14. Unelma vapaudesta



Rei yritti ajatella, yritti pakottaa mieltään järkeilemään. Tähän täytyi olla jokin looginen selitys. Ehkä se oli joku joka vain näytti samalta. Ehkä hän oli erehtynyt. Ehkä hänen mielensä oli viimeinen murtunut ja hän oli alkanut nähdä harhoja. Vaikka Rei yritti kuinka, hän ei kyennyt löytämään mitään järkevää tapaa toimia. Ei ollut mitään pakoreittiä tilanteesta.  Lopulta nainen nosti päänsä ovesta, ja kohotti avaimen. Oli vain yksi tapa saada selville. Vetäen syvään henkeä kunoichi avasi rautaisen oven. Ovi tuntui tavattoman raskaalta avata ja sen sulkeminen tuntui siltä kuin Rei olisi samalla vanginnut myös itsensä tuohon pimeään huoneeseen. Työnnettyään oven kiinni nainen vain seisoi hetken selin mieheen, joka istui huoneen ainoalla puisella istuimella. Hitaasti hän kääntyi ja kohtasi miehen kasvot. Hämärässä kivisessä huoneessa oli vain hieman valoa, jota yksi säälittävä kynttilä toi katon rajasta. Mutta silti miehestä ei voinut erehtyä. Siinä oli Jin.

Mies tuijotti häntä epäuskoisena yhdellä meripihkan värisellä silmällään, kun toinen oli hänen tapansa mukaan kätketty silmälapun alle. Jinin käsivarsista ja repeytyneistä vaatteista päätellen hän oli selkeästi ollut taistelussa. Rei tuijotti häntä takaisin järkyttyneenä. Oliko Jin todella jinchuuriki? Hän ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt miten he olivat päätyneet tähän tilanteeseen. Lopulta nainen sai rohkaistua itsensä.

”Miksi? Miksi sinä olet täällä?” punapää sai kysytyksi  äänellä jota hän ei tunnistanut omakseen.

Jin katseli häntä tyynen rauhallisesti kuin unessa. Miehen katse kiersi hänen hiuksissaan hänen vaatteissaan hänen ja lopulta hänen silmissään kuin tarkistaen että kunoichi oli varmasti läsnä. Rei rypisti kulmiaan vihaisesti. Luuliko mies hänen olevan jokin kangastus?

”Vastaa minulle! Mitä helvettiä sinä teet täällä?” nainen toisti kovempaa, ja katui samantien kovia sanojaan. Hän ei halunnut paljastaa, miten järkyttynyt todella oli.

Tällä kertaa mies silmin nähden säpsähti ja hän räpäytti silmiään kuin tajuten tilanteen ensikertaa. Hän katsoi terävästi kunoichiin ja nousi äkkiä seisaalleen. Hetken aikaa pitkä mies vain tuijotti naista kiinteästi kasvoihin, kuin etsien sanoja.

”Miksikö minä olen täällä? Samaa voisin kysyä sinulta. En olisi uskonut..Rei”, mies pudisteli päätään äkkiä surullisen näköisenä.
”Oletko sinä todella Äänikylän ninja? Tätäkö sinä halusit elämältäsi?”

Miehen sanat pistivät kuin neulat. Rei kuuli niiden takaa vaivoin kätketyn pettymyksen ja syytöksen sävyn. Punapää sulki silmänsä ja pudisti päätään yrittäen ajaa äkillisen ahdistuksen pois. Jin oli viimeinen ihminen kenet hän halusi todistamaan kurjuuttaan tällä hetkellä. Mutta samalla ainut ihminen jolle hän tunsi mitään halua selittää tilannettaan.

”Ei, Jin. Tämä ei ole sitä miltä se näyttää. Minä en ole, enkä koskaan halua olla osa Äänikylää. Sinun täytyy uskoa minua, minä vihaan tätä paikkaa enemmän kuin voin edes kertoa”, Rei väisteli miehen varmastikin syyttävää katsetta.

”Minä olen täällä pakon edessä. Minä olin typerä. Tapahtui paljon asioita ja nyt minä toimin Akatsukin vakoojana”, Rei uskaltautui katsomaan miestä ja näki kuinka järkytys pilkahti tämän silmissä.

”Vain koska minun on pakko”, viimeinen lause oli pelkkä henkäys ja nainen tiesi itsekin miten toivottoman sekavalta kuulosti. Tietenkään Jin ei uskoisi häntä. Miten hän mahtoikaan vihata kunoichia tällä hetkellä, ollessaan vangittuna tähän pimeään loukkoon. Hän varmasti uskoi että Rei oli tehnyt yhteistyötä Akatsukin kanssa koko tämän ajan. Kukapa haluaisi edes tietää nimeltä sellaista ihmistä, joka kanssa kävi Ninjamaailman vaarallisimman järjestön kanssa?

Kahleet kilahtivat ja äkkiä Rei tunsi jotain painavaa olkapäällään. Kunoichi nosti katseensa säikähtäen ja näki että Jin oli laskenut kätensä hänen olalleen.

”Minä uskon sinua”, mies sanoi tyynesti, katsoen häntä kiinteästi silmiin.
Sillä hetkellä Rei Fujikage päätti pelastaa tuon miehen, huolimatta siitä mitä uhrauksia se vaatisi.



Rei istui huoneessaan saamatta unta. Ajatukset pyörivät hänen päässään taukoamatta. He olivat puhuneet Jinin kanssa monta tuntia. Hän oli kertonut oman tilanteensa miehelle ja mies oli kertonut syyn omaan vangitsemiseensa.


Jin ei ollut kuka tahansa kulkuri. Hän oli entinen Usvakylän ninja, vieläpä hyvästä perheestä. Hänellä oli nuorempi kaksoisveli, ja vanhempien kuoltua sodassa veljekset olivat olleet ainoa perhe toisilleen vuosien ajan. Molemmat olivat loistavia shinobeja, mutta kumpikaan ei erityisemmin pitänyt taisteluista. Elämä Usvakylässä kuitenkin pakotti heidät siihen. Kylän lait olivat erityisen tiukat kolmannen Mizukagen aikana, eikä vastalauseita siedetty. Eikä riittänyt että elämä oli jo valmiiksi veljeksille vaikeaa, sillä Jinin kaksoisveljen kohtalona oli päätyä kylän jichuuriksi. Hän oli kuusihännän, Sanbin isäntä, Utakata.

Oli sanomattakin selvää, että jinchuurikin voimia tahdottiin käyttää taisteluissa kylän hyödyksi. Mutta veljekset olivat molemmat vapaita sieluja ja halusivat välttää turhaa taistelua. Kylä painosti Utakataa ja hänen veljeään. Aina yhä enemmän vaatimuksia ja vähemmän vapautta. Vuodet kuluivat ja aina löytyi uusia tekosyitä uusiin taisteluihin ja uusiin sotiin. Aina enemmän ja enemmän verta. Ystävät ja tuntemattomat kaatuivat heidän ympäriltään, kunnes viimein ketään ei olisi jäljellä. Jin näki veljensä kadottavan minuutensa pala palalta, pian jäljellä olisi pelkkä kylmä kuori joka tappaisi käskystä kenet tahansa. Viimein Jin ei enää kestänyt.

He päättivät jättää kylänsä ja paeta elääkseen vapaana. Oli sanomattakin selvää että Utakataa etsittäisiin jinchuurikin takia, sen vuoksi oli järkevämpää hämätä etsijöitä lähtemällä eri suuntiin. Olihan heidät siunattu lähes identtisellä ulkonäöllä. Veljesten tiet erkanivat. He olivat lähteneet kylästä viisi vuotta sitten. Jin oli elänyt elämäänsä vältellen taisteluita, etsien rauhaa. Hän tiesi että Usvakylän ninjat etsivät yhä Utakataa. Heistä molemmista oli luvattu palkkio, Jinistä kuolleena, Utakatasta elävänä. Nuorempi veli pärjäisi kyllä etsijäninjoille helposti. Mutta nyt Jin oli kuullut kuinka Äänikylä, sekä Akatsuki etsivät Jinchuurikeja, mies oli päättänyt antaa veljelleen mahdollisuuden jättää taakkansa lopullisesti.

Rei ihaili suunnitelman oveluutta. Jin teeskenteli olevansa kuusihännän isäntä, ja antoi veljelleen lisäaikaa paeta. Vaikka Jin kuolisi Kabuton tai Akatsukin käsissä, sekin palvelisi heidän tarkoituksiaan.

”Hän on kärsinyt tarpeeksi elämässään”, Jin oli kuiskannut tarinansa lopuksi. Sanat olivat aiheuttaneet kunoichille kylmiä väreitä. Sellainen täydellinen omistautuminen toisen ihmisen puolesta, oli jotain mitä hän ei ollut koskaan nähnyt. Se oli liikaa hänelle ymmärrettäväksi. Mutta jotain Rei kuitenkin tiesi varmaksi. Hän halusi oppia ymmärtämään.

Aamun tullen Rei oli tehnyt päätöksensä.


”Sinä et jää mätänemään tähän pimeään paikkaan”, punapää tokaisi heti päästessään sisään selliin.

Jin kohotti katseensa yllättyneenä. Miehen kasvoista päätellen hän ei ollut nukkunut hetkeäkään.

”Me pakenemme täältä”, kunoichi totesi, aivan kuin asia olisi yhtä varma kuin auringon nousu.

”Mutta veljeni..”, Jinin kulmat rypistyivät hänen yrittäessään väittää vastaan.

”Veljesi tietää jo varmasti miksi teit tämän. Hän on käyttänyt tilaisuuden hyväkseen ja paennut varmasti jo meren toiselle puolelle kauas täältä ”, Rei sanoi ja uskoi asian todella olevan niin.

Jin valpastui ja nousi ylös penkiltään. Hän tuijotti kunoichia kiinteästi.

”Me siis pakenisimme yhdessä?” mies kysyi outo katse silmissään. Rei rypisti kulmiaan.

”Seuraisimmeko veljeäni ja pakenisimme meren toiselle puolelle?” Jin asteli hitaasti lähemmäs, kunnes oli vain muutaman askeleen päässä hänestä.

”En ole ajatellut asiaa sen pidemmälle”, punapää yritti sanoa itsevarmasti, mutta jostain syystä hänen äänensä tuli ulos pelkkänä kuiskauksena. Äkkiä Jinin katse oli liian polttava ja hänen oli vaikea katsoa miestä silmiin. Hän tunsi sormet hiuksissaan.

”Rei, katso minuun”, mies pyysi. Mutta hän ei voinut.

”Lähdemme tänä yönä. Ole valmis”, kunoichi henkäisi ja käveli nopeasti ulos sellistä katsomatta taakseen. Tai pikemminkin pakeni.

He jättäisivät Ninjamaan ja pakenisivat meren toiselle puolelle. Kauas pois täältä. Ehkä viimein hän voisi aloittaa elämänsä alusta. Lopulta he molemmat halusivat samaa asiaa. Vapautta elää.