((Luepas lisätiedoista oletus ennekuin tätä fickiä alat lukemaan. Kiitos.<3))

Kosto...
Viha...
Raivo....
Katkeruus...

Mustahiuksinen poika katsoi eteensä toivoen kaiken kuolevan, poistuvan hänen näkökentästään, läheltään ,joko haihtuen taivaan tullin tai kärsien olemassa olostaan.
Nyt tai ei koskaan tuo oli ajatellut useampaa otteeseen, mutta ei vielä. Hän ei vieläkään ollut saanut tapettua veljeään. Miksi hänen täytyi olla sille edes sukua?
Miksi hänen oli täytynyt joskus ihailla ja kunnioittaa sitä. EI! Tämä oli viimeinen kerta, kun hän näkisi sen, kun hän koskaan katsoisi toista, kuulisi tai edes haistaisi sen tuoksun.

Epätoivo...
Itsesääli...
Kaipuu...[/]

Uchiha löi seinää kuin tuo olisi ollut maailman pahin asia ikinä. Hän halusi kaiken häipyvän tai- palaavan sellaiseksi niinkuin silloin [I]joskus kauan aikaa sitten oli.... EI!!!
Hän ei saisi ajatella sitä enään ikinä. Mikään ei palaisi koskaan ennalleen, mikään ei pysty palaamaan ennalleen. Hän olisi rikki ikuisesti Itachin, oman isoveljenesä, takia. Katkera ja rikkinäinen.
Poika puri huultaan kovemmin ja löi seinää uudestaan antaen jalkansa pettää vihasta altaan.
Miksi tälläkään kerralla hän ei ollut saanut sitä tapettua?!
Hän oli lopettanut elämästä nauttimisen. Siunannut kaikki ajatuksensa ja tekemisensä kostolle. Silti hän oli surkea! Surkea!! Eikä ollut saanut sitä tapettua.
Ja tässä taas poika istui hiljaa kadulla huultaan purren niin lujaa, että veren maku alkoi maistua hänen suussaan.

Toivo...
Pettymys...
Odotus...

Siinä poika istui vihaisena kestäen maailman kylmyyttä. "HEI!", kuului valossa pällistelevältä hahmolta. Tummahiuksinen poika ei viitsinyt kääntyä. Hän toivoi vain tuon kovaäänisen katoavan jättävän hänet vihansa keskelle.
Tum... Tum... Tum... Tum... Töps.
Tuo kovaääninen poika käveli Uchihan lähelle ja kyykistyi hänen eteensä. "Sasuke. Kaikki on susta huolissaan...", kyykistynyt poika sanoi katsoen toista silmiin. Tummahiuksinen ei reagoinut; ei kohottanut katsetta maasta tai liikkunutkaan. "Sasuke... katso minuun. Katso silmiini", vaaleatukkainen komensi käskevällä äänensävyllään ja ilmeellä. Toinen vain hätkähti, mutta ei totellut.
Vaaleatukkainen laittoi kätensä hellästi toisen poskille kohottaen tämän päätään ylöspäin ja pakottaen näin toisen katsomaan häneen.
Sasuke hämmästyi, eikä pystynyt pakoilemaan vaaleatukkaisen sinisiä silmiä. "Jopa Kakashi on susta huolissaan ja- minäkin.. ", vaaleatukka sanoi hiljaa ja halasi toista.

Yllätys...
Unohdus...
Uusi toivo...

"..Tyhmä.. ", Sasuke sanoi hiljaa hymyillen toisen lämmössä. Taas tuo poika oli pelastanut hänet pimeydestä tulemalla hakemaan hänet sieltä, kun toiset olivat jättäneet tummahiuksisen aina rauhaan, vihansa keskelle kasvattamaan sitä isommaksi ja isommaksi niin, että se sattui rinnassa.
"Ehkäpä.. ", vaalehiuksinen poika mutisi ja päästi irti Uchihasta. "... mutta en ole ainoa", hän jatkoi vakavana.
"Hmph", Sasuke mutisi ja lähestyi vaaleatukan kasvoja painaen huulensa toisen huulia vasten. Pieni, mutta kevyt ja lämmin suudelma sai vaaleatukan kasvot hehkumaan. "Kiitos Naruto", Sasuke sanoi hymyillen pienesti punastuneelle vaaleatukalle.

Lämpö...