”Niin kaunis, tämän täytyy olla...
...taidetta.”


Mies löi nyrkkinsä seinään, hän ei suostuisi myöntämään sitä, ei ikinä. Siniharmaa silmä tuijotti murhaavasti muutamien metrien päässä seisovaa mustahiuksista miestä. Deidara tunsi vahvan kuvotuksenaallon pyyhkivän ylitseen. Vaaleat hiussuortuvat valahtivat hänen silmiensä eteen yksinkertaisen kumartuvan liikkeen johdosta. Hän ei halunnut nähdä tuota miestä, hän ei halunnut muistuttaa itseään ajatuksista, jotka olivat kerran kulkeneet hänen lävitseen niin selvinä, ottaen varman paikan miehen sydämessä.

Mustahiuksinen mies ei näyttänyt tunteitaan, ei vihaa, ei mitään, vain loputonta upottavaa välinpitämättömyyttä, hiljaisuutta, tyyneyttä. Mustat pitkät hiukset sulautuivat mustaan kaapuun, joka tuota miestä verhosi ja millaisen myös vaaleahiuksinen mies oli joutunut kiskomaan ylleen. Oli melkein pelottavaa nähdä mustat upottavat silmät, joista ei enää kiiltänyt elämisen halu, jotka olivat kuin jo valmiiksi kuolleet ennen omistajaansa, tai ehkä ne odottivat vain seuraavaa tilaisuutta näyttää todellisen luontonsa, todellisen värinsä. Kumpikaan heistä ei ollut sanonut vielä mitään. Hämärä, kynttilöin valaistu, karu huone ei antanut heille tilaa olla tuttavallisia, eivätkä he halunneetkaan, ei ainakaan toinen heistä.

Deidaraa puistatti, hän ei halunnut katsoa Itachia, nähdä tämän silmiä, tämän lumoavan kauniita silmiä. Mies puristi jomottavan kätensä uudelleen nyrkkiin ja nosti kasvonsa jälleen päättäväisenä huoneen kolkkoon hämäryyteen. Hän ei kuitenkaan pyyhkäissyt hiuksia pois kalpeilta kasvoiltaan. Deidaraa kylmäsi, mutta hän tiesi, ettei se johtunut ainoastaan huoneen viileydestä. Häntä inhotti oma ajatuksenkulkunsa, kuinka hän kaikesta inhostaan ja vihastaan huolimatta onnistui lipsauttamaan sanoja, joita ei halunnut kuulla.

”Deidara-san, me molemmat tiedämme mitä sinä haluat.” Tunteeton ääni puhui viimein mustan kauluksen suojista. Deidara puraisi huultaan, veren rautainen maku levisi hänen suuhunsa. Kuinka Itachi kehtasi väittää jotain tuollaista, tämä ei ollut tuntenut Deidaraa muutamaa päivää kauempaa. Vaaleahiuksinen mies ei vastannut, hänellä ei ollut mitään sanottavaa ylimieliselle Uchihalle, ei mitään mikä olisi riisunut ärsyttävän tunteettomuuden naamion tämän kasvoilta. Ohut verinoro valui Deidaran huulelta leualle.
”Ja siksi toivoisinkin että unohtaisit naurettavat haaveilusi ja antaisit meidän kummankin keskittyä omiin työtehtäviimme.” Itachi jatkoi entistä kovemmalla äänellä, huoneen olematon kaiku kuului Deidaran korvissa loputtoman äänekkäänä.

Yhdessä hetkessä hän oli kävellyt huoneen poikki ja napannut lujasti kiinni toisen miehen kaavusta. He tuijottivat toisiaan, toinen täynnä murhanhimoa, toinen jälleen vailla minkäänlaista tunnetta. Mutta Itachi ei onnistunut huiputtamaan Deidaraa, tämän läpitunkematon kuori oli rakoutunut vain yhdellä sanalla, mutta Deidara ei ollut jättänyt sitä huomiotta. Jostain syystä se, että mustahiuksinen mies näytti tunteitaan, ärsytti häntä moninkertaisesti enemmän kuin aikaisempi välinpitämättömyys.
Se että tämä näytti halveksuntaa, halveksuntaa Deidaraa ja siten myös hänen taidettaan kohtaan.
”Sä et pysty huijaamaan mua. Luulet olevasi jotain suurta vain noiden helvetin silmies takia, mutta mä tiedän, ettet sä ole. Sä et pysty huijaamaan mua!” Mies aloitti hiljaisella ja uhkaavalla äänellä, mutta päätyi huutoon, hän ei pystynyt hillitsemään itseään Itachin seurassa. Totuus oli, ettei hän kestänyt toisen miehen halveksuntaa, ei kestänyt ketään joka ei ymmärtänyt hänen taidettaan.

Itachi ei sanonut mitään, katsoi vain syvillä mustilla silmillään yhä huultaan purevaa Deidaraa, eikä reagoinut päällepäin nähtävästi mitenkään tämän sanoihin. Deidara lujensi otettaan mustasta kankaasta ja oli jo valmis lyömään Itachin seesteiset kasvot verille kun tunsi viileät huulet omillaan. Hänen otteensa Itachin kaavusta kirposi.

”Mitä helvettiä!” Deidara karjui vasten toisen miehen huulia ja tähtäsi lyöntinsä kohti Itachia, Uchihan väistäessä liiankin helposti, heidän huulensa viimein erosivat. Deidara ei keksinyt sanoja, vaikka hän halusikin huutaa täyttä kurkkua. Hän halusi tappaa, muttei silti yrittänyt iskeä uudestaan. Hiljaisuus laskeutui jälleen heidän ylleen, hiljaisuus jonka Deidara halusi rikkoa. Mies kirosi mielessään, muttei ollut varma kumpaa, sitä että Itachi oli kehdannut suudella häntä, vai sitä että Uchihan pehmeät huulet olivat tuntuneet aivan liian hyviltä vasten hänen omiaan. Hetkellisesti sulkeutuneet mustat silmät niin lähellä hänen omiaan, Deidaran kehoon levinnyt turvallinen lämpö ja miehen tutkiskeleva huulet. Kevyt puna nousi hänen kasvoilleen, Itachi oli varastanut hänen ensisuudelmansa. Deidara heräsi ajatuksistaan tuntiessaan sirot sormensa huulillaan, hänen täytyi näyttää täydelliseltä idiootilta. Ei ollut oikein nimittää niin lyhyttä ja kömpelöä huulien yhtymistä suudelmaksi, Itachi ei ollut onnistunut viemään häneltä mitään typerällä leikkimisellään. Mies vetäisi kätensä inhoten takaisin alas, hän ei antaisi Itachin leikkiä itsellään, ei enää.
”Näytät pitäneen siitä, tiedän että pidit.” Kuului jälleen täysin sävytön kysymys. Deidara yritti kasata ajatuksiaan, kasata vihaa, raivoa, kaikkea sitä mikä oli hetkellisesti etääntynyt hänen mielestään. Miksi Deidaran täytyi olla niin helppo kohde Uchihan pelleilyille?

Heidän katseensa kohtasivat jälleen ja punastus Deidaran kasvoilla syveni entisestään, kaiken sen jälkeen, miten hän oli vannonut hukuttavansa typerät tunteensa, hukuttavansa ajatuksensa, jotka olivat nousseet pintaan hänen katsoessaan Itachin siluettia vasten kirkasta auringonpaistetta.
”Mä...” Deidara sanoi hiljaa ja pystyi vaistoamaan toisen miehen odotuksen, vaikkei sitä tämän kasvoilta nähnytkään. Deidara häpesi itseään, muttei voinut mitään nopeasti hakkaavalle sydämelleen, tukahdetut tunteet mursivat vihan muodostamia esteitä. Hän ei kuitenkaan antaisi tunteidensa viedä itseään enää uuteen virheeseen. Itachin kiero mieli ei ollut sen arvoinen, Deidaran todellisten tunteiden arvoinen.

”Mä, vihaan sua!” Hän huusi silmät tiukasti kiinni puristettuna, vaikka ymmärsi hyvin kuinka epäkypsältä se kuulosti. Deidara haukkoi henkeään, jostain syystä hän tunsi halua itkeä.
”Sä et tiedä mitään.” Hiljainen ääni karkasi Deidaran huulilta.
”Sinä olet heikko, en vieläkään käsitä miksi sinut haluttiin Akatsukiin. Muista mitä sanoin aiemmin, sinulla ei ole mitään minkä minä voisin haluta.” Itachi käveli Deidaran ohitse. Tämän pitkät mustat kiinni sidotut hiukset, tämän tummat välinpitämättömät silmät vilkaisematta Deidaraan päinkään, ne kaikki olivat pienessä hetkessä poissa hänen näkökentästään. Kaikuvat askeleet kolkossa huoneessa, kynttilöiden liekit värisivät syntyneessä ilmavirrassa. Vaaleahiuksinen mies kääntyi nähdäkseen kuinka Uchiha avasi huoneeseen johtaneen oven. Deidara kohotti kätensä vaistomaisesti eteensä yrittäen tavoittaa jo aivan liian kaukana olevaa miestä, sanat eivät vieläkään tulleet. Sormiensa lomasta hän näki kuinka ovi sulkeutui kolahtaen, Itachi oli poissa. Kyyneleet tulivat viimein avittamaan kurkkuun juuttuneita heikkoja sanoja suoraan miehen sydämestä:
”Sinä todella olet kauneinta taidetta, jota olen koskaan nähnyt.”