Pakko mainita ennen mitään: kiitokset horaanekolle, kun sait minut taas innostumaan tästä parista ja annoit tälle pohjustuksen :)!

Disclaimer: En omista Narutoa tai Gaaraa, mikä on heidän kannaltaan varmasti ihan hyvä asia :D

Pakoreitti sinun luoksesi


Seinä oli kylmä hänen selkäänsä vasten. Pisarat putosivat surullisen synkältä taivaalta kastellen kaiken ropisevalla kosketuksellaan myös tämän nuorukaisen hengittävät huulet. Hänen jalkansa tärisivät polvista alas päin eikä nousulle ollut toivoakaan. Sinisilmäinen poika kuuli vain oman hengityksensä ja metropolin taukoamattoman hälinän.

Hän oli juossut koko illan ja nyt vasta sai levähtää hetkeksi. Pienen kujan varjoihin piiloutuen hän toivoi hetken katoavansa kokonaan maan kamaralta.
"Olet toivoton kakara! Kunpa et olisi ikinä syntynytkään niin ei tarvitsisi huolehtia sinusta!" hän kuuli huudon muistoistaan. Hän puristi päivettyneet kätensä nyrkkiin ja puri kosteata alahuultaan. Kullan sävyiset hiukset putosivat verhoamaan hänen silmänsä ja hän puristi särkeviä polviaan. Toinen niistä oli varmasti saanut haavan.

Huutava ääni pään sisällä muistutti häntä väkivaltaisesta huoltajastaan. Orpoa poikaa oli riepoteltu sijaisperheestä toiseen, mutta jokainen niistä oli lopulta hylännyt hänet. Huono onni tuntui seuraavan joka paikkaan eikä vaaleahiuksinen ikinä sulautunut joukkoon.

"Sinusta on liikaa vaivaa."
"Et kuulu tänne."
"En tiennyt, että saisimme hoivattavaksemme kiittämättömän penskan."
"Olet pelkkä hirviö!"

Ne olivat vasta alkusoittoa. Oli hän pahempaakin kuullut, mutta se ei tarkoittanut sitä etteivätkö sydämen haavat kirvelleet joka kerran ne kuullessaan. Maailma ei ollut antanut hänelle elämänsä aikana mitään, paitsi kipua. Viimeisin sijaiskoti oli tarjonnut hänelle vain väkivaltaa ja lisää haavoja, jotka olivat ensimmäistä kertaa fyysisiä. Nyt hän oli kuitenkin päättänyt ottaa elämänsä ohjat viimein käsiinsä. Kestettyään sitä piinaa puolitoista vuotta 17-vuotias poika viimein karkasi.

Ja sillä pakomatkalla hän oli yhä.

Äänet alkoivat puuroutumaan hänen korvissaan ja kieli tuntui turpoavan suussa. Yö oli kylmä eikä sade lämmittänyt kastuneen kevättakin kätköihin käpertynyttä poikaa. Lämmin henkäyskin helpotti jäätäviä käsiä vain hetkellisesti.
Väsymys alkoi painamaan päälle ja hänen täytyi keskittää kaikki voimansa pysyäkseen hereillä. Ainakin siihen asti, kunnes jalat taas kantaisivat ja hän voisi jatkaa epätoivoista matkaansa.
'Minne edes menen? Ei minulla ole tässä maailmassa muita, kuin oma itseni' hän ajatteli ja puristi kaulassaan riippuvaa sinistä kristallia. Muistojen kirjoista nousivat kaksi kasvoa ja hän tunsi ikävän huutavan hiljaa sisimmässään. Kylmät pisarat alkoivat jo tuntumaan lämpimiltä, kun hänen ruumiinlämpönsä putosi. Kujakissojen riidellessä syötävistä jätteistä sinisilmäinen karkulainen toivoi pakoreittiä onneen.

Pehmeä ropinan ääni vaihtui kovaan ja jäykkään. Poika huomasi parin hetken kuluttua, ettei sade enää koskenut häneen.
"Oletko kunnossa?" passiivinen, mutta lempeän sävyn värittämä ääni kysyi. Seinään nojannut poika nosti epäröiden katseensa huomatakseen eteensä polvistuneen, ikäisensä nuoren miehen.
Tämän valkoinen sateenvarjo suojasi heitä taivaan kylmiltä kyyneleiltä.

Siniset silmät tutkivat häkeltyneinä eteen ilmestynyttä nuorta. Keveästi sekoitetut, syvänpunaiset hiukset kehystivät sulavia kasvoja ja paljastivat otsaan merkityn kanjin: rakkaus. Juuri se sana, jonka ulottuvuuksia vaaleahiuksinen ei ollut koskaan saanut kokea. Kalpeat, vihreät silmät oli rajattu vahvalla mustalla ja hän huomasi kulmakarvojen puutteen kohtaajansa kasvoilla.
"J-joo, olen kunnossa" hän sai viimein vastatuksi, väsymyksen aiheuttaessa pienen änkytyksen. Poika hänen edessään katsoi häntä suoraan silmiin ja hetken vaaleahiuksinen tunsi sydämensä nytkähtävän.
"En sinuna sanoisi noin. Olet selvästi romuna. Anna, kun autan" punahiuksinen sanoi ja tarjosi kättään. Väsymys ja polven särkevä kipu eivät estäneet karkulaista hymyilemästä. Vaikka hän ei osannut selittää sitä, hän oli tiennyt siitä hetkestä lähtien, kun heidän katseensa olivat vaihtuneet, tämän nuorukaisen olevan jotain poikkeavaa.

Kastunut käsi tarttui kuivaan kämmeneen ja vaaleahiuksinen nuori tunsi itsensä autettavan ylös.

Sohvan pehmeä selkänoja oli paljon parempi kovaan seinään verrattuna. Karkulainen istui kyseisellä huonekalulla lainaamissaan vaatteissa ja katseli häpeilemättä ympärilleen. Seinät olivat hiekan ruskeat ja sisustus yksinkertaista sekä hillittyä. Tilavassa olohuoneessa oli vain tv, punainen matto, vihreä nojatuoli ja kermanvaalea sohva. Hän kuivasi vaaleita suortuviaan saamallaan pienellä pyyhkeellä eikä hänen sisällään pitkästä aikaa vellonut rauhattomuus. Sade koputti vähän väliä ikkunaan, rikkoen hiljaisuuden valtakunnan rauhaa. Levollinen hymy nousi väsyneen hetkeksi voittaneen pojan huulille.
Naarmuuntunut poski tunsi lämpimän posliinin kosketuksen ja käsi otti esineen vastaan. Punahiuksinen poika istui hänen viereensä yhtä hiljaa, kuin oli hänen eteensä aiemmin ilmestynyt.

"Mikä on nimesi?" rauhallinen ääni kysyi. Vaaleahiuksinen kääntyi siten, että näki pyyhkeen reunan ohi. Toisen kasvoilta ei aluksi pystynyt lukemaan mitään, ei ilmeitä tai tunteita, mutta siniset silmät näkivät ihon ohi. Eikä hän nähnyt mitään uhkaavaa.
Hän hymyili ja hetken keinovalaistus jäi sen kirkkauden varjoon.
"Naruto. Entä sinä?"
"Gaara" kuului lyhyt vastaus.

Sekuntiviisarin yksinäinen tikitys piti heille seuraa. Naruto ei muistanut enää paikatun polvensa kokemaa kipua tai lukuisia kokemiaan lyöntejä, vaan hän antoi itsensä kadota tähän maailmaan.
"Asutko täällä yksin?" hän viimein rohkeni kysyä. Gaara laski posliinisen kahvikuppinsa vasten vasenta reittään ja rentoutui sohvan pehmeyteen.
"En. Minulla on isoveli ja isosisko, joiden kanssa asun täällä. He ovat tosin tällä hetkellä molemmat seurustelukumppaneidensa luona" punahiuksinen sanoi tasaisella äänellä. Naruto hymyili surumielisesti.
"Olet onnekas, kun sinulla on sisaruksia. Minä olen ainoa lapsi ja olen aina halunnut sisaruksia. Tai edes vanhemmat..." vaaleahiuksinen sanoi vaimeasti.

Gaara kääntyi katsomaan päänsä painanutta blondia. Vaalea pyyhe peitti tämän kasvot, mutta hän tunsi vierellään yksinäisyyttä. Ennen kuin hän kerkesi avaamaan suutaan kysymyksille siniset silmät kääntyivät katsomaan häntä jälleen.
"Mutta olen pärjännyt kyllä ihan hyvin ilman biologisiakin vanhempia" Naruto nauroi hymyssäsuin.
"Eikö sinua todellakaan sureta, että olet kasvanut yksin?" Gaara kysyi ennen kuin kerkesi itseään estämään.
"Ei, miksi pitäisi? Vaikka olenkin joutunut huonoihin sijaiskoteihin, se ei tarkoita että minun pitäisi olla masentunut ja elämänhaluni menettänyt. En halunnut olla sellainen, vaan tahdoin valita itse. Ja minä valitsin olla ja tulla vahvaksi."

Miksi hän tahtoi kertoa Gaaralle niin paljon? Punahiuksinen nuori, jonka hän oli tavannut yksinäisten kujakissojen reviirillä, oli hänelle vieras.
'Siitä huolimatta tässä on vain hyvä olla.'

"Mutta, miksi oikein autoit minua?" Naruto vaihtoi puheenaihetta. Hän todella paloi halusta tietää toisen motiivin. Vihreiden silmien katse vaihtui astetta mietteliäämmäksi ja ohuet sormet hypistelivät kupin reunoja levottomina.
"Ehkä siksi, koska näin sinussa itseni" hän sanoi ja antoi katseensa upota sinisiin aaltoihin.
"Olit yksin ja selvästi eksyksissä. Ennen kuin huomasinkaan olin jo luonasi" Gaara jatkoi katsettaan irrottamatta.

Naruto hämmästyi hieman rehellisistä sanoista, mutta hän jatkoi ikuista hymyään.
"Kiitos kuitenkin, että autoit. Olisin varmaan kuollut kylmyyteen ja väsymykseen ilman sinua" vaaleahiuksinen sanoi ja laski oman kuppinsa kevyen kolahduksen myötä sohvapöydälle. Gaaran kapeille huulille nousi lähes huomaamaton hymy.
"Osaisinpa minäkin olla tuollainen" hän puhui vain kuiskauksen voimakkuudella.

He molemmat tiesivät jo ensimmäisestä katseesta, että se ei ollut sattumaa. Jos maailmassa on ylempi voima, sen vaikutus oli selvä.
Kun jokin osuu kohdalleen, sen rattaita ei voi pysäyttää.

"Ei sinun tarvitse olla muunlainen, kuin olet" Naruto sanoi matalalla äänellä. Varovasti hän laski kätensä Gaaran sohvalla levänneen käden päälle ja antoi sormien kiertävän sen otteeseensa.
Punahiuksinen ei vastustellut vaan nosti vapaan kätensä kohti vaaleahiuksisen päätä. Hän tarttui yhä hiuksien suojana olleeseen pyyhkeeseen ja veti kätensä alas niin, että froteinen kangas putosi sen mukana. Sadepisarat pois kuivannut kangas sai jäädä lattialle, kun vapaa käsi nousi uudelleen samaan paikkaan vain sekoittuakseen vaaleisiin suortuviin.
Sekunnit tuntuivat minuuteilta ja jokainen hengenveto kuumalta.

Hiljainen sopimus heidän välillään työnsi järjen syrjään antaen yksinäisille sydämille tilaa.

Kumpikaan ei osannut sanoa kuka sen aloitti. Ehkä he olivat yhtä aikaa nojautuneet eteenpäin tai jompi kumpi oli tehnyt aloitteen, kuka tietää. Pääasia oli, että he saivat koskea toisiaan.
Huulet painautuivat toisiaan vasten ja vaistonvaraisesti heistä toinen liikutti huuliaan varovasti. Tahtia ei oltu määrätty tähän tangoon vaan he saivat päättää sen itse. Gaara antoi kätensä koskettaa Naruton kosteita hiuksia ja hän tunsi itsensä uppoavan hurmion salaisuuksiin.
Viaton suudelma sai yhdistää heitä yhden pienen hetken ajan.

Hän tunsi Naruton käden kiertyvän selkänsä puolelle ja pieni nykäisy kertoi vaaleahiuksisen tahtovan hänet lähemmäs. Gaara rikkoi kontaktin hetkeksi ja totteli toisen hiljaista pyyntöä. Aikaisemmin yhdistyneet kädet irtautuivat toisistaan päästäkseen koskemaan toistensa vielä tuntematonta kehoa. Huulien kontaktin palatessa käsien kosketus poltti kummankin ihoa, jopa vaatteiden alla. Naruton sormet haamuilivat Gaaran herkällä kaulan iholla ja ansaitsi punahiuksiselta tyytyväisen huokauksen.

Hetken hyväilyn jälkeen he ottivat etäisyyttä ja Gaaran käsi irtautui pehmeiden hiuksien lomasta. Naruto huomasi pienen epäröinnin häiveen vihreissä silmissä, mutta hymyili tuntiessaan kätensä saavan seuraa. Vaaleahiuksinen hymyili ja painoi päänsä toisen olkaa vasten.
Tukahdutettu väsymys tulvi yli ja Gaara antoi pelastamansa karkurin nukahtaa itseään vasten. Varoen, ettei lepäävä poika heräisi, hän asettui puoliksi makaamaan sohvalle, jolloin heillä molemmilla olisi mukavampaa. Gaara tunsi omienkin silmiensä väsyvän ja viimeisenä ajatuksenaan hän kiitti itseään siitä, että oli kerrankin poikennut tavoistaan. Kuka muu pystyi sanomaan, että oli löytänyt sielunveljensä kujalta?

Viimeinkin elämä oli antanut heille jotain muuta, kuin kipua.

- - - - -

A/N: *katsoo ihmetellen Wordia* I...I...I did it! But did I do it well???

Kommentit alas, pisteet ylös and all your cookies belong to me!