”Joko ollaan perillä?”
”Ei.”
”Joko ollaan perillä?”
”Ei.”
”Joko ollaan...”
”Hiljaa Hidan tai tapan sinut.”
”Ihan niin kuin sinä muka...”
”Sanoin hiljaa!”

Kaksi miestä mulkoilivat vihaisesti toisiaan, mutta jatkoivat hiljaisuudessa. Matka Tulimaahan alkoi tuntua heistä kummastakin kiduttavan pitkältä. Hidan tuhahti mielenosoituksellisesti ja käänsi katseensa takaisin edessään häämöttävään tiehen, joka ei tuntunut koskaan loppuvan. Korkeat, paksurunkoiset puut loivat maahan synkät varjonsa, päästämättä ilta-auringon valoa miltei lainkaan lävitseen. Ilma tuntui raskaalta ja hiostavalta. Nuo kaksi mustiin kaapuihin pukeutunutta miestä olivat viettäneet jo monta tuntia sillä samaisella metsätiellä. Hidan olisi voinut vannoa heidän joutuneen jonkinlaisen harhatekniikan uhriksi, ellei tietäisi paremmin. Tie mutkitteli loivasti silloin tällöin, mutta muuten maisemat pysyivät täysin samoina.

Kakuzustakaan ei ollut minkäänlaista seuraa, ainakaan sellaista mitä Hidan olisi kaivannut. Sitä paitsi oli kokonaan Kakuzun syytä, että he yhä harhailivat korvessa. Mies ei selvästikään ollut hääppöinen kartanlukija. Jos se Hidanista olisi riippunut, he olisivat varmasti onnistuneet löytämään edes jonkinlaisen oikoreitin. Eikä siinä edes kaikki, Hidan vilkaisi ärtyneenä toisen miehen kantamaa mustaa salkkua. Kakuzun pakkomielteisyys rahaan hidasti heitä huomattavasti. Toistuvat, heidän missionsa ulkopuolelle kuuluvat, taistelut, ruumiiden kuljetukset ja vaihto rahaan. Ajatuskin sai valkeahiuksisen miehen huokaisemaan, vetäen Kakuzun paheksuvan katseen jälleen kerran puoleensa.

Miksei hän sitten ollut vaatinun eri henkilöä parikseen? Tottahan kuka tahansa olisi parempi partneri kuin hänen vierellään kävelevä säästöpossu. Yksinkertaisesti koska ei voinut ja sekin oli vain Kakuzun syytä.

”Olet ainoa joka voi tehdä tämän Hidan, ymmärrät kyllä ennemmin tai myöhemmin miksi...” johtajan sanat piinasivat häntä yhä.

Valkeahiuksinen mies puristi kätensä nyrkkiin pitkän kaavunhihansa suojissa. Niin, hän oli ainoa, jota tuo murhanhimoinen, epäinhimillinen ja pihi mies ei saisi hengiltä, vaikka kuinka yrittäisi. Hidan oli sen verran kova pala purtavaksi, ettei varmasti kuolisi ennen kuin itse sattui sitä haluamaan, eikä hän todellakaan halunnut. Kukaan muu kuin Hidan itse ei saisi häntä hengiltä, ei edes Kakuzu. Ei edes Kakuzu joka oli tappanut kaikki edelliset partnerinsa. Jos Hidan lähtisi ja toinen mies pääsisi riehumaan vapaasti, tämä söisi melkoisesti Akatsukin jäsenten lukumäärää. Hidan virnisteli itsekseen. Voi kuinka Kakuzun vielä kävisikään ilman häntä.

”Lopeta tuo ilmeily”, pidempi miehistä sanoi maskinsa takaa.
”Helvetti Kakuzu, eikö täällä saa enää tehdä mitään ilman, että aletaan valittamaan?” Hidan äyskäisi ja nosti nyrkkinsä varoittavasti esiin. Tietenkin hän tiesi, ettei osuisi jos yrittäisikin pamauttaa Kakuzua päin naamaa, mutta oli se silti mukavaa kuvitella miltä se tuntuisi.
”Mokomakin kakara”, Kakuzu tuhahti. Hidan puisti nyrkkiään yhä kovemmin.
”Kakara?! Siis ihan tosissaan, olen tuskin montaakaan vuotta sinua nuorempi!” Valkeahiuksinen mies ärjäisi takaisin. Hän ei ollut eläissään sietänyt minkäänlaista itseensä kohdistuvaa halveksuntaa, ja vähiten hän halusi sitä kuulla Kakuzulta. Kun pidempi mies ei osoittanut mielenkiintoa keskustelun ylläpitämiseen, Hidan päätti jatkaa itse:
”Väitätkö sitten vastaan vai? Lyön vaikka vetoa, että olen sinua korkeintaan....”
”Hidan pidä suusi kiinni kun et tiedä mistä puhut”, pidempi mies totesi ja pysähtyi yllättäen.

Hänen katseensa kiersi metsän rajaa. Mitään sanomatta mies kääntyi jyrkästi vasempaan ja puiden sekaan, jättäen ällistyneen Hidanin taakseen.
”Hei Kakuzu! Mitä perkelettä oikein hommaat!?” valkeahiuksinen mies huusi tämän perään. Hänkin vilkaisi hätäisesti ympärilleen, muttei huomannut mitään mainitsemisen arvoista, metsä oli yhä aivan samanlainen kuin kaksikymmentä kilometriä takaperinkin.
”Hidan, suu kiinni ja seuraa”, Kakuzu sanoi kyllästyneellä äänensävyllä, hidastamatta lainkaan tahtiaan. Valkeahiuksinen shinobi kohautti olkiaan ja painui partnerinsa perään.
Hienoa, viimeistään nyt he olivat täysin eksyksissä.

Saavutettuaan Kakuzun, Hidan kohotti kätensä hiukan epävarmana kohti edellä kulkevaa miestä. Hän tarttui mustan kaavun peitossa olevaan olkapäähän.
”Hidan...” Kakuzu aloitti uhkaavasti, mutta suostui pysähtymään.
”En varmasti jatka enää yhtään eteenpäin jos et vaivaudu kertomaan, miksi jätimme tien?”
”Jätä sinä ajattelu niille, jotka sen osaavat”, tumma mies tokaisi ja karisti Hidanin irti. Valkeahiuksinen mies puraisi huultaan.
Hän voisi aivan hyvin antaa Kakuzun lähteä harhailemaan omia typeriä reittejään, jotka useimmiten johtivat vain uusiin turhiin taisteluihin. Hän voisi aivan hyvin jatkaa Tulimaahan itsekin. Se kuitenkin oli varmaa, ettei hän liikkuisi tästä pisteestä ennen kuin Kakuzu suostuisi vastaamaan hänelle asianmukaisesti.

Hetken näytti jo siltä, ettei Kakuzu aikoisi noteerata Hidanin jättäytymistä joukosta millään tavalla. Lopulta tämä kuitenkin kääntyi raskaasti huokaisten takaisin.
”Mikä nyt on Hidan?” mies kysyi kylmällä äänellään. Hänen vihreät silmänsä välkähtivät varoittavasti. Vaikka Hidan tiesinkin, ettei Kakuzu saisi häntä koskaan hengiltä, ei se tarkoittanut etteikö tämä olisi voinut tehdä jotain vielä kammottavampaa. Hidan oli kiitollinen, ettei juuri silloin keksinyt mitä.
”Sanoinhan etten liiku tästä mihinkään ennen kuin vastaat”, mies sanoi rauhallisesti, mikä näytti ärsyttävän pidempää miestä entisestään. Hidan oli kuitenkin vasta pääsemässä vauhtiin.
”Joko olet surkea kartan lukija tai viet meidät tahallasi jatkuvasti harhaan...”
”Ja tarkalleen milloin olisin koskaan vienyt meidät harhaan?”
Hidan pysyi hetken hiljaa. Niin ei Kakuzu ollut koskaan vienyt heitä täydellisesti eksyksiin sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta tämän reittivalinnat tuntuivat olevan pahemman kerran pielessä. Hidan ei kuitenkaan ehtinyt sanoa enää mitään, sillä toinen miehistä jatkoi:
”Minulla ei ole aikaa tällaiseen, tee niin kuin haluat.”
Valkeahiuksinen mies tuijotti selkänsä kääntänyttä partneriaan hämmentyneenä. Tuijotti mustaa yhä loittonevaa kaapua. Hän epäröi vaikkei ollut uskonutkaan niin tekevänsä. Ehkä jos hän väittäisi olevansa pahoillaan...
”Tavataan Tulimaassa. Jos myöhästyt tapan sinut”, kuului Kakuzun kylmä, yhä loittoneva ääni.

Varjot olivat muuttuneet pitkiksi, aurinko oli viimein painumassa mailleen. Mitä hän oli ajatellut lähtiessään harhailemaan ympäriinsä ilman karttaa ja muita varusteita? Hidan kirosi mielessään. Vaikka se oli kamalaa myöntää, hän ei ikinä tulisi löytämään Tulimaahan ilman Kakuzua. Toinen mies oli kuitenkin jo kaukana, eikä Hidanilla ollut aavistustakaan missä. Hänellä ei ollut aavistustakaan edes siitä, missä itse oli. Tie tuntui vieläkin pidemmältä kuin ennen. Hän oli luultavasti ainoa elävä olento lähimailla. Ja vaikka siellä joku olisikin ollut, mitä hän olisi siitä hyötynyt? Kysynyt tietä vai? Ei hän nyt sentään niin alas vajoaisi, että ryhtyisi jahtaamaan paikallisia oravia reittivinkkien toivossa. Hidania melkein nauratti, mutta hän oli liian väsynyt hymyilläkseenkään. Jos mies olisi vain hillinnyt itsensä ja kerrankin sulkenut suunsa ajoissa, ei hän nyt seisoisi siellä, missä sitten ikinä seisoikin.
”Kakuzu...”

Tumma mies vilkaisi taakseen. Hänen olisi pitänyt osata hillitä itsensä paremmin. Hidan vain tuntui vievän hänet aina äärirajoille, monessakin mielessä.
Kakuzu kirosi hiljaa itsekseen. Hän ei olisi saanut jättää toista miestä jälkeensä. Tämä ei varmasti löytäisi Tulimaahan ilman hänen apuaan.

Kaikki oli mennyt sekaisin Hidanin saavuttua mukaan kuvioihin. Tämä oli rasittava, meluisa, typerä ja kakara. Niin, Hidan oli häntä paljon, paljon, paljon nuorempi. Niin paljon nuorempi, että se sai Kakuzun vatsalaukun kääntymään ylösalaisin.

”Kakara?! Siis ihan tosissaan, olen tuskin montaakaan vuotta sinua nuorempi!” Hidan oli sanonut niin varmasti että miestä oli alkanut kuvottaa. Jo siinä että Hidan oli mies, oli ongelmaa riittämiin, mutta heidän ikäeronsa oli asia erikseen. Kakuzu pudisti turhautuneena päätään. Hänellä ei ollut oikeutta vaatia Hidanilta mitään. Ja silti tämän ärsyyntynyt katse, tämän huvittunut hymy, tämän välinpitämättömät, liilan ja punaisen välillä riitelevät silmät...
Kakuzu kirosi jälleen. Hänen olisi pian saatava ajatuksensa takaisin raiteilleen.
”Hidan, olet idiootti.”

Mustaan kaapuun pukeutunut valkeahiuksinen shinobi oli istuutunut tien laidalla kasvavaa puuta vasten. Hän aivasti ja kirosi perään. Se tästä vielä puuttuikin, että hän sairastuisi, flunssalla oli jälleen mitä loistavin ajoitus. Vaikka oli kesä, yöt osasivat olla petollisen kylmiä. Hidan huomasi vetäneensä jalkansa koukkuun ja kietoneensa kätensä niiden ympärille. Mies ei ollut tehnyt niin pitkään aikaan. Se muistutti yksin vietetyistä päivistä tyhjässä asunnossa, odottamassa niitä, jotka eivät aikoneet palata. Asento loi petollisen harhan siitä, että joku oli lähellä, lämpö joka oli todellisuudessa peräisin vain hänen omasta kehostaan.

Hidan oli pysynyt siinä hiljaa jo tovin. Tuuli tarttui mustaan kaapuun, saaden siihen kirjaillut punaiset pilvet liehumaan. Hänellä ei ollut enää yhtäkään ideaa siitä mitä tekisi seuraavaksi, ja vaikka hän sellaisen olisikin yhtäkkiä saanut, ei hän olisi voinut toteuttaa sitä, sillä ei jaksanut ottaa enää askeltakaan. Mies tunsi kylmän hiipivän hänen käsiinsä ja selkäänsä.
Hän tahtoi kirota maailman epäreiluutta, ajatellessaan kuinka Kakuzu sillä hetkellä lämmitteli nuotion äärellä ja naureskeli itsekseen Hidanin typeryydelle. Mies valui puunrunkoa pitkin maahan. Päivä oli verottanut hänen voimiaan, varsinkin viimeiset tunnit.

Ruoho tuntui pehmeältä hänen päänsä alla.
Siinä hän makasi, pelätty Akatsukin jäsen. Hän sai kiittää onneaan, ettei kukaan ollut näkemässä. Hidan hymyili heikosti. Miehen raskaat luomet painautuivat pian kiinni.

---

Hän tunsi sydämensä hakkaavan lujemmin kuin aikoihin. Takaa kuuluvat juoksuaskeleet ajoivat miestä yhä syvemmälle metsään. Syvälle tummaan ja uhkaavaan metsään. Hän pelkäsi, ihan tosissaan pelkäsi, vaikkei ollut uskonut enää koskaan tuntevansa niin. Puiden oksat löivät vasten hänen kasvojaan, jättäen jälkeensä vertavuotavia haavoja. Vaikka mies tiesi, ettei pääsisi pakoon, hän kiihdytti vaistomaisesti vauhtiaan minkä vielä kykeni. Hän kompuroi jatkuvasti epätasaisessa maastossa. Juurien, pienten kasvien ja kivien peitossa oleva maa, ei tuntunut ikävä kyllä hidastavan hänen takaa-ajajaansa samassa määrin. Miehen ohimolta vierivät hikipisarat saivat vasta auenneet haavat  kirvelemään.

Lopulta hänen kätensä paiskautuivat kylmää maata vasten, hänen jalkansa oli takertunut kiinni johonkin, mitä mies ei pimeässä erottanut. Hän ei päässyt nousemaan rimpuilustaan huolimatta. Yhä kasvava paniikki saavutti huippunsa.
Se lähestyi, ei ollut enää kauaa ennen kuin se ilmestyisi varjoista ja iskisi. Takaa-ajajan askeleet hidastuivat, mutteivät lakanneet. Se tiesi että oli voittanut, ei siis ollut enää syytä kiirehtiä.
Hän kuolisi, hän kuolisi, hän kuolisi. Hän kuolisi, eikä kukaan voisi auttaa häntä. Jääkylmät kädet tarttuivat hänen suojaamattomaan kehoonsa, valmiina tappamaan, raatelemaan kunnes kaikki veri hänen kehostaan olisi viimein vuotanut.
”En halua kuolla!” mies huusi viimeisillä voimillaan ja puristi silmänsä tiukasti kiinni.
”Hidan!”
”EN HALUA KUOLLA!”

---

”HIDAN!”
Kauhun täyttämät silmät rävähtivät auki hämyisään aamuun. Mies hengitti pinnallisesti ja katkonaisesti. Muutaman sekunnin kuluttua hänen näkökenttänsä kuitenkin tarkentui sen verran, että hän erotti tutut kasvot.
”Kakuzu?” mies kysyi heikolla ja yhä pelokkaalla äänellä, kohdatessaan aivan yläpuolellaan häälyvät vihreät silmät.
”Kakuzu?” Hidan toisti. Vanhempi mies todella oli siinä, vain muutamia senttejä hänen yläpuolellaan. Tämä oli tullut puolustamaan häntä. Vaistomaisesti Hidan nosti kätensä tätä kohti, yhä unensa vankina. Kohti tuota tuttua hahmoa, joka oli polvistunut aivan hänen viereensä. Hidan kietoi kätensä lujasti miehen ympärille. Tämä auttaisi häntä, varmasti auttaisi ja veisi jonnekin turvaan. Kakuzu ei työntänyt häntä irti itsestään. Tunto palasi hiljalleen Hidanin kylmettyneeseen kehoon. Lämmin ja turvallinen paino hänen päällään. Mies voisi luottaa Kakuzuun, tämä ei antaisi hänen kuolla.

Kakuzu oli sanaton, hän ei käsittänyt enää mitään. Hidan halasi häntä? Liilat silmät jotka hetki sitten olivat vielä näyttäneet pelokkailta, tuijottivat häntä nyt rauhallisina, melkein onnellisina. Mies ei ollut koskaan nähnyt Hidania sellaisena. Hänen kätensä vapisivat. Jos hän siirtäisi niitä vain vähän, jos hän kuljettaisi ne valkeahiuksisen miehen selän alitse...
Kakuzu tuskaili itsensä kanssa. Hän käyttäisi Hidania hyväkseen, tämä ei ollut selvästi oma itsensä. Mutta mitä sen oli väliä oliko toinen miehistä oma itsensä, kun kaikki mitä Kakuzu halusi, oli vain muutaman sentin päässä hänestä?
Vanhempi mies nojasi hitaasti yhä lähemmäs nuorempaa sallien tämän tiukentaa käsiensä otetta kaavustaan. Vain vähän lähemmäs ja vähän lähemmäs kunnes heidän kasvojensa välillä oleva tila oli lähes olematon.

Mutta silloin Hidan päästi otteensa irti. Hänen katseensa oli jälleen muuttunut, eikä se ollut kumpikaan edellisistä. Tämä tuijotti partneriaan täysin lamaantuneena, kasvot tulipunaisiksi muuttuneina. Hidan nousi istumaan niin nopeasti, että hänestä tuntui kuin joku olisi juuri mojauttanut häntä nyrkillä takaraivoon. Valkeahiuksinen mies tasasi hengitystään. Tilanteen todellinen luonne alkoi pikkuhiljaa hahmottua hänelle viimeistenkin painajaisen tuomien varjojen pyyhkiytyessä hänen mielestään. Kuinka hän oli lähtenyt typeryyksissään eilen eri suuntiin Kakuzun kanssa, kuinka hän oli nukahtanut metsään, kuinka hän oli nähnyt typerää painajaista ja ennen kaikkea mitä oli juuri tehnyt.

Kakuzu vetäisi omat kätensä entistä kauemmaksi nuoremmasta miehestä ja tarkkaili aamuauringossa kylpeviä, nyt kalpeiksi valahtaneita kasvoja mitään sanomatta. Hidan oli mitä ilmeisemmin palannut takaisin ennalleen. Kakuzu kirosi hiljaa mielessään, muttei ollut varma johtuiko se siitä, että hän oli melkein menettänyt kontrollin itsestään vaiko siitä, että Hidan oli kokenut äkillisen valaistumisen todellisuuteen juuri ennen kuin se olisi tapahtunut. Hidan oli noussut seisomaan ja pudisteli kaapuunsa tarttuneita ruohonkorsia. Miehestä näki selvästi tämän olevan paniikissa, tosin erilaisessa kuin herätessään.

Valkeahiuksinen mies hakkasi itseään henkisesti. Kakuzun viimeisetkin arvostuksen rippeet häntä kohtaan olivat nyt historiaa. Hidan käsitti viimein, mitä ihmiset tarkoittivat sanoessaan tahtovansa kadota savuna ilmaan. Miten typerä saattoi ihminen olla?
”Tuota, ehheh...” Hidan aloitti yrittäen keksiä uskottavaa selitystä sille, miksi oli maannut puunjuurella kiljuen pelkäävänsä kuolemaa ja sen jälkeen ripustautunut Kakuzun kaulaan. Ainoa vain, ettei hän keksinyt yhtäkään, ei edes huonoa.
”Hidan...” vihreäsilmäinen mies sanoi hiljaa. Hidan kykeni juuri ja juuri kohtamaan tämän katseen.
”...lopetetaan tämä pelleily ja jatketaan matkaa.”

Miehet eivät olleet puhuneet mitään koko aikana, heidän viimein saapuessaan Tulimaan rajalle. Kakuzu oli yrittänyt pitää katseensa tiessä, sillä ei halunnut tehdä Hidanin oloa enää entistä tukalammaksi. Vanhempi mies oli jäljittänyt tätä melkein koko yön. Hän oli ollut tavattoman huolissaan, liiankin huolissaan. Milloin hän oikein oppisi?

Siinä maatessaan ja huutaessaan kauhusta, Hidan oli tosissaan onnistunut pelästyttämään hänet. Kakuzu oli melkein menettänyt tarkkaavaisuutensa, jälleen. Hän oli toiminut harkitsemattomasti, jos Hidan olisi pysynyt aloillaan vielä sekunninkin, asiat olisivat karanneet käsistä. Kakuzu ei kuitenkaan halunnut ajatella sitä juuri nyt. Hän halusi vain upota ajatukseen siitä, miltä Hidanin kädet olivat tuntuneet hänen ympärillään, hengitys hänen ihollaan.

”Kakuzu...” Hidan aloitti yllättäen pitkään jatkuneen hiljaisuuden jälkeen.
Kakuzun huomio kiinnittyi välittömästi toiseen mieheen, vaikkei sitä avoimesti näyttänytkään.
”...tuota, siitä aamuisesta...” mies piti pienen tauon kuin kerätäkseen rohkeutta.
”..kiitos että tulit etsimään minua”, Hidan kiirehti loppuun kuin sanat olisivat polttaneet hänen kurkussaan ja käänsi katseensa jälleen mahdollisimman kauas Kakuzusta. Jos valkeahiuksinen mies olisi katsonut partnerinsa suuntaan, tämä olisi saattanut huomata kuinka Kakuzun katse oli muuttunut lämpimämmäksi. Ja jos hän olisi ollut erityisen tarkkaavainen, olisi hän saattanut maskista huolimatta arvata tämän hymyilevän.

Kakuzulla oli kirjaimellisesti ikuisuus aikaa harkita lopullista siirtoaan. Ja kun oikea hetki koittaisi, hän käyttäisi tilaisuuden hyväkseen, toisin kuin sinä aamuna.