Istuskelipa Sai kerran erään kirsikkapuun alla,
aurinkoisessa keväässä.
Tyhjä taulu edessään,
sivellin mustepullossa vierellään.
Katsellen kaukaisuuteen.

Tyhjä taulu edessään,
poika istuksi kirsikkapuun alla.
Vei tuo kätensä siveltimelle,
veti viivoja tuolle taululle.
Mustia viivoja,
joista oli muodostuva kuva,
mikä myllersi tuon pojan pään sisässä.

Alkoi kankaalle ilmestyä jo ääriviivat.
Tuo antautui tunteiden valtaan,
ja antoi kätensä elää omaa elämää.
Antoi tuo kaikkensa tulevaan maalaukseen.

Nuoren pojan kasvot,
poskillansa viirut.
Hieman ylöspäin sojottavat hiukset.
Kauniit silmät,
nenän kaari.
Tarkasti maalasi tuo pojan huulet.
Huulet,
jotka tuo piirsi ilkikurista hymyä näyttämään.

Pian tuo sai työnsä valmiiksi.
Katseli kauempaa,
minkälainen tyhjästä taulusta oli tullut.
Nuoren pojan kasvot katsoivat häntä,
ja tuo uppoutui niihin.
Silmissä oli samaa pilkettä,
mitä oikeasti olevalla.
Se poikahan oli olemassa.

Ei tuo sitä ollut keksinyt.
Nähnyt monta kertaa hänet,
se riittäisi kuvan yhden maalaamiseen.
Riittäisi auttamaan tuota ikuistamaan tärkeän henkilön,
joka oli muuttava hänen maailmansa lopullisesti.

Eikä se haittaisi tuota.
Se oli ihanaa,
tuntea noita paljon puhuttaja,
ja vaarallisia tunteita.
Mitä tapahtuisi,
jos tuo rakastaisi?
Johonkin sattuisiko silloin?

Kyllä.
Mutta käsketään itseään ajatella.
Mutta sitten käsketäänkin muita ajatella.
Mitä mistään sellaisesta tietämätön poika
silloin tehdä voisi?
Totella kumpaa käskyä pitäisi?