Author: -SasukeUchiha-

Rating: K-13

Disclaimer: En omista hahmoja (valitettavasti), mutta tarina on minun ja omat hahmoni.

Warnings: Eipä juuri mitään..

Pairings: Tässä luvussa ei kyllä viitata mihinkään tai ei ole mitään muutakaan paritusta. Olen pahoillani.

A/N: Eka luku olisi nyt tässä. Huh, oli jotenkin vaikea kirjoittaa. Kerrontaa pukkaa aivoista koko ajan lisää. Tämä tuntuu omasta mielestäni edistyvän liian hitaasti. En tiedä miksi. Jotenkin vain tuntuu siltä. Vuoropuhelua ei ole paljon, mutta ainakin historia tulee selville. Haha, enpäs paljasta hahmoni verirajoitetta vieläkään X)
  Tässä luvussa on kertojana oma hahmoni, joka mainittiin edellisessä luvussa, eli Chinami, uusi Akatsukin jäsen, vaikkei hän sitä itse tiedäkään.

Thanks: Yhä Afenille. Kiitos sinulle, sillä olet saanut minut ymmärtämään, että tiheälläkin aikataululla saa taidetta aikaan. Rakastan tarinoitasi, jotka auttavat eteenpäin. Kiitos sinulle, ja olet paras!

Huomio kaikki, jotka lukevat!!
Seuraavissa osissa on myös minäkerrontaa, mutta ei välttämättä aina Deidaran näkökulmasta. Yritän laittaa tähän alkuun, että milloin on Deidaran ja milloin ei. Ottakaa tämä huomioon, niin ei tule valituksia, 'en tajunnut, missä mennään?'
  No niin, tässä luvussa ei ole Deidaran pään ajatuksia. Oma hahmoni Chinami kertoo omasta näkökulmastaan tarinaa eteenpäin.













Jokin nopea viisti ilmaa, jättäen jälkeensä vain kiiltävän pinnan välkähdyksen. Samassa kolme kunaita iskeytyi puuhun kiinnitettyyn maalitauluun. Toinen suhahdus ja maalitaulun vierelle oli ilmestynyt mies.
  ”Tämä menee hyvin”, hän mutisi ja mittaili katseellaan kunaiden sijaintia taululla. Kaksi niistä oli iskeytynyt keskelle maalitaulua, mutta yksi hieman sivummalle.

”Isä, olenko minä hyvä?” Miehen eteen oli tullut tyttö, jonka hiukset olivat nutturoilla.
”Kyllä, sinä olet oikein hyvä ninja. Sinulta sujuu kaikki. Liikkuminen, jäljittäminen, tähtäys..”
”Varjokloonaus, muodonmuutos ja chakran hallinta sekä puuhun kiipeämisessä, että veden päällä kävelyssä!” tyttö lisäsi innoissaan. Isä hymyili tyttärelleen ylpeänä.
”Voidaan pitää pieni tauko. Vaikka olisit kuinka mahtava ninja, sinä tarvitset myös hetken lepoa”, mies neuvoi. Tyttö lysähti istumaan puuta vasten ja avasi vesileilin. Mies nojasi myös puunrunkoa vasten ja katseli taivaalle.

Tyttö huokaisi. Hän oli kaksi edellistä vuotta harjoitellut ahkerasti, kun oli saanut tietää vanhemmiltaan olevansa ninja. Isä oli opettanut kaikki perustaidot, mutta äiti oli ollut parempi kontrolloimaan chakraa ja oli siksi opettanut kauan puuhun kiipeämistä ilman käsiä ja vihdoin, kun sen vaiheen yli oli päästy, oli siirrytty veden päällä kävelemiseen. Oli vienyt kauan, että tyttö oli oppinut hallitsemaan chakraansa ja pitämään sen jaloissa. Hänen chakransa tuntui heittelehtivän koko ajan ja siitä oli vaikea saada ote.

Kuitenkin nyt, kun hän oli hiki hatussa puurtanut, hänestä oli tullut ninja. Viimein hän oli saavuttanut sen. Ninja hänen kuului olla, eikä tavallinen tyttö. Kaikki se harjoittelu ja kääröjen lukeminen oli pitänyt hänet päämäärässään, eikä mikään ollut harmittanut.

Ennen kuin hän oli saanut tietää olevansa ninja, hän oli vihannut kaikkea sitä, mihin he olivat joutuneet. Hän oli vihannut ja vihasi edelleen kylää, johon he olivat muuttaneet, mutta viha oli hautautunut kaiken muun alle. Kylä oli kammottavin paikka mitä oli. Kaikki ihmiset vihasivat heitä. Olivat vihanneet aivan alusta asti. Uusiin asukkaisiin suhtauduttiin aina epäilevästi.

Mutta kaikki oli alkanut vasta siitä, kun kylän johtaja oli huomannut pienillä siansilmillään, miten isä oli kantanut sisälle taloon puita. Ja suuri oli johtajan hämmästys, kun miehiä olikin kaksi.

Heti seuraavana aamuna kaikki tiesivät, että uudet tulokkaat olivat noitia tai paholaisia. Ja niin ihmiset vihasivat heitä, mutta eivät uskaltaneet ajaa heitä pois, sillä he pelkäsivät perheen käyttävän pahoja voimiaan kylää vastaan.

Niin kaikki oli jatkunut. Kukaan lapsista ei halunnut leikkiä tytön kanssa, kukaan ei puhunut hänelle tai edes katsonut häneen. Ihmiset karttelivat heitä ja puhuivat kaikkea mahdollista pahaa. Miten he osasivat lentää ja kuinka perheen äiti varasteli puodeista ruokia. Mikään ei ollut totta. Kukaan ei arvannut koskaan lähellekään totuutta.

Pieni tyttö oli ylpeä vanhemmistaan. Se, mitä kylän johtaja oli nähnyt, oli siihen aikaan tytöstä maailman hienoin temppu. Isä vain teki sormillaan merkkejä ja samanlainen mies ilmestyi hänen viereensä. Nyt tyttö tiesi asian oikean laidan. Hänkin osasi samaisen tempun. Mutta yhä hän oli vanhemmistaan ylpeä. Siitä, miten äiti ja isä osasivat valmistaa kaiken tarvittavan ruuan metsän antimista, sillä heidän kotinsa takana oli suuri metsä, missä he harjoittelivatkin ninjataitoja päivittäin.

Hän oli ylpeä myös siitä, että isä ja äiti olivat asuneet ninjakylässä ja tyttö itsekin oli syntynyt siellä, vaikka ei muistanut siitä mitään. Vanhemmat puhuivat kylästä harva se päivä, mutta tytöstä ihanaa kuulla, että jossain oli kyliä, jotka olivat omistautuneet kokonaan ninjataidoille.

Tyttö ihaili useasti isän kaikkia tietoja ja äidin kauneutta ja lempeyttä. Hänellä oli sentään hyvät vanhemmat, vaikka kylä heidän ympärillään oli paha, ymmärtämätön ja mitätön. Vaikka mikään ei ollut kyläläisten syytä. Jos johtajaa ei olisi ollutkaan, kukaan ei ikinä olisi saanut tietää, että isä oli tehnyt hienon tekniikan. Kiukku leimahti aina tytön sisällä, kun vain ajattelikin asiaa.

Kylän johtaja pienine silmineen oli kaikkein halveksuttavin asia, minkä tyttö tiesi. Mies oli perin pohjin paha ja läpeensä itsekeskeinen. Hän oli aina urkkimassa heidän luonaan, kuulemma tarkistamassa, että kaikki oli hyvin, mutta todellisuudessa hän yritti kuulustella tietoja. Mies oli useaan otteeseen väittänyt äidin varastaneen jotain tai isän kaataneen hänen pihaltaan puun.

Silti isä ja äiti olivat pitäneet ylpeytensä. Tyttö ei myöskään lannistunut. Hän oli iloinen heidän puutarhassaan, vaikka vihasikin kylää. Ja hän oli onnellinen, ettei mikään voinut horjuttaa äitiä tai isää.

Mutta tyttöä oli vaivannut aina yksi asia, joka liittyi hänen ja vanhempiensa menneisyyteen. Siitä asti, kun hän oli saanut tietää, että isä ja äiti olivat asuneet ninjakylässä, hän oli ihmetellyt, miksi he olivat lähteneet sieltä.

Kaiken kuuleman mukaan kaikki oli ollut täydellistä kylässä. Mutta aina kun kysyi, miksi he olivat lähteneet, äiti vastasi:
”Kukaan ei ymmärtänyt meitä.” Ja hän oli silittänyt tytön hiuksia, mutta katseen taakse oli jäänyt jotain muuta, mitä hän ei kertonut. Surua, salaisuuksia ja.. pelkoa? Sitäkö se oli?

”Isä, miksi me emme jääneet ninjakylään?” Tytön ääni rikkoi hiljaisuuden. Hän halusi vielä yrittää. Ehkä isä suostuisi kertomaan, kun hän viimein osasi kaiken ninjoilta vaadittavan alun ja isä oli ylpeä hänestä. Ehkä hän oli jo isän mielestä tarpeeksi vanha kuulemaan.

Mies katsoi tytärtään hieman yllättyneenä. Hän oli jo uskonut, että tyttö oli vihdoin lopettanut jatkuvan kyselyn. Nyt hän kuitenkin huomasi tytön silmissä järkähtämättömyyttä, että hän alkoi miettiä, oliko tytön vihdoin aika kuulla asia. Ehkä tytön oli jo aika oppia hallitsemaan omaa erikoisuuttaan, sillä ilman vahtia ja turvaa se saattoi yhdestä raivokohtauksesta ruveta tuhoamaan niin paljon kuin lystäsi. Viime kerralla se oli pysäytetty, mutta oli aiheuttanut sellaista vahinkoa, että koko kylä oli kääntynyt heitä vastaan.

Mies sulki silmänsä tytön kärkkyvältä katseelta. Hän huokasi. Oli jo aika kertoa totuus. Mutta vain puolet siitä. Tyttö ei saisi tietää mitä oli tehnyt asian eteen.
”Sinun täytyy kuunnella nyt. Tämä asia on äärimmäisen tärkeä. Et saa kertoa siitä kenellekään. Meitä alettiin pelätä kylässämme, sillä meillä on verirajoite, joka on jo luultavasti kuollut sukupuuttoon ja me olemme viimeiset. Luit varmasti verirajoitteista kääröistä, joita annoin sinulle”, mies kertoi ja avasi silmänsä.

Tytön katse oli kiinnostunut ja odottava, kun hän alkoi selittää tietäväisellä äänellä.
”Verirajoitteita on esimerkiksi vaikkapa silmätekniikat kuten sharingan, byakugan ja hyvin harvinainen rinnegan. On myös tekniikoita, jotka ovat itse verirajoite. Niitä ovat…”

”Tuo riittää”, isä toppuutteli. ”Kääröissä ei mainittu meidän verirajoitettamme, sillä se on pidetty salassa hyväksikäytön takia. Jos olisimme paljastaneet sen maailmalle, emme olisi tässä nyt. Se on voimakas rajoite, eikä sitä voi käyttää noin vain. Se on myös välillä arvaamaton ja sinun täytyy oppia hallitsemaan sitä.”

Tyttö ei tahtonut enää pysyä aloillaan.
”Isä, mikä se verirajoite on?”

*

Auringon viimeiset säteet hipoivat kylän talojen kattoja ja taivas oli tummumaan päin. Saavuin juuri ajoissa näkemään, miten kaunis, pienen hetken taide väritti taivaanrannan. Katsoin jälleen kerran lumoutuneena oranssin, punaisen ja keltaisen täydellisiä väriyhdistelmiä.

Äiti oli opettanut minulle sen kauneuden. Hän oli kertonut auringonlaskun värin vaihtuvan joka kerta, vaikka se olikin aina sama aurinko. Osasin katsoa laskua joka kerran uusin silmin ja aina se oli yhtä kaunis.

Katselin sen vetäytyviä säteitä, kunnes ne hävisivät kokonaan näköpiiristä. Samassa sydämessäni vihlaisi ikävästi. Olin taas huomaamattani ajatellut äitiä. Sana syövytti aivojani. En saanut ajatella sitä, se kuului menneisyyteeni. Olin kerran rakastanut vanhempiani, mutta sen jälkeen en enää kyennyt tuntemaan. En edes halunnut.

Sana huippasi päässäni liian kivuliaasti ja nostatti muistoja. Äidin lohduttavat kasvot, isän ymmärtäväiset silmät ja heidän viimeiset sanansa, joiden kautta muistin tahtomattakin ikuisesti heidän äänensä: ”Tapahtui mitä tahansa, muista aina kuunnella itseäsi.”

Lause kaikui hetken taas aivoissani, ennen kuin värähteli pois. Haukoin henkeä. Vihasin heikkoa piirrettäni. Jokaisen auringonlaskun aikaan ajattelin äitiä ja sen myötä menneisyyttäni. En voinut unohtaa kaikkea sitä, johon minä olin syypää. Edes kymmenen pitkää vuotta ei riittänyt repimään muistoja pois.

Kyläläiset sen sijaan tuntuivat unohtaneen, miten olin jo yhdeksänvuotiaana murhannut kylän päällikön. En itsekään muistanut siitä kamalasta yöstä muuta, kuin vain kauhean vihan, joka oli leimahtanut illalla ja olin tiennyt, että voisin tappaa.

Värähdin ja ihoni nousi kananlihalle. Välillä ajattelin, että kaikki oli ollut verirajoitteeni syytä. Mutta se ei pelkästään riittänyt selitykseksi. Ehkä minä olin luonnostani kylmäverinen tappaja, joka vain murhasi ja asteli paikalta pois tyynenä. Verirajoite saattoi olla osasyynä. Sitä tosiaan oli välillä vaikea hallita, enkä vielä tuolloin todellakaan osannut pitää sitä kurissa.

Mutta minä olin ongelman ydin. Olin aina ollut temperamenttinen ja tulistuin todella helposta. Vuosien aikana olin opetellut itsehillintä, mutta se oli silti vielä hankalaa. En vieläkään hallinnut itseäni tarpeeksi hyvin. Ja siinä oli toinen heikko piirteeni.

Kun viimein sain tyhjennettyä mieleni kaikista tunteista ja muistoista, nostin pääni ja lähdin kotiin päin. Olin tullut katsomaan auringonlaskua hieman kauempaa talostani, enkä viitsinyt enää kulkea metsässä, vaikka se ympäröi kylää kauttaaltaan, sillä olin jo tarpeeksi likaisen näköinen. Minua hävetti kävellä kaduilla sen näköisenä, mutta arvelin pimeyden suojaavan minua tarpeeksi hyvin.

Kuljin tavallista vauhtia, vaikka olisin halunnut juosta baarien ohi. En pelännyt tavallisia ihmisiä, mutten pitänyt siitä, että minulle huudeltiin jostain bubista. Minulla ei koskaan ollut aikomustakaan maistaa alkoholia, sillä en halunnut tuhota aivosolujani, jos halusin vielä kehittyä ninjana.

Kun viimein pääsin pois ihmisten näkyviltä ja varmistin vielä, ettei kukaan liikkunut lähistöllä, pyrähdin nopeaan juoksuun. Tunsin tarvitsevani kunnon suihkun ja puhtaat vaatteet.

Ilmavirta leyhyi kasvoillani. Rakastin tätä tunnetta. Tunsin olevani vapaa kuin taivaan lintu. Minusta oli omasta mielestäni kehittynyt aivan tyydyttävän nopea juoksija. Juoksin joka päivä metsässä, sillä se kohensi kuntoani. Olin kuitenkin aina pysytellyt metsässä, sillä en halunnut poistua sieltä, ennen kuin olisin valmis.

Matka oli minulle liian lyhyt. Olin jo pysähtynyt kotini eteen, hypännyt aidan yli ja sovittanut avaimen lukkoon. Kodin tuoksu tulvahti nenääni. Heti eteissyvennyksen jälkeen, kun olin potkinut kengät jaloistani, menin olohuoneen kautta suihkutilaan ja napsauttelin valoja samalla huoneisiin. Talo ei kyllä suuri ollut. Tilat joita käytin, rajoittuivat olohuoneeseen, makuuhuoneeseen ja keittiöön. Olin sulkenut yhden huoneen oven lopullisesti.

Olohuoneesta pääsi suoraan pieneen puutarhan ja kasvimaan yhdistelmään. Avasin lasioven rakoselleen ja päästin sisälle yöilmaa, jossa tuoksui vehreys ja multa. Olin pitänyt kasvimaan entisellään, mutta kun olin yleensä päivät poissa, pieni kasvimaa jäi hoitamatta. Kuitenkin vanha naapurini oli luvannut ystävällisesti hoitaa pihaa, kun olin ’matkoilla’ päivät pitkät.

Kaikki kyläläiset luulivat minun käyvän töissä. He olivat jo aikoja sitten unohtaneet, mitä vanhempani olivat tehneet. Niin. Kyläläisten korviin oli tullut tieto, että minä en ollut tappanut kylän johtajaa, vaan vanhempani. Se kidutti minua, mutta jos halusin ostaa ruokaa ja pysyä kaikkien kanssa hyvissä väleissä, minun ei kuulunut sanoa halaistua sanaa asiasta.

Kylpyhuoneessa riisuin vaatteeni. Järkytyin huomatessani, miten likainen pitkä, vaalea, hupullinen takkini oli. Se oli hihoista aivan musta ja muuallakin kankaassa oli läikkiä. Huokaisin ja laitoin vaatteen pesuun. Lyhyet ja tiukat sortsit olivat sen sijaan väriltään mustat ja olin juuri pessyt ne. Silti vaihtaisin seuraavaksi päiväksi toiset.

Nopeasti astuin suihkun puolelle. Väänsin lämpöä lisää ja avasin raanan. Vesi huuhteli kaiken lian pois ja rentoutti selkälihakseni. Pesin liian pitkät hiukseni huolellisesti ja hankasin pesusienellä liat iholtani.

Suihkun jälkeen vilkaisin vielä peiliin. En oikein ajatellut ulkonäöstäni mitään erikoista. Normaalit kasvot katsoivat peilistä ja hyvin vaaleat hiukset korostivat vihreitä silmiäni. Nyin hieman otsahiuksiani. Olin leikannut ne viime viikolla, mutta ne olivat jo ripsieni tasalla. Nyökkäsin lyhyesti kuvalleni ja kiiruhdin pyyhe päällä keittiöön laittamaan teeveden kiehumaan.

Vedin ylleni tavallisen oloasun. Lämpimän, hupullisen takin ja joustavat mustat housut. Hiukseni kuivasin pyyhkeellä ja ripustin sen tuolille kuivumaan.

Tee oli nopeasti valmista. Nappasin vielä omenan korista, ennen kuin istahdin olohuoneeseen tatamille. Hörpin teetä, joka poltti kieltäni, enkä viitsinyt ajatella mitään. Olin väsynyt, sillä ainainen harjoittelu vaati nukkumistakin. Sen minulle oli opettanut...

Melkein läimäisin itseäni. Olin ollut juuri ajattelemassa taas sanaa, joka oli heikko kohtani. En saanut miettiä sellaista. Olin unohtanut sen! En halunnut tuntea enää... rakkautta.

Pusersin sanan esille ja kaduin heti. Nieluuni oli väännetty juuri pullollinen rikkihappoa. Se oli kiellettyä. Tunne oli se, mitä kartoin ja tulisin aina karttamaan. Yritin hengittää normaalisti, mutta henki kulki hitaasti ja pinnallisesti. Se on ohi.. se on ohi.. hoin itselleni.

Vihdoin, kun henkeni taas kulki, join viimeiset pisarat teetä ja söin omenan kolmella nopealla haukulla. Otin itseäni niskasta kiinni. Minä en tuntenut enää mitään lämpimiä tunteita.
En halunnut tuntea.
Vein omenankaran ja teemukin keittiöön. Pesin vielä huolellisesti hampaani ja mulkoilin peilikuvaani. Vihasin itseäni. En millään pystynyt hävittämään muistoja tai mielikuvia. Olin heikko.

Suljin puutarhaan vievän lasioven ja sammutin kaikki valot. Sitten hipsin omaan huoneeseeni ja vetäisin päiväpeiton pois tieltä. Kömmin lämpimään peittojen alle ja sammutin viimeisen valon. Huomenna olisin varmasti vahvempi.

*

Heräsin hiestä märkänä. Päässäni kuuluneet kirkuna ja huudot kaikuivat yhä tärykalvoissani. Mielikuva pienestä tytöstä, jonka silmissä oli palanut murhanhimo, ei kadonnut minnekään. Kaikkialla oli ollut sekasortoa ja tyttö kaiken keskellä.

Katsoin valkoisia käsiäni, jotka näkyivät ikkunasta siivilöityvän kuunvalon ansiosta. Hengitin sisään ja ulos. Tajusin kauhukseni, että minä olin ollut se tyttö. Todellisuudessa ja unessa.

Olin juuri käymässä takaisin nukkumaan, sillä olin jo tuhlannut painajaiseen kallista uniaikaa, kun kuulin jotain epätavallista kahinaa. Se ei ollut normaali ääni, sillä olin kuunnellut tarkasti jokaisen äänen talossani. Joku oli sisällä.

Tarkistin aistejani, mutten ehtinyt liikahtaa senttiäkään, kun kaikki pimeni.

A/N2: Tulikohan tuosta liian pitkä? En ole ihan varma, mutta kommentit olisivat kivoja.