A/N: Tekijän löpinät siirtyvät tarinan puolelle, että selitys näyttäisi hieman siistimmältä! ;D
Niin, tuo "Huuto"  tuossa nimen perässä on luvun nimi. En ekaan osaan laittanut, koska sen nimi on pelkkä Crash. :3
Jups, en ikävä kyllä sunnuntaina ehtinyt tunkea tätä tänne. Nyt vammas konekkin, joten jouduin kirjottaan tän suoraan kännykkään. Siksi laatu voi kusta ja pahasti, en mene takuuseen, oon väsynyt. xD (noniin en ole tyytyväinen tähän, mutta en koe tätä silti poistettavaksi!)
Ärsyttävää, kun ei saa haukkua töitään. >8D
Jooh... Aikamoista dramatiikkaa luvassa. Lukekaa ihmeessä! >:DD


Pöydässä istui viisi rusehtavanvihreisiin virkapukuihin sonnustautunutta nuorta miestä. Valkohiuksinen mies, Suigetsu Hozuki nauroi terävät hampaat kiiltäen vieressään istuvan Juugon puheille. Tämä oranssihiuksinen miehenalku puolestaan katsoi toista tympääntyneenä. Jutussa ei luultavasti ollut ollut mitään huvittavaa.

Heidän vastapäätään istui Kiba Inuzuka, koiramaiset kasvot omaava nuori, sekä mustat hiuksensa ponnarille sitonut mies, Shikamaru Nara. Hänen vieressään Chooji Akimichi söi hymyillen suklaaleivosta. Äänekäs joukko keräsi katseita ympäri ruokalaa, eikä asiaa auttanut se, kun Suigetsu yhtäkkiä nousi ylös kaataen Kiban kahvit pöydälle.

"Katso nyt, paskiainen, mitä teit!" hän huudahti, mutta valkohiuksinen vain naurahti ja huudahti heti perään:

"Sasuke tuli! Käydään kysymässä siltä siitä Gaarasta vai mikä se nyt olikaan."

Muut suostuivat ehdotukseen, tosin vain Kiba oli yhtä innoissaan kuin valkohiuksinen vartija. Shikamaru laahusti joukon perässä, sillä arveli, että keskustelusta Uchihan kanssa tulisi kaikinpuolin hyvin rasittava.

Kun Sasuke näki silmäkulmastaan tutun joukon tulevan häntä kohti, mustahiuksinen laski kahvikuppinsa pöydälle koittaen tehdä kasvoilleen neutraalin ilmeen. Se oli hyvin vaikeaa, sillä juuri silloin Sasuke oli kaikkea muuta kuin rauhallinen ja viileä.

"Moi Sasuke", Suigetsu sanoi vetäen itselleen tuolin pöydän alta. "Miten meni?" hän jatkoi virnistäen.

"Miksi kysyt?" Sasuke kysyi ärsyyntyneenä. Ensin pahaa kahvia, ällöttävän makeita suklaaleivoksia, ja sitten vielä eräs valkohiuksinen ääliö kuulustelemassa häntä. Mahtavaa.

"Kiinnostaa", Suigetsu vastasi yksinkertaisesti.

"Miksi?"

Nyt oli valkohiuksisen vuoro ärsyyntyä. Hän älähti turhankin kovaan ääneen:

"No hei, se jätkähän on murhaaja! Mitä se teki sinulle?"

Sasuke katsahti huomaamattomasti muita paikallaolijoita. Kiba tuijotti häntä kuin nälkäinen peto (hän oli se, joka levitti juoruja) ja vaikka Juugo ja Chooji koittivat näyttää välinpitämättömiltä, he selvästi odottivat myös mustahiuksisen vastausta. Kauempana Shikamaru tuijotteli hajamielisenä kattoon.

"Ei mitään", hän lopulta sanoi saaden Kiban ja Suigetsun innostuneet ilmeet laskemaan hiukan. Kiba ei kuitenkaan lannistunut, vaan jatkoi:

"Miten niin? Kyllähän se nyt jotain teki!"

Sasuke sai odottavista katseista tarpeekseen. Hän nousi pöydästä, otti tarjottimen käsiinsä ja sanoi kylmästi:

"Painukaa töihin ja käyttäkää aikanne jotenkin hyödyksi."

Mustahiuksinen poistui kahvilasta vihaisena, kun viisikko jäi katsomaan hänen peräänsä hiljaisena.

"Ei taida olla tuon parhaita päiviä", Kiba tokaisi saaden toiset nyökyttelemään päitään.

--

Sasuke nojasi seinää vasten hengittäen raskaammin kuin yleensä. Hänen takanaan luki sellin numero, numero jota hän oli alkanut vihaamaan heti sen ensi kertaa nähtyään. Itachi oli seinän takana, hengitti samaa ilmaa hänen kanssaan, mutta se ei saanut Sasuken rauhallisuutta rikkoutumaan. Hän ei oikeastaan tiennyt, mistä tunne kumpusi, mutta se sai hänen sydämensä tykyttämään kiivaasti ja kädet hikoamaan kylmästä hiestä. Jokin oli vialla, se oli kuin varoitus jostain tulevasta.

Sasuke puristi kätensä nyrkkiin. Tunne oli vaivannut häntä jo ennen kahvilaan menoa, mutta nyt se oli pahentunut. Hän ei ollut koskaan tuntenut näin, mikä pelotti Sasukea entisestään. Oliko tämä paniikkikohtaus? Ei, hänellä ei ollut paniikkihäiriötä. Mitä ihmettä tämä oli?
Sasuke sulki silmänsä ja koitti rauhoittua. Jostain kuului hiljaista itkua.

--

Nuori, blondi mies asteli pitkin vankilan käytäviä, joiden seinistä kaikuivat pienetkin vankilan äänet. Hän ei viheltänyt tuttuun tapaansa, ei edes hymyillyt. Naruto oli vaipunut ajatuksiinsa, eivätkä ne ajatukset olleet hänelle ollenkaan tyypillisiä.

Naruto tiesi, että jokin oli vialla. Kun hän oli kuullut Sasuken uudesta tehtävästä, kun tämä oli maininnut vangin nimen, se oli saanut kylmät väreet kulkemaan pitkin blondin niskaa. Hän tiesi sen nimen, hän oli nähnyt sen ennenkin.

Gaara. Sabaku no Gaara.

Silloin Naruto muisti uutisen lehdessä, kuvan Gaarasta. Punaiset hiukset, tummat silmänympärykset, kalpeat ja riutuneet kasvot. Poika oli murhannut poliisin, ja-

Yhtäkkiä tapahtumat iskeytyivät Naruton sekavaan mieleen saaden tämän jähmettymään paikoilleen.

Gaara. Punaiset hiukset, hullunkiilto silmissä.

Naruto ei saanut hetkeen happea. Voisiko se olla niin? Voisiko se tosiaan olla niin? Kaikki tuntomerkit täsmäsivät, tapahtumien kulku sopi yhteen... Naruto vajosi seinää vasten hengittäen kiivaasti.

Se oli hän. Oli pakko olla.

--

Samaan aikaan, kun Naruto ja Sasuke koittivat selvittää sekavia ajatuksiaan, sellissä numero 156 seisoi nuori mies keskellä pölyistä, hämärää huonetta. Hänen silmänsä olivat kiinni, mutta suu muodosti huulilta sekavia sanoja. Gaaran kädet olivat puristuneet nyrkkiin, ja hän hengitti raskaasti.

Gaara istui portailla kerrostalon alimmassa kerroksessa. Tupakan hehkuva pää oli ainoa valonpilkahdus hämärässä huoneessa. Gaaran väsyneet silmät oli suunnattu eteenpäin, mutta ne eivät kohdistuneet kunnolla mihinkään.

Rappukäytävässä kaikuivat nopeat askeleet, kun joku tuli alemmas. Gaara havahtui kuullessaan tutun äänen takanaan. Punahiuksinen käänsi päätään nähdäkseen valkohiuksisen nuorukaisen seisomassa vähän matkan päässä hänestä.

"Gaara?" tämä kysyi matalalla äänellä.

Nuori mies oli Kimimaro, ja hän oli samalla luokalla Gaaran kanssa. Punahiuksinen ei tuntenut olevansa kunnolla hänen ystävänsä, mutta Kimimaro ei ainakaan vältellyt häntä niin kuin muut. Siksi he usein tekivät paritöitä yhdessä ja istuivat vierekkäin tunneilla. Muut ihmettelivät Kimimaron ystävällisyyttä, mutta tämä ei välittänyt. Hän oli rauhallinen ja hiljainen, eikä kysellyt Gaaran elämästä mitään. Punahiuksinen arveli, että heistä olisi voinut tulla ystävät.

Mutta mies oli tullut väärään aikaan.

"Et ollut koulussa tänäänkään", Kimimaro sanoi hiljaa. Gaara ei vastannut, vaan puhalsi savukiehkuran suustaan. Se leijaili hetken ilmassa, mutta katosi pian hämäryyteen.

Hirviö halusi verta, sillä oli nälkä. Gaara tiesi sen, ja pelkäsi hieman. Hän voisi kyllä tappaa Kimimaron, mutta sitten hän olisi taas yksin. Se ei auttaisi hänen pahaa oloaan yhtään.

Mutta ääni sanoi, ettei hän tarvitsisi ketään.

Gaara nousi ylös raajat kankeina liiasta istumisesta. Hänen hupparinsa taskussa oli tuttu, kiiltävä veitsi. Gaara tumppasi tupakkansa ja laittoi kätensä taskuun. Tuttu kahva hänen käsiään vasten rauhoitti punahiuksista saaden tämän astumaan askeleen kohti tulevaa uhriaan.

Gaara tunsi kehonsa tärinän voimistuvan, ja hän vajosi lattialle. Karhea lattia raapi punahiuksisen käsiä tämän kaatuessa sen viileää pintaa vasten. Gaara hengitti katkonaisesti, sillä hänen hengitystään vaikeutti ahdistava tunne rinnassa. Aivan kuin hän olisi ollut raskaan kiven alla jumissa. Jokin painoi hänen keuhkojaan ja raastoi hänen rintaansa. Tuska oli sietämätön.

Ja se nautti tunteesta äärettömästi.

"Gaara?" Kimimaro kysyi epäröiden, kun punahiuksinen oli astunut vielä muutaman askeleen lähemmäs.

"Hei, onko jokin vialla?" hän jatkoi.

Gaara katsoi valkohiuksista turkooseilla silmillään tulenpunaisten hiuksiensa takaa. Katse sai Kimimaron hätkähtämään ja perääntymään taaksepäin. Gaara olisi voinut nauraa. Hän rakasti jahtaamista.

Ei, ei hän. Se rakasti, ääni hänen päässään rakasti, ei hän. Mutta mitä väliä sillä oli? Gaara ei tuntenut enää kipua, joten millään ei ollut enää väliä.

Punahiuksinen otti kiiltävän veitsensä esiin. Hän painoi terän kämmentään vasten saaden pienen verivanan valumaan kalpeaa ihoa pitkin. Ääni hänen päässään nauroi, nauroi riemun tunteesta, nauroi mielihyvästä, jota veren näkeminen tuotti.

Mutta se ei riittänyt. Hirviö halusi toisen verta. Se halusi väkivallalla vuodatettua, kyyneleisiin sekoittunutta verta.

"Gaara? Mitä sinä teet?" Kimimaro huudahti perääntyen taas muutaman askeleen, kun Gaara kulki tätä kohti veren tahraama käsi veistä puristaen. Mielipuolinen hymy oli noussut punahiuksisen kasvoille. Se ei ollut hänen hymynsä, hirviö oli tullut esiin.

"Juokse karkuun, kun vielä ehdit", hirviö naurahti kylmästi.

Kimimaro epäröi hetken miettien selvästi vaihtoehtojaan. Hän katsoi sivuilleen, sitten taaksensa. Silloin jokin Kimimaron katseessa muuttui. Hänen katseestaan ei kuvastunut enää pelkoa tai epäröintiä, vain huolestuneisuutta. Hetken hiljaisuuden jälkeen valkohiuksinen sanoi varmasti:

"En juokse karkuun, kun ystävälläni on paha olla." Kimimaro astui askeleen eteenpäin.

Gaara painoi kätensä päänsä päälle vapisten entistä voimakkaammin. Hän puri huultaan ja tunsi tutun rautaisen maun suussaan. Se herätti hirviön unestaan saaden vapinan Gaaran kehossa voimistumaan.

"Ei, ei..."

"Kuole sitten!" hirviö huudahti kohottaen veitsensä ilmaan.

Kimimaro tarrasi kiinni Gaaran kädestä saaden tämän vavahtamaan rajusti. Yhtäkkiä punahiuksinen tunsi hallitsevan mieltään taas täydellisesti, hirviön ääni oli poissa.

Mutta samoin oli veitsi.

Gaara hätkähti, kun Kimimaro kaatui polvilleen maahan. Tämä piti kädellään mahaansa, ja irvisti pienesti. Nuoren miehen sormien välistä valui tummanpunaista verta.

"Ei... Ei..." Gaara kuiskasi pahoinvoivana, kun Kimimaro kohotti katseensa tämän suuntaan.

"Ei se mitään", valkohiuksinen sanoi hiljaa ja kaatui maahan. Kimimaro ei noussut enää.

Gaara nousi taas ylös, mutta uuden tuskanaallon vallatessa kehonsa kaatui kipeästi seinää vasten. Hänen kärsivä katseensa haki jotain millä tappaa, jotain millä satuttaa itseään, mutta mitään ei löytynyt. Gaara vaikeroi aina vain kovempaa, sillä tuska oli käymässä sietämättömäksi.

--

Gaara.

Sasuke ei saanut päästään punahiuksista nuorukaista. Jostain syystä, jolle hän ei löytänyt vastausta, mustahiuksisen jalat alkoivat viedä häntä kohti selliä numero 156. Hän aavisti, että jokin oli vialla. Siitä outo tunne oli kummunnut, nyt hän tajusi sen.

Sasuke kiiruhti oikean sellin kohdalle ja alkoi kiireesti avaamaan lukkoa. Oven toiselta puolelta kuului tuskantäyttämiä huudahduksia.

--

Haistan tuoretta verta! Etkö sinäkin haluaisi jo tappaa? Etkö haluaisi haistaa ihanaa veren tuoksua, tuntea lämpimän nesteen valuvan sormiesi läpi?

Gaara huusi, huusi ettei kuulisi ääntä enää. Mutta se tuli huudonkin läpi, se tunki kaikkialle. Se oli sietämätöntä, ja Gaara tiesi, ettei kestäisi enää kauaa. Miksei se mennyt pois? Miks-

"Gaara?"



A/N: Jaa mistäkö Kimimaro? No kun Gaarahan sen on oikeasti tappanut, niin... :DD Siitä. >8D Pahoittelen mahdollisia virheitä ja muuta. En saa tämän parempaa nyt suoraan kirjoitettuna ja väsyneenä. =3= Mutta anteeksi nyt tämä valitus. Kommentoikaa. ~<3 ^^