...turhaa?




Lämmintä. Pehmeää. Valkoista.
Missä olin?
Yritin avata silmiäni kunnolla, mutta tuntui, kuin joku olisi pidellyt luomiani kiinni. Ne jäivät jonnekin aukeamisen ja kiinni pysymisen väliin.
Puoliavoimillakin silmillä näin vuoteeni vieressä istuvan Nejin. Hän hymyili vaisusti.
"Hei, Lee. Sinun ei olisi tarvinnut vielä herätä. Nukahda vain uudelleen."
Pudistin päätäni. Kyllähän minua nukutti, mutta...
Minun oli saatava tietää jotain.
Yritin nousta istumaan, mutta eihän siitä mitään tullut.
Hetkinen...
Minä olin elossa. Tarkoittiko se..?
Katsoin Nejiä. Annoin innostuksen hiipiä kasvoilleni. Täytyihän sen tarkoittaa sitä. Olin... Leikkaus oli...
Neji karttoi katsettani surumielisenä.
"Ei", hän kuiskasi, "He saivat pelastettua henkesi, mutta... Leikkaus epäonnistui. Et voi toimia ninjana, tuskin pystyt enää juoksemaankaan."
Tuntui, kuin Neji olisi lyönyt minua miekalla sydämeen. Poikka katsoi minua myötätuntoisesti.
"Olen pahoillani", Neji sanoi hiljaa, "Olen niin pahoillani."

Oletko kuullut ninjasta, joka ei osaa ninjatekniikoita?
Haluan todistaa, että ilman ninjutsua tai genjutsua minustakin on kelpo ninjaksi!
'Hiljaa', ajattelin, 'Hiljaa.'
Olet luonnonlahjakkuus yrittämisessä!
Neuvoisin teitä olemaan varuillanne, tämä poika on vahva.
"Miksi", sopersin ääneen, "Miksi nyt?!"
Nyt on aika puolustaa tietäni ninjana!
Leikkaus epäonnistui. Olen pahoillani.
"MIKSI ETTE ANTANEET MINUN KUOLLA?!"
Neji katsoi minua järkyttyneenä. Aloin itkeä. Nyyhkytin raivoisasti. Miksi?! Miksi!?
Mitä olin tehnyt, mitä oolin tehnyt väärin?
Miksi minun unelmani pyyhkäistiin näin julmasti pois? Miksi minä? Miksi minä en koskaan saanut katsoa peilikuvaani ylpeänä? Mitä minussa oli niin pahasti vikana?!
"Epäreilua!"parkaisin. Halusin huutaa, halusin karjua, halusin rikkoa ja repiä, halusin tuhota ja musertaa. Minuun sattui.
Sattui aivan liikaa.
Viha ja katkeruus olivat minulle vieraita tunteita, en minä niitä osannut käsitellä.
ELÄMÄ ON NIIN EPÄREILUA!
Riuhtaisin itseni ylös sängystä. Suuntasin katseeni kohti ovea. En halunnut uskoa tätä. Halusin olla taas tietämätön. Sairaala muistutti liikaa, tahdoin ulos.
"Lee", Neji sanoi käskevästi ja tarttui käteeni, "Älä mene. Teet kuitenkin jotain typerää.
Pidin katseeni ovessa. Jalkaani sattui seisoessani yllättävän vähän.
"Päästä irti, Neji", kuiskasin kääntämättä katsettani, "Koko ruumiini on sydän lukuun ottaen murskattu, mutta se käsi toimii vielä. Katkaisen vaikka ranteesi, ellet päästä minua menemään."
Neji irrotti otteensa hämmentyneenä. Kävelin määrätietoisesti ovelle, ulos ovesta, ulos koko sairaalasta. Pari hoitajaa tulivat hyssyttelemään, mutta toistin saman uhkauksen, tosin uhkailujen kohteina olivat tällä kertaa jalka ja selkäranka. Taisin näyttää edes hiukan pelottavalta vihasta entistä mustempine silmineni ja valkoisine sairaalapaitoineni.

En juossut siitä yksinkertaisesta syystä, etten voinut. Sen sijaan kävelin tasaista tahtia läheiselle lammelle. Katsoin peilikuvaani haikeana.
Miksi juuri tuo poikaparka joutui olemaan minä?
Ohikiitävän hetken ajan harkitsin hukuttautumista. Sitten pudistin päätäni, ja yritin hymyillä peilikuvalleni. En saanut luovuttaa. Jotenkin minä selviäisin.
Konohan Kaunis Sininen Peto selvisi aina.
Jaa että vieläkin Kaunis Peto? Koitas jo heräillä, Lee.
Pudistin uudelleen päätäni. Olin saanut otteen entisestä idealistisuudestani, nyt en saanut päästää irti. Minun piti vain uskoa.
'Miten niin', vastasin ajatuksissani itselleni.
Ponnistelua, kovaa työtä. Sitä vain vaadittaisiin. Pitäisi vuodattaa vain hiukan lisää verta, hikeä ja kyyneleitä, niin selviäisin. Se olisi pieni hinta unelmistani, ja olin valmis maksamaan sen.
Nyt olet pahemman kerran metsässä. Kestääkö sinulta tosiaan noin kauan tajuta, että on jotain, jota ei voi saada, vaikka kuinka pölkkyä potkisit?
"Pää kiinni", sanoin ääneen omille ajatuksilleni, "Minähän en aio luovuttaa. En koskaan. Minä olen Rock Lee, Konohan ninja, Maito Gain oppilas ja taijutsun mestari. Minulle mikään ei ole mahdotonta, enkä luovuta ikinä."
Ohhoh, jo on pojalla suuret puheet. Yritä ihan rauhassa parhaasi ja ylikin, mutta se ei vain riitä. Etkö kuullut, mitä Neji sanoi? Hän ei valehtelisi sinulle tällaisista asioista. Jalkasi, kätesi ja selkärankasi on katkottu perusteellisesti. Sinusta ei ole enää ninjaksi. Piste.
Purin hammasta. Hoin itselleni, että lakkaisin ajattelemasta näin synkästi. Lopeta, Lee. Rauhoitu. Kaikki oli hyvin, pian heräisin, ja kaikki olisikin ollut harvinaisen todentuntuista ja ahdistavaa unta.
Ajattele, Lee, ajttele positiivisesti, positiivisesti, idealistisesti, optimistisesti, myönteisesti, ajattele, Lee, ei näin edes voinut käydä, kaikki oli vain unta, untauntauntauntaunta, unet eivät vahingoittaneet, ajattele positiivisesti, kaikki oli hyvin, hyvin, totta kai kaikki oli hyvin, rauhoitu, ajattele positiivisesti, ajattele...
Säälittävää.
"Eikä ole", sanoin, ja puristin käteni nyrkkiin, "Minä en lopeta yrittämistä."
Turhaa.
"Hiljaa!" huusin polvilleni lysähtäen. Katsoin taas peilikuvaani lammen rikkumattomasta pinnasta. Aloin tuntea suunnatonta raivoa tuota sileää kalvoa kohtaan.
Halusin huutaa. Halusin tuhota. Halusin särkeä.
"Mitä sinäkin siinä tuijotat?!" huusin täyttä kurkkua kuvajaiselleni, tartuin ensimmäiseen näkemääni kiveen ja murskasin ennen niin tyynen vedenpinnan.
Huohotin. Viha oli pelottava tunne. Eihän sitä voi hallita.
Naurettavaa.
"Ole nyt jo hiljaa!" parkaisin puoliksi murtuneella äänellä, "Et sinä tiedä mistään mitään! Olet niin lapsellisen typerä... Olet se sama typerys, joka kuvitteli voivansa olla ninja, vaikkei osaa edes ninjatekniikoita... Hah! Sille pitää nauraa. Ei sellaista vain tapahdu... Vaikka kuinka haluaisi..."
Olin hetken hiljaa, tuijottaen taas tyyneksi palannutta pntaa, jonnka yksikseen tipahtanut kyynel sai väreilemään.
"Sillä se on mahdotonta. Jotkin asiat ovat. Ei auta, vaikka tappelisi vastaan. Voi vapaasti hakata ja purra, mutta ei se onnistu."
Taas hetken hiljaisuus. Kyyneleeni eivät jättäneet peilikuvaani rauhaan.
"Sitä luulee onnistuvansa... On niin ylpeä itsestään... Hetken maailma näyttää valoisimmat puolensa... Mutta sitten tapahtuu jotain, ja alkaa epäilemään itseään... Muttei luovuta... Jatkaa vain itsensä rääkkäämistä, uskoen tavoitteisiinsa... Unelmiinsa... On niin typeä, ettei ymmärrä luovuttaa... Uskoo vain edelleen, ja ottaa suoria osumia sydämeen... Kunnes lopulta... Kunnes lopulta... Ei ole enää mitään tehtävissä. Sitä vakuuttaa... Itselleen että... Että kaikki on vielä mahdollista... Kun... Kun sydän ei kestä totuutta."
Itkin. Nyyhkytin ja vaikeroin. Tämä oli vain niin epäreilua.
Neji oli luonnonlahjakkuus. Sasuke menestyi kaikessa, mitä teki. Narutosta tulisi vielä jonain päivänä hokage.
Miksi minä jäin ainoana sivuun?
Kukaan ei voisi ikinä tietää, miltä minusta tuntui. Senseikin oli luvannut vain kuolla, jos minä kuolisin.
Ei luopua tavoitteistaan, jos minun pitäisi luopua niistä.
Sinusta ei ole mihinkään, Lee.
Mikään ei ole muuttunut.
"Näköjään kaikki ovat minua vastaan... Jopa omat ajatukseni", totesin, ja painoin pääni.
Jos niitä jumalia, joista Neji aina puhui, oli olemassa... Miksi näin oli käynyt?
Nousin seisomaan, ja astuin jalallani lammen jääkylmään veteen. Veri hyytyi suonissani.
Aivan sama.
Kahlasin polviani myöten kuunsillan keskelle seisomaan. Katselin kuuta, ja annoin sen säteiden valaista kasvoni.
Ne saivat kyyneleeni kimmeltämään.
Olin rukoillut niin kovasti.
Mutta nyt...
Nyt olin vain hyvin, hyvin väsynyt.