Hidan käveli ulkona kylmässä metsässä. Hänellä ei ollut päällään kuin Akatsuki-kaapu, mikä oli taas puoliauki. Eipä sekään paljoa lämmittänyt…

“Helvetin helvetti!” Hidan rähjäsi itsekseen. Hän potkaisi pientä lumikumparetta muuten erittäin tasaisessa lumihangessa. Hänen varpaidensa osuessa kumpareeseen, Hidanille selvisi erittäin kivuliasta kautta että se oli vain kivi.

“Voi vittu! Saatana!” Hidan kiroili entistä äänekkäämmin, ja istahti hankeen. Häntä ei huvittanut liikkua enää metriäkään.
“Minä niin inhoan joulua, kuka kusipää senkin on keksinyt…” hän mutisi. Samassa hän kuuli askelia takaansa.

“Painu helvettiin, kuka lienetkin!” Hidan ärjäisi katsomatta kuka liikuskelija oli.
“Näinkö sinä puhut minulle, Hidan?” kuului syvä ääni jashinistin takaa.
“’Kuzu, perkele!” Hidan huudahti, hyppäsi ylös ja kääntyi ympäri.

“Mitä hittoa sinä täällä teet?” Hidan kysyi kummissaan.
“Tulin sinun perääsi”, Kakuzu vastasi.
“Ja tuonko pitäisi selittä jotakin?” Hidan kysyi nuivasti.

Kakuzu ei vastannut, hän vain käveli toista kohti. Samalla hän kohotti kätensä maskin reunalle.
“Hei.. Mitä hittoa sinä nyt…?” Hidan kysyi kummissaan. Kakuzu ei vieläkään vastannut. Hän oli nyt aivan Hidanin edessä, ja pysähtyi. Nopealla liikkeellä hän laski maskinsa ja suuteli toista.

Hidan jähmettyi.
Mitä hittoa, tuo vanha käppänä SUUTELEE minua?! Nopeasti Hidanin mieli kuitenkin muuttui, ja tämä vastasi suudelmaan kietoen samalla kätensä toisen kaulaan.

Kakuzu irrottautui Hidanista.
“Hyvää joulua, penikka” tämä sanoi hymyillen.
“Hyvää joulua, vanhus” Hidan vastasi suudellen toista uudelleen.