Punaista, tummanpunaista. Poika tuijotti käsiään. Kalpeita käsiään, jotka olivat nyt yltä päältä tuon punaisen nesteen peitossa.
’Miksi?’
Poika kohotti katseensa öiseen taivaaseen ja nosti toisen käsistään sitä kohti. Punainen vasten mustaa taivasta, kaunista, mutta tappavaa. Hänkin halusi kuolla. Ajatusten kulku oli katkennut, hetki oli pysähtynyt.

Poika nuolaisi tuota punaista nestettä sormiltaan. Se maistui raudalta, se maistui katkeralta. Pojan mustat hiukset valahtivat kasvoille.
’Olenko minä sekoamassa?’
Hän ei tiennyt, eikä halunnut vastata, mitä sen oli lopulta väliä? Tässä maailmassa ei ollut yhtäkään hullua, oli vain niitä jotka eivät kuuluneet joukkoon ja Sasuke oli yksi niistä. Yksi niistä joita muut kutsuivat sekopäiksi, pahimmassa tapauksessa hulluiksi, koska erottautuivat massasta. Mutta ei poika hullu ollut, ei omasta mielestään. Tässä hetkessä ja maailmassa ei ollut hulluja, ei ollut mielipiteitä, ei ketään muuta kuin hän, ei ainakaan enää muutamaa sydämenlyöntiä pidempään.

Silloin olisi pitänyt sataa, jäisten pisaroiden olisi kuulunut nuolla hänen ihoaan ja pestä kaikki hänen päälleen roiskunut veri pois. Niin veri, koska sitä sen täytyi olla, verta.
Uchiha naurahti, hän tunsi pitkästä aikaa olevansa elossa. Siitä oli niin kauan, kun hän oli viimeksi maistanut veren suloista makua, niin suloista, niin tarkoin varjeltua. Siitä hän eli, kuolemasta, toisten kuolemasta.

Sasuke kumartui jalkojensa juuressa makaavan pojan puoleen. Tuon pojan kultaiset hiukset olivat sekoittuneet ruohonkorsiin. Kulta vasten vihreää, sekin oli kaunista, mutta jokin siinä ei ollut oikein, se sai Sasuken voimaan pahoin, vaikkei hän syytä ymmärtänytkään. Mikään ei ollut yhtä kaunista kuin punainen vasten mustaa. Veri ja kuolema, vain se oli oikein, se oli kauneinta. Tuo maassa makaava poika ei enää liikkunut, eikä tämän suusta purkautunut tälle niin tavanomainen nauru. Vain kuivuneet kyyneleet juovittivat tämän kasvoja. Tyhjät, yhä aukinaiset silmät tuijottivat jonnekin, minne Sasuke ei voinut nähdä. Sasuke ei sen sijaan itkenyt, hän ei ollut itkenyt vuosiin, eikä hän itkisi tänäänkään.
’Niin turhaa.’
Nyt olisi kuulunut sataa, edes taivaan olisi pitänyt itkeä tuon pojan kunniaksi. Tarinan sankari oli kuollut, viimeinen toivo oli menetetty. Sateen olisi pitänyt piiskata Sasuken selkää ja viedä tältä taju, niin ettei hän voisi enää katsoa noihin taivaansinisiin silmiin, jotka vain hetki sitten olivat vielä olleet punaiset.

Kalpea veren peitossa oleva käsi siirsi hellästi kultaisen hiussuortuvan lyhyemmän pojan kasvoilta. Hänestä tuntui että hän olisi ollut siinä joskus aiemmin. Että kaikki oli vain sekopäistä unta, jostain kaukaisesta, unohdetusta hetkestä. Hullua, mutta sekin oli vain suloista. Sasuke nauroi taas, mutta tällä kertaa nauru yltyi kovemmaksi kuin edellisellä kerralla ja kesti pidempään. Ketään ei ollut kuulemassa, siellä syvällä metsässä, vain nuo kaksi poikaa. Sasuke oli viimein saanut päätökseen jotain, mitä oli jo pitkään halunnut saada. Hän sylkäisi maassa makaavan pojan kasvoille ja tarttui tätä kovakouraisesti veren tahrimasta paidasta. Hän halusi tehdä enemmän kuin oli jo saanut aikaan. Hän halusi toisen pojan kärsivän ja huutavan tuskissaan armoa anellen. Kaikki oli tapahtunut aivan liian nopeasti, ja vielä nytkin kun aika oli pysähtynyt, Sasuke tunsi katkeruutta vaaleahiuksista poikaa kohtaan. Mutta hän myös tiesi, ettei mikään tässä maailmassa voisi tuota liikkumatonta poikaa enää satuttaa.

Sasuke irrotti otteensa ja nousi seisomaan. Hän katsahti vielä kerran halveksuvasti yltä päältä veressä olevaa ruumista ja kääntyi sitten lähteäkseen, sillä hän tiesi olevansa vihdoin valmis. Viiltävä kipu lävisti mustahiuksisen pojan rintakehän ja sai hänet ähkäisemään kivusta, toivomaan että joku sittenkin tulisi, mutta eihän siellä ollut ketään, ei enää. Poika tunsi kuinka veri kasteli hänen jo ennestään tahriintunutta paitaansa. Huumaava kipu levisi hitaasti, kipu joka lopulta pakotti hänet polvilleen. Pojan kädet vapisivat veitsen ympärillä hänen painaessaan sitä yhä syvemmälle yrittäen turhaan saada vedettyä kivulta henkeä. Syvemmälle ja syvemmälle repien itsensä auki tuuma tuumalta. Veri valui pitkin hänen vartaloaan jättäen punaisia nauhoja ympäri vaaleaa ja hoikkaa kehoa. Hänen silmissään alkoi hämärtää ja hän hymyili. Sasuke oli aina tiennyt olevansa pohjimmiltaan heikko. Aina yrittänyt todistaa toisten olevan itsensä alapuolella, koska pelkäsi häviämistä, pelkäsi omaa heikkouttaan, mutta hänkin oli vain ihminen, tai ainakin hän halusi ajatella olevansa.

Sasuke kaatui selälleen pehmeälle nurmikolle aivan kiinni toiseen poikaan, jonka vartalo oli yhä lämmin. Aivan kuin vaaleahiuksinen poika olisi vieläkin elätellyt toivoa siitä, ettei olisikaan kuollut. Viimeiset tuskaiset hengenvedot, viimeiset armoa anovat sydämenlyönnit, jotka nekin pian katosivat. Aika oli pysähtynyt siinä maailmassa, siinä hetkessä, vain viileä lokakuinen tuuli havisutti puiden kuivia lehtiä.

Jos Sasuke olisi yhä seissyt siinä, katselemassa kahta lähekkäin makaavaa poikaa, kahta jotka olivat jo kaukana poissa siitä pysähtyneestä ja hiljaisesta maailmasta, olisi hän varmasti ymmärtänyt mikä todella oli kaikkein kauneinta. Mustat silkkiset hiukset sekoittuivat tuulen avustuksella kultaisiin. He olivat täydelliset, ja vasta silloin taivas itki.