Author: -SasukeUchiha-

Rating: K-13

Disclaimer: En omista hahmoja (valitettavasti), mutta tarina on minun ja omat hahmoni.

Warnings: Ruma kielenkäyttö muutamassa kohdassa. Anteeksi eräille ihmisille, mutta arvelin, että nuo puheet ovat Deidaralle tyypillisiä.

Pairings: Hyvin lievää viittausta PainKonaniin. Muitakin parituksia on kyllä luvassa, mutta en sitä tässä kohtaa vielä paljasta.

A/N: Tässä nyt olisi ficci, jota olen yrittänyt rustata koko loman ajan. Tämä tosiaan on prologi, ja kertojana on Deidara. Yrittäkää saada selvää. En kyllä lupaa mitenkään nopeaan aikatauluun kirjoittaa, mutta katsotaan, miten tämä edistyy. ^^
Omasta mielestäni teksti menee alkuun liian nopeaan, mutta yrittäkää silti pysyä mukana.

Thanks: Afenille. Kiitos sinulle, sillä olet saanut minut ymmärtämään, että tiheälläkin aikataululla saa taidetta aikaan. Kiitos sinulle, ja olet paras!

Huomio kaikki, jotka lukevat!!
Seuraavaissa osissa on myös minäkerrontaa, mutta ei välttämättä aina Deidaran näkökulmasta. Yritän laittaa tähän alkuun, että milloin on Deidaran ja milloin ei. Ottakaa tämä huomioon, niin ei tule valituksia, 'en tajunnut, missä mennään?'


Hyviä lukuhetkiä!
-SasukeUchiha-







  Johtaja oli kutsunut minut keittiöön. Hän oli osannut vihdoin päättää mitä tekisi Sasorilta vapautuneen paikan suhteen. Tobi oli tietysti ollut ensimmäisenä halukkaana, mutta johtaja ei ollut innostunut aiheesta, vaikka Tobi olikin löytänyt Sasorin sormuksen. Konan-sama ja johtaja olivat varmaan joutuneet repimään sormuksen mieheltä. Olin kerrankin samaa mieltä heidän kanssaan. En halunnut tulevaksi partnerikseni todellakaan Tobin kaltaista idioottia. En voinut sietää ihmisiä, jotka jättivät työt muiden niskoille.

Toisaalta olin nähnyt johtajan ilmeen. Hänellä oli jo valmiina mielessä joku, joka oli arvokas kykynsä tai verirajoitteensa vuoksi. Hän oli jo tietänyt seuraavan kohteen, joka ei pakenisi enää minnekään, vaan hänet liitettäisiin Akatsukiin ja se olisi hänen kohtalonsa. Olisin voinut mennä sanomaan tulevalle Akatsukin uudelle jäsenelle suorat sanat vastaan pistämisestä tai taistelusta, jonka hän taatusti häviäisi. Kukaan ei voittaisi ketään järjestöstämme noin vain. Olin saanut kokea sen itsekin kantapään kautta ja kannoin siitä ikuisesti kaunaa Uchihalle. Olin vannonut kostavani joskus, ja saisin kostoni keinolla millä hyvänsä. Tämä uusi jäsen ei varmasti liittyisi mielellään, mutta kun hänet saataisiin kiinni, hänelle ei paljon vaihtoehtoja jäänyt.

Sitten oli tietysti se asia, että minusta tulisi uuden jäsenen pari. Toivottavasti tämä oli joku yhtä viisas kuin Sasori. En ottaisi missään nimessä tyhmää, kuten Tobi. Tietysti hän voisi myös olla lähitaistelutyyppiä, kun itse olin pitkän kantomatkan taistelija. Silloin olisimme olleet hyvä pari ja luultavasti melko voittamattomia.

Sukupuoli oli myös ihan toinen juttu. Naiset osasivat olla valittavia ja ihmeen nalkuttajia, enkä sietänyt naisia juuri missään. Olihan Konan-sama luultavasti ihan hyvä, mutta hän saattoi olla poikkeus.
Askeleeni kaikuivat tyhjässä talossa astellessani käytävällä. Olin joutunut vuoteen omaksi, kun Hatake Kakashi oli eliminoinut käteni toimintakyvyttömäksi. Pirutti vieläkin, että olin mennyt häviämään taas sharinganille. Eihän se edes ollut oikean verirajoitteen ansiota, vaan luovutettu. Ja miten se mangekyo sharingan oli mahdollista? Itachi ei siis ollutkaan ainoa. Kirosin sharinganin aina helvettiin, kun vain näinkin koko Uchihan. Se verirajoite oli aivan syvältä. Sen takia kävelin tällä käytävällä, tässä talossa, tässä sateisessa maassa. Sharinganin takia olin koko järjestössä.

Pysähdyin ruskeapuiselle keittiön ovelle murto-osa sekunniksi epäröimään, ennen kuin astuin sisään.
Huoneessa olivat vain johtaja ja Konan-sama, jotka istuivat hiljaa pöydän ääressä ja silmäillen minua, kun istuin tuolille johtajaa vastapäätä. Outoa, miksi kukaan ei ollut paikalla, jos kerran oltiin päättämässä uudesta jäsenestä. Tai ainakin kuulemassa hänestä. Mutta tiesin, että kukaan ei myöhästyisi niin tärkeästä asiasta. Tämä asia oli vain minulle tarkoitettu.

Istuimme hiljaa viisi minuuttia. Johtajalla ei ollut juuri koskaan kiire puhumaan. Kun hän viimein päätti avata suunsa, ääni oli kylmä kuin pakkanen. Olin kuitenkin tottunut tähän, enkä kavahtanut, vaikka huoneen lattialla olisi ollut jäärata. Konan-sama katsoi minua myös.

”Deidara, olen päättänyt Akatsukin uudesta jäsenestä. Hän on myös sinun tuleva partnerisi, ja olet ainoa, joka on vapaana tällä hetkellä. Enkä viitsi odottaa kauempaa, sinun pitää saada hänet pariksesi, jotta voitte etsiä jinchuurikeja, joten annan sinulle tehtäväksi lähteä hakemaan häntä”, johtaja sanoi ja katsoi minua samalla läpitunkevalla katseellaan.

Hätkähdin istuimellani. Miksi minut piti lähettää hakemaan uutta jäsentä? Minun oli turha edes kysyä sitä itseltäni. Johtaja oli jo tehnyt selväksi tilanteen. Mutta yksin? Ei kyllä sillä etten olisi pärjännyt, mutta vain Zetzu kulki yksinään vailla paria.

Johtaja osasi lukea kasvoiltani tämän äänettömän kysymyksen ja vastasi siihen tarkkaillen reaktiotani.
”En haluaisi lähettää Tobia kanssasi, sillä ehkä pystyt yksin saamaan hänet järjestöömme ilman vastarintaa. Kuten itsekin hyvin muistat, taistelusta ei ole kuin vain haittaa.”

Jähmetyin paikalleni. Muistin liiankin hyvin tappioni Uchihaa vastaan. Puristin käden nyrkkiin pöydän alla rauhoittuakseni. Ei oikein toiminut. Sisälläni räjähtäisi aivan kohta, tarvittiin vain milli. Johtaja ei muistuttanut koskaan taistelusta, mutta nyt hän oli tosissaan. Hän halusi uuden jäsenen ilman vastarintaa Akatsukiin.

”Un”, hymähdin. Sain vaivoin pidettyä ääneni tasaisena.
”Chinami Nakao, asuu Katsuen kylässä, omistaa verirajoitteen. Vanhemmat kuolleina, pakenivat Kivimaan ninjakylästä ja asettuivat tavalliseen kylään. Ovat opettaneet tytön ninjaksi ja salanneet tämän voimat.”

Johtaja ei saanut asiaansa loppuun, kun minulla pimahti.
”Saamari, saanko minä jonkun akan partnerikseni?!? Hitto vie, toisesta akasta ei ole muuta kuin harmia koko järjestölle. Ja miksi juuri minä saan hänet?! Perhana, naisen kanssa tuntuu kuin vetäisi kiviriippaa perseestään, un!”

Olin huomaamattani ponnahtanut tuoliltani ylös. Katsoin johtajaa raivoisasti, mutta tämä tuijotti vain rauhallisesti takaisin. Asteen viileämpi katse kertoi, että koettelin rajoja. Vilkaisin tästä välittämättä sivusilmällä Konan-samaa. Hänen melkein rauhoittava katseensa sanoi, ettei äskeinen letkautukseni paljoa häntä hetkauttanut. Sen siitä sai, kun eleli äijäporukan kanssa.

Lysähdin takaisin istumaan. Olin esittänyt mielipiteeni, vaikka tiesin, ettei sillä olisi väliä. Johtaja ja Konan-sama olivat päättäneet, eivätkä horjuisi siitä.

Hiljaisuuden jälkeen, kun olin hitusen rauhoittunut, johtaja levitti nopealla käsiliikkeellä pöydälle kartan ja näytti mitättömän pienen kylän, joka sijaitsi Vesiputousmaan ja Äänimaan välissä olevalla pläntillä, jonka nimeä en viitsinyt edes katsoa.

”Voit sinne mennessäsi lentää yötä päivää, mutta kun tulet takaisin, voitte yöpyä täällä.” Johtaja näytti Vesiputousmaan ja Ruohomaan rajalla olevaa merkittyä majataloa, jossa suosittiin Akatsukia. ”Älä päästä tyttöä karkuun.” Hän työnsi kartan eteeni ja loi minuun katseen keskustelu-on-päättynyt-ala-kalppia. Äännähdin ivallisesti. Ihan niin kuin tyttö pääsisikään karkuun, vaikka olisi minkä sortin ninja.

”Olisi kyllä vielä kysymys, un”, sanoin ja sain ääneeni hieman ylimielisyyttä, mutta vain vähän. Ei kannattanut räjäyttää pommia, kun itse istuin vieressä.
”Kai te voitte kertoa minulle perustelunne? Miksi tyttö pitää ottaa Akatsukiin suoraan? Vai järjestänkö hänelle kokeen? Voin mielihyvin antaa hänelle esimakua järjestöstä, un.”

Johtaja katsoi minua hetken, kasvoillaan tutkimaton ilme. Kun hän avasi suunsa, hänen äänensävynsä oli hiukan kysyvä.
”Etkö ole koskaan kuullut hänestä? Olettehan samasta kylästä.”
”He ovat melkein samanikäisiä, ja murhat pidettiin salassa”, Konan-sama muistutti aivan selvästi asiasta johtajalle. Naisen ääni kuulosti melkein yhtä kylmältä kuin johtajan oma.

”Tyttö murhasi lapsena muutaman aikuisen ja siksi heitä alettiin pitää vaarallisina ja heidät aiottiin tappaa verirajoitteensa takia, mutta vanhemmat lähtivät maanpakoon ja asuivat Katsuen kylässä, kunnes tyttö murhasi kylän päällikön. Vanhemmat vastasivat tytön teosta ja heidät vietiin vankilaan. Tietojeni mukaan he kuolivat muutaman vuoden päästä. Tyttö on asunut siitä asti kymmenen vuotta yksin kylässä”, johtaja päätti pitkän selostuksensa.

En hätkähtänyt yhtään. Tyttö oli siis murhannut jo. Mutta lapsena? Siitä asiasta en voinut ainakaan valittaa. Tytön sielu oli turmeltunut ikuisiksi ajoiksi ja sitä rataa, kuten johtaja jaksoi muistuttaa.

En katsonut aiheelliseksi sanoa enää mitään poikkipuolista sanaa. He olivat jo kuulleet informaationi, mitä mieltä olin akasta parinani.
”Un”, sanoin taas ja käärin kartan rullalle. Nousin pöydästä ja kysyin käsi ovenkahvalla kysymyksen, joka tihkui ivaa.

”Miksi juuri minut pitää lähettää? Joku ehkä osaisi homman helpommin, un?”
”Koska minun on pakko”, johtaja puuskahti, mutta piti äänensä hiljaisena. ”Haluan, että jatkat jinchuurikien etsimistä, mutta tarvitset partnerin. Jos Itachi-san ei olisi suorittamassa omaa etsintäänsä, olisin lähettänyt hänet.”

Tuhahdin. Tietysti taas katsokaa-minua-olen-niin-leija-Uchiha asialle. Hah. Pääsin kerrankin hänen puolestaan.

Olin juuri astumassa käytävään, kun johtajan ääni rikkoi vielä hiljaisuuden. Käännyin osittain ja kohtasin rinneganin jäätävän katseen.

”Deidara.. Yritä hillitä itsesi temperamentin suhteen tällä tehtävällä. Vaikka tyttö kävisi hermoillesi, voisitko olla räjäyttämättä häntä? Olisi parempi pitää hänet elävänä.”

Ja taas sitä huomauteltiin minusta. Nyökkäsin kuitenkin. Ties mitä olisin päästänyt suustani, jos olisin avannut sen.
Mitä sitten, jos menetin hermoni helposti idiooteille ihmisille? Nyt kuitenkin joutuisin pidättelemään itseäni. Toivottavasti tyttö ei tekisi sitä vaikeaksi. Luultavasti turha toivo.

Olisiko muka niin kauheaa, jos tyttö olisi kuollut päästessään Akatsukiin? Päätin kuitenkin totella johtajan kehotusta, sillä en halunnut parikseni mitään puoli-ihmistä, joka kyylää koko ajan silmää räpäyttämättä, tekee vain mitä käsketään ja pitää muuten turpansa kiinni. Ei kiitos. Vaikka inhosinkin ylipuheliaita ihmisiä, kuten Tobi, ikuinen hiljaisuus alkaisi tympiä jonkin ajan kuluttua.

Suljin vihdoin oven, jättäen johtajan ja Konan-saman tutkivat katseet taakseni. Lähdin kävelemään ripeästi huoneeseeni. Ei varmaan haittaisi kauheasti, jos aloittaisin matkan heti, sillä olin nukkunut muutamankin yön edestä, ollessani toipilaana. Halusin mahdollisimman nopeasti ulos talosta ja sateen armoilta.

En tiennyt mitä ajatella johtajan antamasta tehtävästä. Joutuisin hakemaan uuden jäsenen, yrittäisin olla räjäyttämättä häntä, ja sitten hänestä tulisi vielä partnerini. Tilanne oli vieläpä sama, kun minua yritettiin suostutella Akatsukiin, mutta olin suorilta käsin torjunut tarjouksen ja mieluummin taistellut. Olin jälkeenpäin miettinyt monesti olinko tehnyt oikean päätöksen valitessani taiston Uchihaa vastaan. Kannoin siitä kaunaa ja olin järjestössä. Olisin voinut tehdä toisin. Olisin voinut vain liittyä Akatsukin riveihin mukisematta.

Silti taistelin mielihyvin uutta jäsentä vastaan, jos tämä ei suostuisi liittymään. Hän häviäisi kuitenkin. Ninja, joka asui tavallisessa kylässä, omisti verirajoitteen, eikä ollut saanut ninjaopintojaan edes alkuun akatemiassa, ei voinut olla paha vastus. Mutta kun oli käsketty, että pitäisi suostutella millä keinolla hyvänsä, niin minähän suostuttelisin. Jättäisin taistelun vihoviimeiseksi vaihtoehdoksi.

Ja samasta kylästäkin kuin minä. En katsonut sitä kiinnostavaksi asiaksi, sillä jos tyttö oli melkein samanikäinen kuin minä, hän ei ollut yksi niistä kylän friikeistä, jotka eivät ymmärtäneet taiteestani mitään. Siristin silmiäni vieläkin muistolle. Kukaan siinä kylässä ei ollut arvostanut räjähdyksiäni yhtään. Taide oli hetkellistä, ja se oli totta.

Sasori oli ollut ehkä ainoa, joka oli rahtusen tajunnut. Siksi hän oli ollut hyvä partneri, vaikka olikin osannut olla ärsyttävä. En ollut aluksi tajunnut, että nukkemestari oli oikeasti poistunut tästä maailmasta.

Olin ollut kuin sumussa muutaman päivän, minkä jälkeen kuulin Konan-saman puhuvan jollekulle uuden jäsenen valinnasta ja Sasorin poismenosta. Olin silloin vasta käsittänyt asian. Olinko minä itkenytkin? En ollut koskaan ajatellut, että Sasori oli ollut minulle kuin isä, joka kuuntelee ja ymmärtää ja on käynyt kauneusleikkauksessa.

Vasta silloin huomannut, että olin hieman välittänyt koko miehestä ja pitänyt häntä isänä, esikuvana, mestarina. Vaikka hänellä oli ollut eri käsitys taiteesta, hän oli sentään ymmärtänyt minunkin taidettani.

Mutta kun olin vatvonut asiaa tarpeeksi kauan, halusin jatkaa eteenpäin. Olin surrut aikani, mutta muistaisin Sasorin aina. Hän oli ollut minulle tärkeä.

En halunnut muistella enempää tapahtunutta, sillä olin jo pääsyt siitä kerran yli. Nyt olin esteen toisella puolella ja menossa hakemaan uutta partneriani. Pyyhin muistot mielestäni ja pysähdyin huoneeni ovelle. Pitäisihän minun nyt jotain ottaa mukaan.

Tehtävälle ei tarvinnut kuin vain välttämättömät tavarat. Olin iloinen kiinnittäessäni vyölleni kaksi laukkua, jotka olivat täynnä savea. Otsasuojuksenikin oli lojunut toipumiseni pöydällä pölyttymässä. Nyt kuitenkin asettelin sen otsalleni ja sidoin kiinni. Virnistin vielä tyytyväisenä peilikuvalleni. Aivan yhtä hyvännäköinen, kuten aina. Kädet eivät koko ulkomuotoa turmelleet.
  
Otin vielä kaapistani kartionmuotoisen olkihatun ja asettelin sen päähäni. Katsoin peiliin. Hatussa oli huono puoli se, että sininen silmäni oli melkein ainoa, mikä näkyi hatun alta, mutta hyvä puoli oli se, että minua ei juuri tunnistettu. Se taas oli hyvä juuri siksi, että päästäni oli luvattu palkkio. Vain hyvin tarkkanäköinen saattoi tunnistaa minut blondien hiuksien perusteella, joista näkyi kuitenkin kaistale, vaikka yritin peittää ne hatulla miten hyvin tahansa. No jaa, oikeastaan pidin hiuksistani ja siitä, että ne näkyivät hiukan. Ne olivat täydellinen vastakohta sinisille silmille.

Vilkaisin vielä huonettani, ennen kuin sammutin valot ja lähdin kolmannesta kerroksesta alas. Talo oli valtava, mutta kai johtaja tarvitsi arvolleen sopivan rakennuksen. Kävelin kiviportaat tottuneesti alas ja saavuin eteishalliin, joka vastasi kooltaan varastohallia, mutta näytti oikeastaan aika hienolta kupolimaisine kattoineen ja harmaine seinineen.

Mutta talossa ei ollut kiva asua yksin. Oli järjetöntä elää näin suuressa talossa, jos ei muutenkaan tarvinnut suurta tilaa. Ihmettelin kyllä välillä mitä Konan-sama ja johtaja tekivät talossaan päivät pitkät. Jos minä olisin asunut aina tällaisessa talossa yksin olisin kuollut jo tunnin päästä tylsyyteen.

Mutta niillä kahdella olikin jotain muuta kuin vain työtoveruus. Näkihän sen. Miten täällä muuten olisi jaksanut koko ajan elää. Tietysti ne suunnittelivat varmasti useinkin Akatsukiin liittyviä asioita, mutta jos he eivät lähteneet koskaan pois talosta..

En viitsinyt ajatella asiaa. Minua ei todellakaan kiinnostanut mitä ne kaksi tekivät vapaa-ajallaan.
Saavuin ulko-ovelle. Kuuntelin hetken sateen ropinaa vasten kattoa. Olin kuunnellut sitä jo aivan tarpeeksi, mutta en varmaan kuulisi sitä hetkeen. Matkasta saattaisi tulla hankala. Mutta en todellakaan luovuttaisi.

Huokaisin. En pitänyt siitä, että jouduin lentämään sateessa, mutta johtajalla ei todellakaan ollut mahdollisuutta antaa auringon pilkistää edes hetken. No, en ainakaan valittanut.

Vedin hattuni vielä enemmän otsalle, ja astuin sateen pirulliseen tulvaan.


A/N2: Yritin saada mahdollisimman selvän ja laitoin kappalejakojakin enemmän. Eihän alku edennyt liian nopeasti ja pysyitte mukana, vai? Pidittekö siis ollenkaan? Jos piditte, niin yritän saada mahdollisimman nopeasti ensimmäisen luvun kirjoitettua, mutta olen auttamattoman hidas, joten älkää odottako kauhean tiheältä aikataululta mitään.
En muutenkaan tiedä miten pitkä tästä tulee, jos alan oikeasti kirjoittaa. Riippuu, tykkäsittekö yhtään. Vaikka minulla onkin kiire, niin ainakin nautin tämän kirjoittamisesta.
Kommenttia? ^^