”PAINU ULOS!” huusi tyttö täyttä kurkkua ja viskasi suoristusrautansa kohti pojan kasvoja.
Poika kyykistyi nopeasti väistääkseen lentävän kappaleen. Väriltään se oli vaalean punainen, kuten tytön hiuksetkin.
Tyttö tarttui seuraavaksi taskulamppuun ja heitti sen.
”Hei, rauhotu, eikö voitas ratkasta tää ihan vaan keskustelemalla, nii ku normaalit ihmiset?” kysyi poika.
”SANOIN ’PAINU ULOS’, MITÄ OSAA SIITÄ ET TAJUNNUT?” tyttö kiljui.

Tytön vihertävistä silmistä kuulsi raivo, kun hän kiskoi ainakin kolme kokoa liian suuren vetoketjullisen mustan hupparinsa takaisin päälleen ja kiristi rikkinäisten pilliensä vyön tiukasti hänen vyötärönsä ympärille.

”Häivyn heti, kuhan saan paitani takasin”, lausui nöyrään, ellei vallan anelevaan sävyyn puolialaston vaaleahiuksinen ja laihahko poika.
Pojalla oli jalassaan löysät farmarit, joiden vyönsoljesta roikkui metalliketju, johon oli kiinnitetty limetin vihreä heijastin. Hänen musta t-paitansa lojui sängyllä ja hänen punainen vetoketjullinen neuleensa aivan sängyn vieressä.

Tyttö loi t-paitaan katseen, joka oli jokseenkin vaikea tulkita. Sitten hän käänsi katseensa paidattomaan poikaan, tämän kasvoihin ja tämän suurehkoihin vaalean sinisiin silmiin. Sitten hän tarttui paitaan ja viskasi sen pojalle huikaten:
”Siinä.”
Poika vilkaisi tyttöön ja kiskaisi paidan nopeasti päälleen. Kun poika oli lopulta saanut sen päälleen, hän otti varovaisen askeleen kohti tyttöä. Siihen tyttö ei ainakaan reagoinut mitenkään. Poika kuiskasi sitten varovaisesti:
”Saisinks viel ottaa päällyspaitani?” kysyi poika.
Tyttö vilkaisi häneen nopeasti ja kuiskasi:
”Ota vaatteesi ja häivy…”
Poika poimi paitansa, puki sen ylleen ja lähti kohti ovea. Hän astui kynnyksen yli ja pysähtyi hetkeksi.
”Mitä?” kysyi tyttö.
”Ei mitään…”, lausui poika.
Hän paineli eteiseen ja kiskaisi oranssin takkinsa päälleen, valko-musta ruudullisen huivin kaulaansa, takin hupun päähänsä, tennarit jalkaansa ja ryntäsi ulos.

Tyttö rojahti sängylle pitkäkseen, kaivoi kännykkänsä esiin, näppäili numeron, jonka hän muisti turhankin helposti ulkoa painoi luurikuvaketta ja asetti puhelimen korvalleen. Tyttö koetti parhaansa mukaan hillitä itsensä ainakin siihen asti, kunnes toisesta päästä vastattaisiin. Kolmen sietämättömän pitkän piippauksen jälkeen, puhelimeen vastasi tuttu hilpeä sopraano:

”Hei Sakura!”
Sakura oli hetken vaiti ja lopulta mutisi vastaukseksi:
”Hei Ino… Tarvitsisin juttuseuraa. Mietin, että pääsisitkö tulemaan tänne?”
”Tuota… Niin paljon kuin mieleni tekisikin sanoa ’kyllä’, ellei sinulla ole jotain todella tärkeää syytä saada jutella kanssani, niin en taida päästä. Tiedät hyvin, että koeviikko alkaa huomenna ja...” aloitti Ino, mutta Sakura keskeytti hänet kuiskaamalla:
”Naruto…”
Hetken oli hiljaista. Sitten Ino lausui:
”Olen siellä kymmenessä minuutissa.”
”Kiitos…”, lausui Sakura ja lopetti puhelun.

Sakura nousi istumaan sängylleen ja tiesi samassa, ettei enää voisi pidätellä itkua hetkeäkään. Tuskallisen kuumat kyyneleet valuivat hänen poskilleen, kun hän mutisi käsiinsä:
”Se idiootti…”