Pidin aina itkemistä heikkouden merkkinä, mutta katsopa minua nyt. Yritin pysäyttää poskilleni vierivät, lämpimät kyyneleet, mutta niiden virtausta tuntui olevan mahdoton pysäyttää.
”Säälittävää”, kuulin tumman äänesi jostain läheltä, ”olet säälittävä”
Nostin katseeni harmaasta lattiasta sinun loittonevaan selkääsi. Katsoin kuinka kävelit pois luotani, etkä katsonut taaksesi, kun nostit aikojen saatossa ruskettuneen kätesi kylmälle ovenkahvalle ja vetäisit oven auki, kadoten sitten huoneesta. Pyyhin taas kyyneleitä vaaleilta poskiltani, ja löin nyrkkini kovaa seinään, jonka maalit olivat rapistuneet jo muutenkin.

Vajosin istumaan lattialle ja suljin silmäni. Tämä ei voinut olla totta… ensimmäistä kertaa elämässäni olin tunnustanut rakastuneeni johonkin muuhun kuin Jashin-samaan. Ja katsokaa nyt miten kävi!
Tietenkään hän ei rakasta minua, miksi rakastaisi? Hän aina vannoo tappavansa minut, aina sanoo, että vihaa minua, miksi hän valehtelisi?

Mutta minä tyhmä olin langennut hänen tiedostamattaan asettamaansa ansaan. Hänen oudolla tavalla kauniisiin, tummanvihreisiin silmiinsä, mustiin, pitkiin hiuksiinsa, matalaan ääneensä, tikattuun kehoonsa. Mutta eniten rakastin hänessä sitä luonnetta. Totta kai, hän oli rahaa rakastava paskiainen, mutta se oli aina niin ihanaa katsoa, kuinka hän aina peittosi vastustajamme. Yleensä hän toimi nopeasti ja kivuttomasti, vaivattomasti jotta saisi rahansa näiden ruumiista nopeammin, mutta joskus se oli julmaa, hidasta ja kiduttavaa…

Huulilleni kohosi pieni hymy, kun ajattelin niitä monia taisteluita, jotka olimme voittaneet.
Hän oli tehnyt aina suurimman osan työstä, kun minä taas vain leikittelin uhreillamme, mutta olimme aina olleet tiimi. Tiimi, jota kukaan ei voinut peitota. Lähes aina kun me kaksi saavuimme paikalle akatsuki viitoissamme, muut osasivat lähteä karkuun. Ja sitten minä menin sössimään senkin.
Pitäisihän minun nyt tietää, ettei tuo rakastanut mitään muuta kuin rahojaan, ja ehkä ihmisten tappamista… oliko rakkautta edes olemassa? Enhän minäkään ollut ikinä rakastanut ketään, mistä minä voisin tietää, oliko tämä rakkautta, vai vain läheisyyden tarvetta.

Kyllä, vaikka olenkin joka puolella etsitty vaarallinen rikollinen, minunkin täytyy saada tuntea hellyyttä lähelläni joskus. En ollut samanlainen kuin hän, hän ei tunne mitään, ja saa tyydytystä vain tappamisesta, sekä rahasta, mutta minun pitää saada olla toisten lähellä. Olen heikko, ja kerrankin myönnän sen.
Ei ole helppoa myöntää olevansa heikko jollakin tavalla, mutta jokaisella on oma heikko kohtansa. Jopa hänellä on. Sitä on vaikea uskoa, mutta jopa Kakuzulla on oma heikkoutensa.

Olin jo lopettanut itkemisen, onneksi, mutta olin silti allapäin. Miksi, miksi helvetissä, minun piti olla niin tyhmä ja möläyttää joku niinkin kliseinen lause kuin ’rakastan sinua’ jollekin sellaiselle, jolla ei ollut tunteita.
Haroin hieman sotkuun menneitä hiuksiani ja asetuin parempaan asentoon istumaan lattialla.

”Mikä on sinun heikkoutesi?”, kuulin ääneni sanovan ääneen, enkä tiennyt kenelle puhuin.
”Sinä olet”, tumma ääni sanoi jostain vierestäni, ja pääni ponnahti ylös, juuri sopivasti saadakseni karheat huulet omilleni. Silmäni rävähtivät isoiksi, kun tajusin suutelevani sinua.
Sitten hymyilin suudelmaan ja vetäydyit pois.
”Kyllä sinun pitää olla aika hemmetin huono ninja, jos et huomaa kun joku tulee ovesta sisälle, sulkee oven, ja seisoo vierelläsi vaikka kuinka kauan”, sanoit ja katsoit minua silmiin, suudellen minua sitten uudelleen.
”Pää kiinni”, mutisin huuliasi vasten ja suljin silmäni, nauttien täysin siemauksin läheisyydestäsi.

Ehkä elämä ei ollutkaan niin perseestä. Ehkä rakkautta sittenkin oli olemassa.  

A/N: no siinä sitten oli... ^^'