Laskeva aurinko värjäsi taivaalla leijuvan ohuen pilvipeitteen oranssin eri sävyillä, lokkien kaarrellessa valkeat siivet levällään kirkkaan veden yläpuolella.
Meren tyrskyt tuhoutuivat tummien kivien karheaan pintaan ja täyttivät huminallaan rannalla odottavien ihmisten hiljaiset mielet. Nuoren miehenalun ääriviivat piirtyivät selvästi suorassa kulkevan horisonttiviivan pintaan, kun orpo nyyhkäisy katosi pyörteilevään tuuleen.
Ne hymyilevät kasvot olivat jumissa hänen verkkokalvoillaan, rakkaudella täytetyt sanat kaikuivat hänen päässään eivätkä antaneet hänelle rauhaa.

"Anteeksi Sasuke, tämä on viimeinen kerta"

Sasuke ei ollut uskonut, että hänessä olisi jäljellä tarpeeksi inhimillisyyttä katumiseen tai ikävöimiseen. Katkerat kyyneleet eivät olleet vuotaneet vuosiin, eikä hän olisi voinut uskoa itkevänsä veljensä takia, veljen joka oli tehnyt hänestä hirviön.
Korppihiuksinen puristi kätensä nyrkkiin ja avasi silmänsä näkemättä kuitenkaan mitään. Suolaiset kyyneleet sotkivat tummien silmien edessä avautuvan maailman epämääräiseksi sotkuksi. Ääneti loputtoman syviin silmiin piirtyi atomimainen kuvio, ainoa asia, tuskan lisäksi, jonka Itachi oli jälkeensä jättänyt.

Normaaliolosuhteista poiketen, kosto ei ollut suloinen, vaan verinen ja katkera menetys, joka jätti Uchihan kylmään sydämeen syvemmän viillon kuin kymmenen vuoden takainen hirmuteko. Sasuke oli herännyt yöllä tunteeseen, että joku oli hänen lähellään, vartioimassa nuorukaisen haurasta unta.
Lopulta miehenalku oli vain itkenyt, huutanut veljensä nimeä ja anellut tätä palaamaan. Hän oli halunnut peruuttaa asiat, palata siihen aikaan kun oli rauhallista, ja hänellä oli täydellinen isoveli.

Sasuken makuuhuoneen ovi oli auennut ja sulkeutunut heti hentorakenteisen tulijan perässä. Huudon ja valituksen kuullut nuorukainen oli polvistunut lattialla nyyhkyttävän selviytyjän viereen. Kuiskaillut rauhoittavia sanoja, tyhjiä lupauksia ja tavoittamattomia toiveita jotka kuitenkin saivat Uchihan hengityksen tasaantumaan.
Lopulta miehenalut olivat nukahtaneet sylikkäin kylmälle lattialle, eikä korppihiuksinen muistanut milloin hän olisi tuntenut olonsa niin turvalliseksi.

Miksi hän pystyi hymyilemään?
Miten Itachi pystyi kaikki vuodet pakoilemaan, kehittäen taitojaan itseään kiduttaen?
Ja sitten hän heittää kaiken hukkaan, hymyilee vain niinkuin vanhoina aikoina.

Pitkästä aikaa Sasuke pystyi sanomaan hyvällä omatunnolla mitä tarkoittaa rakkaus, ja vihdoin hän tiesi miltä tuntuu rakastaa jotain menetettyä ja jotain, jonka hän vasta löysi.
Miksi hän edes halusi kostaa kotikylälleen?
Kylälle, jossa asuivat kaikki ne ihmiset jotka auttoivat hänet takaisin jaloilleen, ihmiset jotka työnsivät huomaamattaan häntä eteenpäin vastatuulellakin. Olivathan kuitenkin Konohan silloiset valtaapitävät käskeneet Itachia tappamaan, pilaamaan oman elämänsä ja varmistaneet, että tämä kuolee nuorena.

Silti jokin ääni hänen päässään sanoi, että se tulisi olemaan yhtä turhaa kuin hänen isoveljensä tappaminenkin. Lopulta hän itkisi jossain, Naruton ruumis käsivarsillaan, itseään vihaten ja toivoen, että hän olisi jättänyt leikin kesken ennen kuin edes aloitti sitä.

Sasuke värähti tuntiessaan kylmät kädet ympärillään, hän vilkaisi olkansa yli ja huomasi ilkikurisesti virnistelevät kasvot. Voisiko hän unohtaa ja aloittaa uuden elämän? Voisiko hän luoda unelmistaan uuden tulevaisuuden sekä itselleen, että tuolle tukipilarille, joka häntä kannatteli mustan pyörteen yläpuolella?
Kaukaa mereltä vierivä tuuli kuivasi kyyneleet ja komeille kasvoille nousi surumielinen hymy.

Ehkei kuitenkaan, onhan hän Sasuke Uchiha, kostaja, idiootti ja täyshomo.