Maistoin veren suussani.
Haistoin pölyisen ilman.
Näin varoittavaa pimeää yläpuolellani.
Kuulin raunioiden pientä liikehdintää.
Tunsin laajan painon vartaloni päällä.

Punainen tukka pystyttiin erottamaan vanhan kaupan raunioista helposti. Hän kuuli vain epämääräisiä ääniä, ja näki heikosti valoa. Ihmisten siluetti alkoi piirtyä tumman auringon siirtyessä henkilöiden taakse. Kukaan ei itkenyt, oli vain hämmästyneitä ääniä ja käsiä, jotka siirsivät tappavia murikoita pois pojan päältä. Hän näki punaisen loisteen.

Poika oli järkyttynyt ja vapisi kauttaaltaan. Hän puristi rystyset valkeina pienikokoista kirjaa käsissään antaen katseensa vilkuilla väliajoin siihen ja eteensä. Hänen eteensä kohdistuva katse paljasti syyn vapinaan.

Kadut olivat täynnä entisten rakennuksien palasia. Pöly liikkui sakeana ilmassa vaikeuttaen hengitystä. Hän näki ruumiita. Hän näki ne, ja astui yhden askeleen. Hänen tumma skottiruutuinen kauluspaita oli rypyssä ja revitty, samaten tummat housut. Hän astui ennen valkeilla sukillaan tietä eteenpäin. Taivas oli tummanpunaisen värinen kun poika nosti päätään sitä kohti. Kyyneleet valuivat hänen vaaleita poskiaan pitkin. Hitaasti hän kääri hihansa ylös, laittoi kirjan takataskuunsa ja kaatui polvilleen hiljaisesti nyyhkien.

Taivas ei muuttanut väriään lempeämmäksi, se ei voinut. Oli tapahtunut liikaa pahuutta tässä maailmassa. Poika näki mustien pilvien vaipuvan hiljaisesti päin aurinkoa. Rosoinen maa painui hänen ohuiden housujen kankaan läpi saaden aikaan pieniä haavoja vaaleisiin jalkoihin. Raivaajat olivat siirtyneet sivummalle kaivamaan muita, ehkä eloonjääneitä, esiin. Poika ei kuullut mitään. Hänen mielensä hälisi liikaa, toisti tapahtumia.
Mitään hävettävää itkemisessä ei ollut, ei ollut enää maailmaa missä hävetä. Ei ollut enää ystäviä, minkä takia voisi hävetä. Kukaan ei sanoisi mitään, kukaan ei nauraisi, kukaan ei ojentaisi hänelle nostavaa kättä.

Hän oli kirjoittanut vanhaan, pieneen kirjaan kellarissa omia tärkeimpiä tarinoitaan. Kaikki olivat nukkuneet, eivätkä sireenit olleet toimineet. Yhtäkkiä tuntui vain kipua. Näkökenttä peitettiin ja oma tahdonvoima haastettiin. Hän ei tiennyt, kauanko oli ollut paikoillaan kunnes oli kuullut ääniä ja vastannut niihin omilla sanoillaan:

’’Hier! Lebendig!’’

’’Entfernen diese das Gestein!’’

Ulkomaailma ei ollut sama kuin hänen mielessään. Kuvaa eivät elvyttäneet tuttujen ihmisten näkeminen eikä pienoinen puheensorina kaikunut hänen mielessään. Hänen kuudes aistinsa ilmoitti että tästä hän ei selvinnyt. Ei ilman henkilöitä, jotka auttaisivat häntä pääsemään yli.

Uusi kyyneltulva valtasi pojan silmät hämärtäen punoittavan taivaan. Ei ollut enää kotia, turvallista perhettä eikä mitään mistä voisi alkaa. Ei ollut hyväksyntää. Nuoren kädet haparoivat lasinsirpaleiden ja pienten kappaleiden keskellä. Kova maa kesti hänet, se minkä päällä hän oli kävellyt. Hän tunnisti tämän kohdan. Tässä… hän oli kaatunut, nauranut ja tullut nostetuksi ylös vankalla käsiotteella. Mitään ei ollut. Enää.

Hetken itsesäälin jälkeen, hän nousi. Hän nousi, pudisti kirvelevät kivet housuistaan ja kämmenistään. Nuori katsoi eteensä, sivuillensa ja taaksensa.

Edessä näkyi tulevaisuus.
Sivuilla näkyi nykyisyys.
Takana näkyi raivausjoukko ja.. toinen eloonjäänyt.

Sykkivä sydän herätti hänet. Se kaivoi hänet esiin, yllytti kääntymään. Käänny katsomaan itseäsi, entistä itseäsi. Enempää ei tarvittu. Rikkoutuneet rakennukset sivuillaan, tien loppu edessään ja tulevaisuus takanaan hän kääntyi ympäri ja lähti juoksuun.  
-

Maistoin veren suussani.
Haistoin pölyisen ilman.
Näin ihmisten siluetteja.
Kuulin hämmästyneitä sanoja.
Tunsin rinnassani sykkivän sydämen.

En ole yksin. Ihmisten piirteet hahmottuivat jokaisella askeleella, äänet voimistuivat jokaisella sykähdyksellä. Hän näki valkoisen liinan päälle sijoitetun henkilön, jonka vaatteet olivat tummuneita: valkoinen väljä kauluspaita mustimpiin housuihin laitettuina, molemmat tulen armossa palaneita. Mutta elossa.

’’Das wunder! Zwei überlebend!’’

Hän hahmotti ikätoverinsa piirteet heikon tuulen sivaltaessa nuoren ihoa. Vaalea iho, lihaksikas ruumiinrakenne ja auringon keltaiset hiukset elävöittivät hänen silmiään. Juosten yhä kovempaa lihaksiaan kiduttaen, nuori näki toisen liikkuvan hajamielisesti risti-istuntaan. Hänen sinisistä silmistään erottui sama asia kuin juoksevan pojan pari minuuttia sitten.

Miksei täällä ole ketään?

Valtava tunnepyrähdys kuohkeutui nuoren sisällä muuttuen huudoksi. Huuto muokkautui yhteen sanaan, istujan nimeen. Sana lähti äänen ja olemattoman tuulen mukana kohti istujaa, tavoitti huudetun korvat jotka kaavailivat sanaa. Hitaiden sekuntien ajan hän kokosi sanaa mielessään, valmiina toteamaan sen itselleen.

En ole yksin.

-

Hän tunnisti kädet sivuillaan ja pään edessään. Ääni, joka hänen nimeään toisti oli pyytävä, käskevä ja avuton. Epätoivoisuus ja samalla pieni pilkahde toivoa vilisi punapään silmissä.
Lopulta rohtuneet, rikin päällystämät huulet kaartuivat pieneen hymyyn. Vaaleahiuksisen kyynelten valuessa he hymyilivät toisilleen, punoen pienen korjauksen heidän sodan jälkeiseen elämän koriin.



Suomennokset järjestyksessä: Täällä! Elävä! /Poistakaa nämä kivet! /Ihme! Kaksi eloonjäänyttä!