Tuo kappale on loppujenlopuksi hyvin surullinen, mutta tässä olen keskittynyt enemmän siihen kauneuden iloiseen puoleen.
Ja palaute olisi tunnetusti ihanaa niin kuin aina ^^
***********************************************



Jos menet pois


Sai on noussut asuntonsa katolle katsomaan auringonnousua.
Ensimmäistä kertaa hän näkee kaikki sen kaikki sävyt kirkkaina ja kauniina, näky on muutakin kuin kylmä valkeneva taivas, valo ei ole valkoista vaan satoja eri sävyjä. Sahraminkeltaista, auringonkukan tummempaa keltaista ja kultaista niin kuin Naruton hiukset. Syksyn lehtien oranssia leikittelee keltaisten seassa ja joukkoon on eksynyt jopa lämmin punainen vivahde.

Sai tuntee sormiensa kouristelevan, ne kaipaavat sivellintä, sillä mitään tällaista hän ei ole vielä koskaan nähnyt. Tuntuu melkein kuin maailma olisi vasta auennut, aivan kuin hänen elämänsä talvi olisi yhtäkkiä täysin varoittamatta kääntynyt kesäksi, joka on samaan aikaan myös syksy ja kevät.

Värejä on yhtäkkiä kaikkialla, oikeita värejä, ei vain mustaa, valkoista ja harmaan eri sävyjä. Sai ei ole koskaan aiemmin huomannut, miten raikkaan vihreää ruoho on, tai miten hukuttavan sininen taivas hänen yllään avautuu. Hän tajuaa, että tuo sinisen sävy on tuttu, mutta tähän asti se on tuijottanut häntä ainoastaan Naruton silmistä.

Ensimmäistä kertaa Sai tuntee auringonsäteiden lämmön kutittavan kasvojaan, hyväilevän. Hän haluaisi sulkea silmänsä, mutta ei halua menettää tästä värien riemujuhlasta hetkeäkään.

”Sai, mitä sinä teet siellä katolla? Tule alas!” Naruton ihmettelevä ääni solahtaa Sain ihmemaahan aivan kuin se kuuluisi sinne. Naruton ääni sulautuu auringon lämpimään oranssiin, kultaisiin pirskahduksiin ja taivaan loputtomaan siniseen.
”Katselen”, Sain katse kääntyy auringosta ruohikolla seisovaan Narutoon ja vasta nyt mustatukkaisen silmiä häikäisee.
Naruto kohottaa kulmiaan ja Sain silmät painavat muistiin kaikki blondin kasvojen liikkeet. Pilkkeen sinisissä silmissä ja kohoavan suupielen, joka saa arvet poskella taipumaan, muodostaa tuskin huomattavan varjon kasvoille.

”Mitä muka?” Naruto ei ymmärrä ja Saista tuntuu uskomattomalta, ettei Naruto ole huomannut omaa kirkkauttaan, joka lämmittää aurinkoa kuumemmin ja melkein sattuu silmiin. Sai ei kuitenkaan suostu katsomaan poispäin.
”Elämää”, Sai sanoo hetken mietittyään ja Naruto nauraa, hymyilee niin leveästi, että Sai ei hetkeen saa henkeä.
Hän haluaa maalata, miten hän haluaakaan vangita tämän hetken, Naruton rinnakkain auringon kanssa maalaukseen, jossa varjotkin ovat taianomaisen värisiä. Samaan aikaan Sai kuitenkin tajuaa, ettei Naruton naurua ole mahdollista ikuistaa kankaalle.

”No, tule tänne alas, niin mennään katsomaan ja elämään sitä elämää vaikka treenipaikalle”, Naruton hymy on aurinkoa kirkkaampi ja lämpimämpi, ja Sai nyökkää.
Hän pudottautuu katolta ja antaa Naruton auttaa itsensä pystyyn.

Naruton silmien jälkeen taivaan sini ei enää tee niin suurta vaikutusta ja Saista tuntuu, ettei hän edes huomaisi, vaikka aurinko hautautuisi pilviin ja ruoho peittyisi harmaaseen lumeen. Niin kauan kuin Naruto on siinä hänen vierellään, on Sain sielussa kesä, syksy ja kevät, ja kaikki niiden tuhannet värit.