Sateisia iltapäiviä



Naruto totisesti oli sekaisin päästään. Mutta niin olin minäkin. Me oltiin ihan yhtä sekaisin molemmat.
Juostiin myrskyssä korkeimmalle mäelle ja naurettiin ukkoseen. Salamat välkkyivät Naruton sinisissä silmissä, jotka näyttivät tummanharmailta pilvien heijastuessa niistä. Me oltiin yhtä nopeita ja yhtä taitavia, samalla yhtä kömpelöitä ja rämäpäisiä. Akamaru oli aina viisas ja jäi kotiin, kun vaistosi, että lähden jonnekin Naruton kanssa.

Ei siinä voinut muuta kun käydä huonosti. Ja koko kylä kyllä tiesi sen. Kaikki paitsi me. Kaikki paitsi minä.

Yksi päivä ulkona satoi, satoi oikein kaatamalla. En ottanut sateenvarjoa, kun lähdin Naruton luo. En minä koskaan napannut mukaan muuta kuin takkini, joskus en sitäkään. Pikkuveli, rämäpää. Se minä olin.
Naruton kämpässä oli pimeää ja sotkuista, mutta se nyt ei ollut mitään uutta. Ravistelin itseäni ovella, ettei Naruto suuttuisi, kun joka paikkaan tulisi lätäköitä.
Naruto osasi olla pelottava, kun suuttui. En minä oikeastaan pelännyt, mutta katselin mieluummin sinisiä silmiä kuin punaisia.
Naruto oli silloin parvekkeella, istui kaiteella heilutellen jalkojaan välinpitämättömästi, vaarallisesti.
Menin viereen ja katsoin uteliaasti, pää kallellaan. Mitähän tänään keksittäisiin?

”Lähdetäänkö mäelle?” tunsin kasvavaa levottomuutta, kun Naruto vain istui siinä, katsoi ylös niin, että vesi kasteli naaman ja valui hiuksista. Ei Naruto yleensä ollut koskaan niin kauan hiljaa.
”Ei”, silmissä välkähti punaista, kun katseemme kohtasivat. Tunsin painon putoavan vastasyödyn lounaani päälle ja ihokarvat nousivat pystyyn.
Se ei ollut kylmää sadetta, mutta ei sen olisi pitänyt tuntua myöskään niin kuumalta. Naruton siniset silmät olivat tulessa ja jotenkin minäkin olin.
”Mitä sitten…” aloitin, mutta en ehtinyt lopettaa lausetta, kun Naruto käveli ihan eteeni ja löi kätensä seinään melkein hipaisten korvaani.
Hän ei sanonut mitään, mutta jotenkin näin sen kaiken silmistä.

Puristin nyrkkini mustaoranssin takin rinnuksiin ja tunsin, miten märkää kangas oli. Naruton oli täytynyt istua sateessa monta tuntia. Joskus hän teki sellaista. En ymmärtänyt miksi, enkä koskaan kysynyt.
Kumpikaan meistä ei sanonut mitään pitkään aikaan.
Seisottiin vaan siinä vastapäätä toisiamme. Naruto katseli taivasta ja minä katselin Narutoa.

Kun sade valui hänen kasvoillaan sillä tavalla, näytti melkein siltä kuin hän olisi itkenyt. Ehkä itkikin. Minä olin kuitenkin kuusitoistavuotias ja katsoin paljon mieluummin, tarkemmin, kaula-aukosta näkyviä solisluita, joita pitkin sade valui kuin ihoa nuollen.
Meidän molempien huulet alkoivat hiljalleen sinertää.

Se oli pitkä iltapäivä. En tiedä edes kuinka kauan me vain seistiin siinä tuijottamassa toisiamme. Muistan että Naruton ripset olivat liimautuneet toisiinsa ja hengitys kohosi kosteana huuruna.
Ja sitten ihan yhtäkkiä se hetki vain loppui.
Jotenkin ajattelisi, että hitaasti etenevät hetket myös päättyisivät hitaasti, mutta tämä sateen kastelema mietteliäs hiljaisuus oli ohitse nopeammin kuin salama ennättää iskeä.
Naruto paiskasi minut seinään ja me suudeltiin. Suudeltiin rajusti ja märästi, aggressiivisesti. Me molemmat haluttiin sitä, haluttiin niin paljon, että se oli melkein liikaa.
Oltiin haluttu varmaan jo kauan.

Työnsin Naruton vasten parvekkeen kaidetta ja nuolin kaulaa sateen jälkiä mukaillen. Ehkä vähän purinkin. Naruto työnsi kätensä takataskuihin, joita housuissani ei ollut, ja veti meidät koko pituudelta toisiimme kiinni. Me täristiin kylmästä ja kiihkosta.
Kiskoin Naruton mukanani sisälle merkiten omakseni koko ajan yhä enemmän ihoa. Ruttasimme matot ja saimme melkein sohvan toisen päädyn romahtamaan, niin suuri oli tarve saada toiselta vaatteet mahdollisimman nopeasti pois.
Paljas iho oli huumaavampaa kuin olin osannut kuvitella, kaikki tehtävien piirtämät arvet ja jokainen hyvin treenattu, värisevä lihas. Halusin koskettaa kaikkea Narutossa, ihan kaikkea.

Sinä sateisena iltapäivänä me naitiin ensimmäistä kertaa. Tai ehkä rakasteltiin? En kuitenkaan ollut koskaan kokenut mitään samanlaista. Mikään ei koskaan ollut tuntunut niin intensiiviseltä ja kaikennielevältä kuin Naruto ja kaikki se, mitä me tehtiin. Sen jälkeen tuntui kuin olisi pilveä polttanut.

Jälkeenpäin me maattiin hiljaa, hengittämisessä oli tarpeeksi. Narutolla oli utuiset silmät ja vaikka tunsin sormet omissani, kyljen kylkeä vasten, en tuntenut Naruton läsnäoloa. Hän oli siinä ja kuitenkaan ei ollut. Kiedoin jalkani ympärille, vedin hänet lähemmäs. Suutelin korvaa ja suupieltä.
Naruto havahtui ja punehtuneet huulet kääntyivät hymyyn, joka ei kuitenkaan ollut se tuttu aurinkoinen. Tämä hymy oli kuu. Olin hiljaa ja odotin.
”Kiba. Onko ihan typerää sanoa, että aion Hokageksi?” Naruton äänessä kuului itku ja nauru, suru ja ilo.

”Mitä?” sanat järkyttivät minua. Naruto ei koskaan kyseenalaistanut unelmaansa. Ei silloinkaan, kun kukaan ei uskonut häneen ja kaikki nauroivat. Ei ikinä.
Naruto ei kuitenkaan selittänyt, odotti vain, pyöritteli sormiaan peiton pinnalla.
”Ei!” pärskähdin edelleen epäuskoisena, ”Miksi kysyt tuollaista?”
Naruto vain kohautti olkiaan ennen kuin painoi huulensa kaulalleni aloittaen tehokkaan harhautuksen.
”En tiedä, unohda”, tunsin mumistut sanat suudelmien lomasta, mutta en voinut unohtaa.

Naruton toivo oli aina vetänyt minua puoleensa. Se oli aina ollut niin loputtoman tuntuista, ikuista. Mitä sille oli juuri tapahtunut?
Me rakasteltiin uudestaan, koska Naruto sanoi, että halusi unohtaa kaiken. Me molemmat haluttiin. Mutta minä en enää osannut unohtaa.


***

Kukaan ei tiedä, mitä tapahtui. Ehkä se oli onnettomuus. Ehkä ei ollut. Jossain vaiheessa Narutoa ei kuitenkaan ollut enää. Me ei enää juostu ja naurettu myrskyissä. Me ei enää suudeltu.

Minä menin rikki. Repesin, ratkesin, katkesin. Hajosin niin pieneksi, tuntui, ettei minusta jäänyt mitään. Haudalle vietiin valkoisia ruusuja, kaikki muut veivät. Minä vein auringonkukan. Sinä päivänä satoi ja minusta tuntui, että kaikki auringonpaiste oli poistunut maailmasta. Niin se olikin.
En kuitenkaan itkenyt. En pystynyt.