”Hei, eikö mun pitänyt olla seme tänään!?” tyttö huudahti virnistäen leikittelevästi. Kuinka vääränlainen hänen ilmeensä sillä hetkellä olikaan. Se ei lainkaan kuvastanut tunnetta, joka oli asettunut hänen sisälleen, syvää hyvänolon ja häpeän sekaista tunnetta.
”Hups, sori”, toinen tytöistä vastasi ja repesi nauramaan arvioidessaan menneensä jälleen liian pitkälle. Lyhyempi tytöistä liittyi nauruun ja toivoi sen kuulostavan edes lähes aidolta.

Se oli kaikin puolin väärin, se millainen heidän suhteensa oli, ja se millainen se ei ollut. Pinkkihiuksisen tytön hakkaava sydän veti häntä vääriin suuntiin, eikä hän pystynyt estämään itseään. He olivat kumpikin tyttöjä, jo sen olisi pitänyt sanoa, ettei hän voisi saada mitä tahtoi. Hänen mielessään risteilevät toisiaan vastaan sotivat tunteet, eivät tehneet asiaa yhtään selkeämmäksi. Vaaleahiuksinen tyttö sen sijaan käyttäytyi kuin kaikki olisi vain leikkiä, ystävien välistä pilailua. Se satutti, mutta tottahan se loppujen lopuksi oli, eivät he olleet muuta kuin ystäviä.

Tytöt saivat naurunpuuskansa viimein tyrehdytettyä ja kääntyivät katsomaan toisiaan. Vihreät silmät tuijottivat sakean harmaan ja sinisen välillä riiteleviin silmiin. Kuinka helppoa olisikaan ollut kumartua hiukan eteenpäin, vain sen verran, että heidän huulensa olisivat koskettaneet toisiaan, mutta kumpikaan ei tehnyt liikettäkään.

Vaaleahiuksinen tyttö puhui liian usein vääristä asioista, asioista jotka satuttivat. Asioista kuten: ”Miksi juuri Sai? Onhan Shikamarukin ihan kiva.” Nuo yksinkertaiset lausahdukset, jotka saivat pinkkihiuksisen tytön sydämen itkemään. Mitä hän sitten halusi? Oikeasti? Mitä he kumpikin halusivat? Yksi kysymys ja kaikki huoli ja päänvaiva olisi pois pyyhitty, mutta tuo samainen kysymys olisi omiaan myös tuhoamaan kaiken. He joutuisivat katsomaan toisiaan kaukaa, ei väliä kuinka lähellä he fyysisesti olisivat. Lopulta pinkkihiuksisen tytön itkevä sydän särkyisi lopullisesti. Joku kaunis päivä hän näkisi toisen tytön pitävän poikaa kädestä, niin kuin tämä hänen kättään oli pitänyt, näkisi tytön suutelevan poikaa. Hänen sydämensä halkeaisi ensin keskeltä ja särkyisi lopulta kokonaan. Palat rapisisivat tuskallisesti yksi kerrallaan lattialle, eikä vaaleahiuksinen tyttö tietäisi siitä mitään, ei näkisi tuskaa tekaistun hymyn ja leikittelevän pilkanteon alta.

Ajatuskin sattui. Tyttö kiipesi lattialle asetetun futonin päälle ja jäi siihen tuijottaen kattoon. Pidempi tyttö seurasi perässä ja istui hänen vierelleen. Kuinka tuskallisen kiduttavaa, kuinka epäreilua.
”Sulla on taas ihan kylmät kädet”, pidempi tytöistä sanoi tartuttuaan toisen vasempaan käteen.
”Ne kaipaa selvästi lämmitystä.”
Kädet omissaan. Kuinka moni ystävä teki näin? Perheen jäsenet ehkä, muttei yksikään ystävä, joka hänellä oli ollut. Hän huomasi taas toivovansa ja yritti sulkea ajatukset pois mielestään, se vain sattuisi enemmän kun ”eron” aika tulisi. Miksi kaikki oli aina niin monimutkaista? Miksei hän voinut olla täysin varma edes omista tunteistaan?

Vaaleahiuksinen tyttö rojahti selälleen patjalle, aivan hänen viereensä. Eikä se heistä kummastakaan ollut outoa, sillä he olivat aikaisemmin sinä päivänä maanneet patjalla vierekkäin useita kertoja. Kuin itsestään pinkkihiuksinen tyttö kierähti toisen tytön vatsalle. Tarkkaili hetken vaaleahiuksisen tytön reaktiota, ei mitään erikoista, kuin se olisi ollut jokapäiväinen tavallinen asia. Oliko se sitten hyvä, vai huono? Sillä hetkellä tyttö ei jaksanut välittää, vaan sulki silmänsä ja uppoutui kuuntelemaan toisen tytön hengitystä. Tämä tuoksui liljoilta.
”Ollaanko me jotenkin outoja?” pinkkihiuksinen tyttö sanoi viimein ajatuksensa ääneen.
”Johan me kertaalleen tultiin siihen tulokseen, ettei olla ihan normaaleja”, vaaleahiuksinen tyttö vastasi ja ellei pinkkihiuksinen erehtynyt, hän oli kuulevinaan pienen huvittaneisuuden lauseesta.
”Mutta tarkoitan, jotenkin erilailla outoja, erilailla...”
”Jos toisesta välittäminen on outoa, niin kyllä, taidamme me olla outoja.”
Hiljaisuus laskeutui heidän välilleen. Ei koskaan koko totuutta, ei kunnollista vastausta. Pelkkää hidasta kidutusta kohti päivää, kun hänen sydämensä särkyisi. Vaaleahiuksinen tyttö ei tuntenut samoin kuin hän, kaikki oli tälle pelkkää leikkiä.

Kuinka tuskallista, kuinka epäreilua. Kuinka epäreilua, että toinen saattoi eron hetkellä painaa kaiken pois mielestään, eikä yhtäkään kyyneltä vuotaisi tämän silmistä. Onnellinen tulevaisuus odottaisi häntä. Odottiko se pinkkihiuksista tyttöäkin? Hänhän ei ollut edes varma omista tunteistaan. Mutta jos hän pitäisi kiinni, eikä luovuttaisi, olisi rohkeampi kuin koskaan ennen, ehkä hänenkin liljansa kukkisivat jonain päivänä.