan enää mistä.
Tyttö nousi hitaasti ja venytellen sängystään, ja käveli peilin eteen. Peilistä häntä katsoi hyvin väsyneen ja unisen näköinen tyttö, jonka pitkät, vaaleanpunaiset hiukset sojottivat suuntaan jos toiseen. Ei ollut hyvä idea mennä nukkumaan märillä hiuksilla.

Sakura kaappasi lipastonsa päältä hiusharjansa, ja alkoi tapella kurittomien hiustensa kanssa. Oli se kyllä, että puissa kyllä osasi kiipeillä, mutta hiuksia ei saanut ojoon, ei millään.

Sakuran huoneen avoimesta ikkunasta kuului viheltyä, mutta Sakura ei sitä huomannut. Viheltelijä oli Shikamaru, joka oli vain kävelyllä.

Juuri tälläiset poutaiset, rauhalliset ja hiljaiset päivät olivat Shikamarun mieleen. Aurinko ei paistanut taivaalta niin kirkkaana, sillä pilvet varjostivat sitä. Ei tuullut, eikä ollut liian kuuma tai kylmä. Ei ollut kiirettä minnekkään.

Kaduilla ei näkynyt ihmisiä edes mainittavaa määrää. Ihmiset olivat vielä kodeissaan aamupalalla tai nukkumassa. Osa ninjoista oli kokonaan pois kylästä.

Juuri näistä hetkistä Shikamaru piti tässä hektisessä kylässä. Muuten aina niin vilkas kylä oli kumman unelias ja rauhallinen.

Shikamarun kävelyreitti kulki ohi monien vasta oviaan availevien kauppojen ohitse. Yhdestäkään ei tulvinut sitä tuttua tuoksua, ja etenkin Ichiraku Ramenin tuoksua hän jäi kaipaamaan kävellessään kyseisen kojun ohitse.

Ichiraku Ramenin-kojun takana Ayame kaivoi parhaillaan avaimia taskustaa. Uusi työpäivä oli alkamassa, eikä menisi kauaa ennen kuin ensimmäiset asiakkaat tulisivat. Ninjojen aikatauluista ei ikinä tiennyt, mutta he tiesivät sen, että sekä Ayame että hänen isänsä tarvitsivat yöunet. Niimpä aina vuoropäivin toinen lähti töistä tuntia aikaisemmin ja tuli paikalle tuntia aikaisemmin, ja toinen taas päinvastoin. Työ oli sitovaa, mutta Ayame ei valittanut; isä oli hänelle rakas, eikä hän halunnut jättää isäänsä yksin pyörittämään Konohan suosituinta ramen-kojua.

Vihdoin oikea avain löytyi, ja se työntyi lukkoon loksahtaen. Avain ei kuitenkaan kääntynyt lukossa, ja Ayame hätääntyi. Molemmilla käsillä hän yritti kääntää avainta itsepäisessä lukossa, mutta se ei suostunut kääntymään, ei millin vertaa. Ayame tempoi lukkoa, mutta se pysyi itsepintaisesti kiinni. Kylmä hiki valui naisen otsalle, ja hän luovutti lukon kanssa tappelemisen. Ayame istahti maahan kojun viereen, ja painoi otsansa polviaan vasten. Isä ei tästä pitäsi.

Yhtäkkiä Ayame kuuli avaimen kolahduksen, ja sen kääntyvän nätisti lukossaan. Uskomatta korviaan hän nosti päätään, ja huomasi pitkän miehen avaavan ovea. Miehellä oli tummansiniset housut ja vihreä ninjaliivi. Hänen hiuksensa olivat harmaat ja sekaisin, ja maski peitti puolet hänen kasvoistaa. Ayame tunnisti ninjan Hatake Kakashiksi, joka oli parisen kertaa käynyt kojulla syömässä oppilaidensa kanssa.

”Ki-kiitos herra!” Ayame nousi ripeästi ylös maasta. Kakashi mumisi jotain epämääräistä takaisin, ja ojensi avaimen Ayamelle.
”Käänsit avainta väärään suuntaan”, mies naurahti, ja käveli takaisin suuntaan, josta oli kojulle saapunutkin jättäen Ayamen punastumaan taakseen.

Kakashin suunta oli kohti Hokagen tornia. Tällä kertaa hänellä ei kuitenkaan ollut asiaa Kolmannelle, vaan hänen piti käydä tarkistamassa muutama pikkujuttu tulevia chuunin-kokeita varten. Kakashin vakaa aikomus oli muiden ihmetyksestä huolimatta ilmoittaa ryhmä seitsemän tuleviin chuunin-testeihin. Mutta milloinkas hän olisikaan muiden ajatuksista piitannut.

Ihmismäärä alkoi selvästi lisääntyä kaduilla, ja satunnaiset ihmiset nyökkäsivät Kakashille tervehdyksen. Vaikkei mies tunnistanut kaikkia häntä tervehtiviä, hän tervehti takaisin. Se oli kohteliasta.

Pian Kakashi saapuikin jo Hokagen tornille, ja vilkaisi pitkiä portaita. Hyvänä ninjana Kakashi päätti jättää portaiden kapuamisen muille. Hän keräsi chakraa jalkoihinsa, ja hypähti kohti tornin seinää. Mies kiinnitti itsensä seinään chakralla, ja käveli seinämää pitkin ylös.

Seinää pitkin kävellessään hän näytti aivan jättimäiseltä kärpäseltä, ainakin Shinon silmiin. Shino käveli rauhallista vauhtia isänsä kanssa poispäin Hokagen tornilta. Kaksikko oli saanut Kolmannelta tehtävän; kaksikon täytyi matkata Pilvikylään, jossa he saisivat lisätietoja tehtävästään. Vaikka kaksikon tehtävä oli näinkin salassa pidetty, ei se ollut kuin C-tason tehtävän.

Harvinaisen tehtävästä teki sen, että sen suoritti isä ja poika.

Shinon ja Shibin matka kohti Konohan portteja kului hiljaisuudessa, olihan kummankin perusluonto hiljainen. Porteilla heitä tervehtivät Kotetsu ja Izumo, porttien vartijat. Aburamet vastasivat lyhyesti tervehdykseen, ja astuivat ulos portista.

Kotetsu huokaisi syvään, ja nojasi päätään vasempaan käteensä. ”Kerro taas, miksi ihmeessä suostuimme näin tylsään työhön?”
Izumo kohottautui ylös pöydän pinnasta. ”Koska saamme tästä hyvin rahaa.”
”Koska olimme tarpeeksi typeriä suostumaan tähän.”
”Mutta kohtahan ovat ne chuunin-kokeet, saamme vähän vaihtelua.”
”Niimpä, pääsemme kiusaamaan pieniä genineitä”, Kotetsu naurahti, ja suoristi selkänsä.  ”Magen, Kokoni Arazu no jutsu!”

Kotetsu ja Izumo kummatkin muuttuivat savupilven sisässä. He kutistuivat, ja muuttuivat muutenkin nuoremman näköisiksi.

Konohan porteista sisään kävelevä Baki katsoi kaksikkoa ihmeissään. Kaksi geniniä portin pielessä, eikä vartijoita missään. Konoha oli ihmeellinen kylä.

Ja juuri sen takia Äänikylä ja Hiekkakylä olivat päättäneet sen tuhota. Chuunin-kokeiden viimeisen osion aikana Orochimaru tekisi siirtonsa, ja Gaaran avulla he voittaisivat.

Henkilökohtaisesti Baki ei ollut kertaakaan puhunut Orochimarulle, ei edes nähnyt kyseistä käärmemiestä. Mutta hänen apurinsa, oikea kätensä Kabuto vaikutti luotettavalta, ja hän piti Hiekkakylän ajan tasalla suunnitelmista.

Baki oli nytkin saapunut Konohaan Kabuton, ei, Orochimarun käskystä. Hänen piti selvittää tulevan chuunin-kokeen aikatauluja, eri osioiden pituuksia.

Bakin onneksi Konohan kadut eivät olleet kovin sokkeloisia, ja hän löysikin Hokagen toimistolle kohtuullisen helposti ja nopeasti.

Ikkunasta vilahtava ruskea liivi kiinnitti Inon huomion. Tuo ei ollut Konohan ninjaliivin väri, tuo ninja taisi olla Hiekkakylästä.
Kauaa ninjaliivi ei jaksanut Inoa kuitenkaan kiinnostaa. Päivä oli jo yli puolen, ja asiakasvirta voimistui kokoajan Yamanakan kukassa, vaikkei se ikinä kovin vilkasta ollutkaan.

Kassakone kilahtaa, ja muovipussit kahisee. Se oli Inon tapa elää tässä perheessä, eikä muuta tapaa hän osaisi kuvitella.

”Kiitos ja tervetuloa uudestaan!” Ino ojensi kirkkaanvihreän muovipussin Kurenaille, joka otti pussin vastaan, kiitti ja lähti kaupasta.

Kurenai otti suunnan kohti kotiaan, jonne hän oli juuri ostanut pari orkkideaa. Huomenna hän pitäisi harjoitukset Kiballe ja Hinatalle, Shino oli tehtävällä isänsä kanssa, mutta palaisi pian. Kurenai oli ilmoittanut koko ryhmän chuunin-kokeeseen. He olivat harjoitelleet paljon ja ahkerasti, suorittaneet tehtäviä ja muutenkin todistaneet olevansa ensiluokkaisia genineitä.

Kurenain kävi Hinataa sääliksi. Hänen klaaninsa vaati liikaa tulevalta perijältä, ja oli Kurenain tehtävä tehdä hänestä hyvä ninja. Tehtävä oli vaikea tuoreelle jouninille, mutta mahdollinen. Ja Kurenai aikoi antaa itsestään satakymmenen prosenttia tehdäkseen Hinatasta sen ninjan, jonka Hyuuga-klaani halusi hänen olevan.

Vilunväreet kulkivat pitkin Kurenain selkää hänen tunnistaessa vastaantulijan. Hyuuga Hiashi kaikessa loistossaan käveli ilme värähtämättä tyynesti Kurenain ohitse. Hiashi oli kohti taloaan, Hyuugien taloa.

Jos joku olisi Hiashilta kysynyt, mistä hän oli tullut, ei kysyjä olisi saanut rehellistä vastausta. Hiashi nääs oli tulossa hautausmaalta päin, eikä hän halunnut kenenkään tietävän tekemisiään. Hinata osallistuisi muutamien viikkojen päästä chuunin-kokeeseen, mutta sekään tieto ei Hiashia hetkauttanut. Ei, tieto siitä, että harmikseen sivuhaaran jäsen ja samalla Hyuuga-klaanin voimakkain nuori lupaus Neji Hyuuga osallistuisi samaiseen kokeeseen, sai Hiashiin liikettä. Hän halusi nähdä mihin hänen veljenpojastaan oli.

Ajatuksissaan oleva Hiashi jatkoi matkaansa kohti taloaan, huomaamatta ollenkaan astuneensa Konohamarun pitkän kaulaliinan päälle. Konohamaurun ei auttanut kuin odottaa Hiashin kävelevän ohi, ennen kuin pääsi taas liikkeelle.  

Kolmannen pojanpoikana sai aina kuulla vertauksia jälkimmäiseen henkilöön. Jotkut ihmettelivät sitä, miten samannäkoisiltä kaksikko näytti, toiset taas eivät olleet ikinä nähneet kahta lähisukulaista, jotka näyttivät vähemmän toisiltaan, kuin Konohamaru ja Kolmas.

Konohamaru oli täynnä ihmisten puheita Kolmannesta. Kyllä hän tiesi, kuka hänen isoisänsä oli.

Kello oli jo kaksi, kun Konohamaru saapui sen rakennuksen ovelle, jonne hän oli suuntaamassa. Poika hakkasi ovea kuin hullu, sillä hän tiesi asunnon sisällä asuvan henkilön vielä nukkumassa. Ja kuten Konohamaru oli olettanutkin, kukaan ei tullut avaamaan.

”Naruto-niisan!”

Naruto heräsi säpsähtäen. Oliko joku juuri huutanut hänen nimeään?
Keltatukkainen poika painoi kasvonsa takaisin tyynyyn, ja käänsi kylkeään. Se oli vain unta, vain unta.

Mutta se ei auttanut, Naruto ei saanut enää unta. Pakon edessä hän nousi ylös, ja vilkaisi ulos ikkunasta. Ihmiset kävelivät kadulla, osa oli siviilejä, osa ninjoja. Hän näki Irukan toisella puolella katua, eräässä kojussa.

”Et saa lähikylistäkään kiloa omenoita näin halvalla!” myyjä uskotteli Irukalle, joka hyväntahtoisuudestaan huolimatta ei uskonut. Hinta oli edelleen liian kallis.

”Tuo hinta puoleen ja kaupat tuli”, Iruka yritti tinkiä. Myyjän ilkikurisesta ilmeestä hän päätteli miehen jäävän siltikin voitolle.

”Hyvä on. Herra on kova tinkimään!” myyjä punnisti Irukalle grammaa vaille kilon pyöreitä, vihreitä omenoita. Raha vaihtoi omistajaa, ja Iruka kääntyi jälleen kadulle.

Valkoinen muovipussi kädessään Iruka joutui jo taiteilemaan päästäkseen kulkemaan suurin piirtein suoraa linjaa läpi ihmismassan. Auringosta päätellen hän saattoi sanoa kellon olevan jotain kolmen ja kahden välissä.

Viime hetkellä Iruka onnistui väistämään kohtuullisen isokokoista ninjaa, joka käveli suoraa eteenpäin välittämättä ympärillään olevista ihmisistä.

Ajatuksistaan huolimatta Asuma huomasi Irukan, ja nyökkäsi tälle. Jälkimmäinen vastasi nyökkäykseen samalla tavalla, ja jatkoi sitten matkaansa valkoinen muovipussi heiluen.

Kolmisen kuukautta sitten Asuma oli ollut paikalla uusien Konohan jouninien julkistamistilaisuudessa. Siellä hänen huomionsa oli varastanut eräs kohtalokkaan näköinen nainen. Naisella oli punaiset silmät ja mustat hiukset. Hänen nimensä oli Kurenai.

Naisen persoonasta ja elämästä Asuma ei tiennyt juurikaan mitään, tai jos tiesi, sekin tieto oli kovin vähäistä. Sen hän tiesi, että tuo kyseinen nainen oli lahjakas genjutsussa, ja vaikka hänen silmänsä olivatkin erikoisen näköiset, ei hänellä hyvin todennäköisesti ollut kekkei genkaita.

Kurenai oli kuitenkin tehnyt vaikutuksen parrakkaaseen mieheen, joka oli matkalla ihmismassan lävitse kohti harjoituskenttä kakkosta.

”Ahoo! Ahoo!” lintu lenteli kylän yllä. Kyseinen lintu näki paljon ninjaliivin vihreää, talojen kattoja ja vilkkaita katuja.

”Ahoo!”

”Onpa äänekäs lintu!” Moegi katsahti ylös taivaalle. Udon seurasi tytön esimerkkiä, mutta peitti pian silmänsä.
”Aurinko sokaisi!” hän räpsytteli silmiään lasiensa takana. Moegi pyyhkäisi poninhänniltä irronneet hiukset pois kasvoiltaan, ja kävi ruoholle makaamaan. Vaikka Udon kuinka yrittäisi väittää, aurinko oli jo laskemassa, eikä sen valo ollut niin kirkas kuin aikaisemmin päivällä. Pian auringonlasku värjäisi taivaan vaaleanpunaiseksi ja oranssiksi.

”Pitäisikö meidän jo mennä?” Udon kysyi hiljaa tytöltä. Konohamaru ei ollut saapunut kolmikon tapaamiseen ollenkaan, mutta sekä Udon että Moegi olivat päättäneet painaa asian villaisella, mutta vain tämän kerran.

”Mennään vain”, Moegi vastasi, nousi ylös, ja lähti kävelemään poispäin, kohti taloaan Udon kintereillään.

Tenten sattui ohikulkumatkallaan vilkaisemaan kaksikon suuntaan. 'Ovatpa he suloisia!'

Rankka päivä Gain, Leen ja Nejin seurassa oli ohitse, ja Tenten oli matkalla kotiinsa. Hänen hikinen ja väsynyt vartalonsa suorastaan huusi suihkua. Eikä mitään kylmää joka virkistäisi, vaan ihanan lämmintä, sellaista, johon saattoi unohtua seisomaan, ja kuluttamaan loppuun koko talon lämminvesivarat.

Sakura katsoi ikkunastaan ulos laskevan auringon värejä. Päivä oli pulkassa, ja hän oli suuntaamassa kohti sänkyään. Ihmisvilinä oli jälleen hiljentynyt, ja vain Tenten kulki hänen ikkunansa alta. Sakura ei tuntenut Tenteniä, mutta sen hän tiesi, että hän oli Sakuraa itseään vuotta vanhempi.

Ja sen, ettei hän erityisemmin pitänyt Sasukesta.

Vielä viimeisen kerran Sakura harjasi hiuksensa, ja kävi sängylleen, peitonsa alle. Aurinko laski horisontin taakse, ja katosi näkyvistä.