Deidara, muistatko minut? Olin entinen Akatsuki parisi, Sasori. Silloin olin ihmisen ja nuken välimuoto. Nyt en ole kumpikaan. Näen muut, mutta vain harvat näkevät minut. Nyt olen teidän kutsuma 'aave'. Minä vain tuijotin hänen kasvojansa, kasvoja, jotka jättivät minut niiden kahden luo, uskoen, että selviän. Mutten selvinnyt. Kuolin.

Deidara. Siinä sinä vain nukut, etkä ollenkaan huomaa. Tahtoisin nähdä sinut hereillä, mutten voi. Olet silti vielä elossa, vaikka olet tyyppiä, joka kuolee nuorena. Meillä oli kummallakin taiteellista näköä, mutta sinä pidit taidetta 'räjähtävänä', taiteellinen hetki oli sinulle aina todella lyhyt. Menetit kummatkin kätesi taistelussa, mutta selvisit. Ja kiitos Kakuzun, sait ne myös takaisin.

Jätän muiston pöydällesi. Menen pois luotasi. Lähden ulos. Äänettömästi. Olen tappanut ihmisiä, satoja, ehkä tuhansia, eikä kukaan ole saanut minua kiinni. Hekin vain löysivät minut. En pelännyt, enkä yrittänyt karata. Siellä minä vain olin. Ja Deidara lähti pois luotani. Annoin myös tietoa palkinnoksi, kun mitalia ei löytynyt. Nyt en ole mitään muuta kuin ilmaa, joka on ikuista, kuten taidenäkemykseni. Täällä ulkona sataa kaatamalla, mutta en tunne valtavia vesipisaroita ihollani. Millä iholla? Ei minulla ole enää sitäkään.

Mutta nyt kuulen jotakin. Nopeita askeleita? Juoksemista? Käännyn ympäri ja näen hänet. Deidaran. Hän katsoo ympärilleen, etsien jotain. Sataa kaatamalla, hän on nyt aivan läpimärkä, koska Deidara ei ottanut mukaansa sateenvarjoakaan. Mutta nyt hän katsoo suoraan tänne. Liikun lähemmäksi varmistaakseni, mitä hän katsoo. Ja nyt hän hymyilee. Tulee epämukava hiljaisuus...

”Kiitos” Hän sanoo lopulta. Nyt hän lähtee takaisin sisälle. ”Eipä kestä” vastaan tyhjyyteen. Annan sateen viedä minut pois...

Ikuisuuteen.